5.1.05

Pastoraali-idyllistä

Suuren osan elämästäni olen haaveillut elämästä maaseudulla. Lapsena asia oli ajankohtainen sen vuoksi, että äiti ja isä eivät ottaneet kuuleviin korviinsa argumenttejani siitä, että kirahville tai kamelille olisi ihan hyvä paikka meidän parvekkeellamme. (Tässä sen näkee, mitä eläintarhan "valistus" lapsille tekee - käsittämättömän halun ahtaa eläin itsensä lähelle, johonkin aivan vääränlaiseen soppeen.) Varhaisteininä se oli oleellinen sen vuoksi, että hevoset tarvitsevat paljon tilaa ja hevosiahan piti olla.
Varsinaisessa teini-iässä haave katosi ja olin kädet kyynärpäihin asti ristissä kiitollinen siitä, että olen kaupunkilaispenska. Maalla, eihän siellä ole yhtään mitään. Kuraista peltoa ja tienvierusta, pimeää illan huputtaessa metsät, maalaisia, jotka sanovat "Päivää" vaikkei meitä ole koskaan esitelty. Ei elokuvia, taidemuseoita, homobaareja, rastoja, sporia.
Yliopistoon luisuessani (minähän menin sinne siksi, että äiti käski tehdä minun muutakin kuin maata sohvalla - kunnianhimo on alikehittyneimpiä piirteitäni) ajatus maaseudusta pastoraali-idyllinä alkoi kyteä uudelleen. Ajatukseni täyttivät vuohien kasvot, maa, johon voisi istuttaa marjapihlajoita ja Zilga-viiniköynnöksiä, ruusupapuja ja kissanminttua. Ajattelin maatiaiskanoja ja -lampaita. Sitä, ettei tarvitsisi olla sosiaalinen ihmisten kanssa.
Hankimme Hyötykasviyhdistykseltä Annalasta aarin palstan parin kilsan päästä kotoa. Nyt opettelen tän kasvijutun, ajattelin. Aarissa on paljon työtä, ja vaikka talven kiihkoankin siemenluetteloiden ääressä ja tilailen siemeniä kaikkialta maailmasta, kesällä palstatyö jäsentyy jonkinlaiseksi nöyryysharjoitukseksi. Aurinko paahtaa selkään rintsikanrajat, kun pellolla istuu rintsikoissa ja hameessa ja kitkee tuntikausia. Huulet kuivuvat ja halkeilevat. Kynnet muuttuvat ruskeiksi maasta eivätkä tule vaaleiksi enää liottamallakaan. "Jaksa", komennan itseäni, "suurin osa maapallon väestöstä osaa tämän etkä sinä tahdo jäädä tästä paitsi." Nyhdän pitkää ruohoa ojan toiselta puolelta ämpäriin ja kippaan ruohot taimien juurelle, matojen ruoaksi. Mato kaivaa maahan omia salaojakäytäviään, joihin kasvien juuret mielellään hakeutuvat. Päivässä mato paskantaa oman painonsa verran. Ilmaista lannoitetta. Kaikki ovat tyytyväisiä: mato saa safkat paikalle kannettuina, kasvi lannoitteet ja juuripolut, ja minä satoa, yltäkylläisesti ja turvautumatta eettisesti arveluttavaan broilerinlantaan, jota palstanaapurit nakkelevat riveihinsä.
Ja kuten sanoinkin jo kerran, kaupungilla kävellessä, kesällä, tietää elävänsä toisenlaista elämää kuin ruokansa torilta tai kaupasta ostavat: koko ihoa peittää himmeä, kimmeltävä tomukerros hedelmällisen maan pölyä. Joskus naamassa on myös suoranaisia kuratahroja, kuraisen kädenselän jäljet hiusrajassa, josta on pyyhkäissyt liikaa hikeä pois silmiin valumasta. Hameen takamuksen kohta on ruskeanmusta mullassa istumisesta.
Aarin palstalla puuhailu on muuttanut käsitystäni pastoraali-idyllistä. Työtähän se on, eikä sellaista vapaa-ajan täyttämää lorveksintaa kauniissa hedelmätarhoissa. Okei, eläinten tuottaman työn olen kyllä aina tiennyt, olinhan sentään hevostyttö yli kymmenen vuotta, siinä ehti luoda monet kärryt lantaa. Mutta että kasvitkin, se oli minulle yllätys.
Jotta maalla voisi lorvia, pitäisi olla maaorjia.

Tsehovin kirsikkatarhaa käsittelevä kirjoitukseni käsittelee osittain samoja teemoja, joten jankutus seis. Kyllähän meillä on maaorjia, meillä kaikilla. Noin käytännössä.
Joka tapauksessa, tunnen itseni vastuulliseksi maaorjuuttamaan itseänikin hiukan. Ei se ole kurjaa, vaikka onkin raskasta fyysisesti, jopa ihmiselle, joka joka tapauksessa liikkuu päivittäin useamman tunnin koirien ja pyörän kanssa ja käy vielä tanssitunneillakin.
Tärkein oivallus palstaan liittyen on kuitenkin se, että kesällä maalla olisi aivan vitusti hommaa, jos toteuttaisi omavaraisuutta ja puutarhataidetta siinä mittakaavassa, jota suuruudenhullut suunnitelmani edellyttävät. Ei siinä ehtisi lööbata ennen talven tuloa lainkaan, hyvä jos nukkuisi kaksi tuntia vuorokaudessa. Ja talvella maalla on yksinomaan kurjaa.
Miksi tämä pastoraalivuodatus? Koska meidät ollaan raahaamassa maalle. Kissan isä hankki muun perheensä tyrmistykseksi vanhan kansakoulun viitisen vuotta sitten ja haluaa olla siellä kaiken vapaa-aikansa. Kansakoulut ovat toki ihan jees, mutta minut tekee yksinkertaisesti hulluksi se, että siellä pidetään radiota koko ajan päällä, aivan sikakovalla, niin että vaikka laittaa makkarin ovenkin kiinni, radio on silti kovemmalla kuin sitä itse pitäisi - Kissan äiti kuulee huonosti, ehkä tämä on siitä kiinni - ja ainoa kanava, jota kuunnellaan, on Radio Suomi. Aargh. Kaiken lisäksi nämä ihmiset ovat tottuneet täysin ignoroimaan radion eli he sulavasti keskustelevat ja ajattelevat tuon huudon ylitse, läpi, kun minä - meillä ei ole huudatettu kotona radiota eikä televisiota, koska vanhempani arvostavat hiljaisuutta; jos jotain on päällä, sitä kuunnellaan aktiivisesti - minä en kykene kuulemaan muuta kuin ne haastatellut kylänmiehet jossain paikallisessa tapahtumassa ja kaikki yritykset osallistua keskusteluun typistyvät siihen, että päässäni sekoittuvat kummallisesti ponnistus ymmärtää, mitä he nyt sanovat Paavo Lipposesta tai demokratian käsitteestä tai valkoselkätikasta samalla kun tosiasiassa aivoni vastaanottavat jatkuvaa jorinaa siitä, kuinka junnuliigan kentän reunalla seisova äiti selittää, että hyvähän tunnelma täällä. Paavo Lipponen kontemploi demokratian käsitettä valkoselkätikkojen junnuliigassa. Armahtakaa!
On ihmisiä, joille sivistys liittyy olennaisesti radion kuunteluun. Minusta on vain kummallista se, etteivät he todella kuuntele sitä. Se on vain päällä ja pajattaa. Olen itse aina kuvitellut, että kuuntelulla ja kuulemisella on tietty ero. Olen koettanut vihjaista ongelmastani keskittyä radion huutaessa, mutta saanut vain kummastelevia katseita. Bon. Tokihan se on heidän koulunsa. Kaksi vuorokautta. Se pitäisi kestää vaikka päällään seisoen.
Lukiessani Orwellin Nineteeneightyfouria ilahdun luonnollisesti Orwellin kuvatessa niitä hemmetin vastaanottimia, jotka kaikkialla pajattavat tietojaan ilman, että niitä voi laittaa pois.
Minun on oikein helppo kuvitella sellainen maailma. Kuvitella, muunnella muistikuviaan. Retusoida, monistaa, muuttaa toisiksi.
Kesällä maalle meno on vielä ihan ok, koska silloin voi olla paljon ulkona. Talvella maalla on ankeampaa. Tie, joka vie koululle, ei ole valaistu eli kun pimeä tulee, se todella tulee. Tietä ei ole myöskään hiekoitettu eikä mitään ulkoilureittejä, polkuja tms, ole. Liikkuminen ulkona rajoittuu siten täysin valoisaan aikaan. Sisällä huutaa radio.
Meillä ei ole koskaan ollut mökkiä. Eikä venettä. Olen siis jotenkin lapsena onnistunut luomaan kuvitelman, että maalle mennään nimenomaan kuuntelemaan hiljaisuutta, meditoimaan halkoja hakaten ja sen sellaista. Isovanhempien mökillä, jossa vierailin joka kesä Varkauden mummolaan komennettuna, näin olikin. Sinne pääsi vain soutaen järven yli, eikä siellä ollut sähköjä eikä mitään patterivehkeitäkään. Oli vain vene, sauna, verkot, katiskat, mökki, halonhakkuuta, tulentekemistä, perunamaan kitkentää, suota, kivikkoa kyineen.
Mutta jokainen muu mökki, jolla olen käynyt, on täyttänyt minut hämmennyksellä. Televisiot, radiot, mikroaaltouunit, jääkaapit. Moottoriveneet. En oikein ymmärrä: jos joku haluaa elää nykyaikaista helppojen mukavuuksien elämää, miksi ensin pakkautua autonkotteroon kimpsuineen ja kampsuineen ja sitten perillä purkaa kaikki, koettaa elää kuten kaupungissakin, pakata jälleen, ajaa takaisin stadiin, purkaa kamat, jotka haisevat ihan möksälle niin että ne on kaikki pakko heti sulloa pesukoneeseen?
Olen luopunut maallemuuttoajatuksista ja hyväksynyt sen, että olen kaupunkilaiskakara. Kaupungissakin voi olla rauhallinen ja meditoida. Ei täälläkään ole pakko puhua koko ajan ja olla sosiaalinen. Itse asiassa, pastoraali-idylli on paljon helpompi saavuttaa kaupungissa. Voi istua helteellä puistonpenkillä lukien kirjaa, koirien lojuessa jaloissa, leyhyttäen kasvoja ohuella vihkolla; rämpiä Keskuspuistossa metsämaastoa, jota kukaan ei yllättäen keksi avohakata, lumikinoksissa; haistella meren hajua pyöräillen Lauttasaaren rannassa, mädäntyvää levää. Istua Annalan palstalla, rintsikoissa ja hameessa, kitkien ja harventaen. Ja illan tullen, käydä suuren tammipöydän ääreen, kotona, siellä, missä mieli lepää, avata pullo hyvää punkkua, ottaa kirja lyriikkahyllystä, miettimättä, onko se täällä vai siellä, koska meille on vain täällä, ei ole muuta kuin tämä koti, tämä kaupunki, lukea runoa ja syödä oman maan snapsiherneitä ja rucolaa, soittaa kaverille, kadota kaupungille katsomaan hyvää leffaa, tai tanssitunnille hankkimaan varpaiden päälle rakot liiallisilla toestandeilla.
Millaiseksi sitä olisi kasvanut jossain toisaalla? Jaa-a, sitäpä ei saa koskaan tietää.

3 Comments:

Blogger Marimba said...

Minä nautin suuresti olostani täällä hiljalleen rapistuvassa pastoraalissani suvun kesänviettopaikassa. Teen valoisan aikaan kunnossapitopuuhia sen minkä jaksan, sitten palaan vaimon isoisän työpöydän ääreen graduni pariin.

Täälläkin kuuluu Radio Suomi, tosin vain tauoilla, kun haluan kuulla ihmisääniä.

Maalla ei tosiaan ole liiaksi tekemistä iltaisin. Eipä tule tarvetta lähteä toteuttamaan itseään kylille. Sähkövalo yms. mukavuudet helpottavat elämää sen verran, että ehdin kirjoittaakin.

5/1/05 18:38  
Blogger Anu said...

Hyvin puhuttu, jälleen.
Minä muuten otin vinkkisi todesta, Hyötykasviyhdistyksen palsta on haussa :)

6/1/05 10:00  
Blogger Veloena said...

Vaimon isoisän työpöytä kuulostaa aika kunnioitettavalta ihmisestä, jonka suku on vienyt kaiken vanhan muulilla (sellainen peräkärry siis) kaatopaikalle.
Anua onnittelen toimeen ryhtymisestä. Kyllä maan myllertäminen on kokeilun arvoista!

7/1/05 20:58  

Lähetä kommentti

<< Home

<