3.10.06

Todellisesta

Unettomuus kiertyy elämääni yhä sitkeämmin. Koetan juosta vesiallasta maanisesti, jotta yön tullen käpertyisin rauhallisesti kyljelleni, huokaisisin ja nukahtaisin. Kunpa asiat olisivat niin yksinkertaisia! On tapahtumassa useita samanaikaisia, näennäisesti toisistaan riippumattomia prosesseja. Viikkosyklissä Kerubivompatti palaa ja loittonee, joulunaika lähestyy, jouluna Kerubivompatti tulee jäädäkseen que sera sera -ajaksi. Siirrän tekstiä kansiosta toiseen, sivulta toiselle, muutan â:t trademarkeiksi, kuiskaan neljännelle ihmiselle salaisuudesta, josta pian tulee jotakin yleisempää.

Onko jokin todellisempaa siksi, että se on helpompi jakaa kuin jokin muu? En osaa ajatella, että konventioidemme sanelema helppous suhtautua tiettyyn ilmiöön voisi olla todellisen mitta.

Asiaa hämärtää se, että mitä väsyneemmäksi tulen, sen huonommin nukun, sen sateisempi päivä ulkona on, on se sääsyklin vaihe, kun aamua ei näytä ollenkaan saapuvan, vaan iltahämärää jatkuu koko valveen ajan. Valvetta jatkuu kauemmin.

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin kirjoitan akateemista esseetä Alice-kirjoista. Tarkemmin ottaen kirjoitin shakkikuninkaan tai Alicen unesta, en enää muista, mitä kirjoitin. Mutta perusasetelman muistan - upottavan tunteen siitä, kuinka itse asiassa todellisuuksia tuntuu olevan yhden sijasta useita, ja kuinka niiden todellisuus, vaikkakin muotoutuu eri tavalla, on tuhottoman vaikeaa taulukoida, kanonisoida, kyseenalaistaa. (Nyt kai voisin lisätä, että unen ja valveen lisäksi tiedetään ainakin kolmas tila - transsi. Tuolloin en vielä tiennyt rentoutustekniikoista enkä aivotutkimuksesta höläsen pöläystä.) Luiskahdin suoraan jonnekin hirvittävään, kartesiaaniseen painajaiseen. Eikä minun maailmassani ole jumalaa, joka vakuuttaisi, että tämä on todellista, tuo ei... mutta on sentään käsiä, jotka käyttäytyvät arvattavasti, materiaa, joka ei muutu sormeillessa linnusta autoksi ja siitä tähdeksi.

Makaan sängyssä kyljelläni, on yö tai päivä, olen saanut työvihkoon kurottua muutaman tunnin lisää, enää ei ole aikaa kutoa eikä virkata. Mutta on kirjoitettava, syötävä. Olisi nukuttava. Pitäisi nukkua. Uni ei tule. Mitä väsyneempi olen ja mitä matalapaineisempi kaupunki, olisi muistettava kaivaa kirkasvalolamppu pöydälle kuten Ilves aikoo tehdä, mitä sekavampi ja onnettomuusalttiimpi olen, nälkäisempi, ärtyneempi, sen enemmän tuntuu siltä, että elämäni sujuu valtaosin jossakin illuusiossa.

Sillä eikö vain olekin niin, että kun luen Jorge Semprúnia, liikun aivan toisessa ajassa ja paikassa kuin turvallisella sängylläni, peitteiden välissä? Nojaako ohimoni todella laiskasti puristettuun nyrkkiin vai kuuluuko se jollekulle muulle, nuorelle miehelle, joka näkee äkisti olevansa haamu? Herään siihen, että on nälkä, kello kolme yöllä. Herään, suljen kirjan. Lusikoin puuroa. Ulkona on puuroisen pimeää.

Vastapäisessä fasadissa ei pala enää yhtään valoa. Yritän ymmärtää, että asun samassa talossa kuin kaksitoista vuotta sitten, että on kaksitoista vuotta siitä kun olin ensimmäisen vuoden opiskelija, joka uskoi, ettei kukaan voi rakastaa minua. Ikkunalaudalla on sama kahvipensas, sama jänönopuntia. Ohimoissa tykyttää väsymys, venytän niskaa ja kaulaa ja hartioita. Teen valeriaanahauduketta, juon sitä hiljaisin, pienin kulauksin.

Muistan ajan, jolloin nukkuminen on toisenlaista, mies osaa kääntyä selkäni suojaksi, kietoutuu ympärilleni liekana, painavana ja lämpimänä, turvallisena. Vain tähän saakka, sanoo koko hänen kehonsa. Nukahdan. Kun herään, olen onnellinen, on aamu, maailma on uusi, tekstinkappaleet innostavia. Kun koetan muistaa tuota aikaa, muistan usein kuiskanneeni hänelle aamulla, että en oikein osaa uskoa, että voin olla näin onnellinen, että tämä on totta.

Jokin aamu lakkaan kuiskaamasta. Oikeastaan pitäisi kai kysyä entiseltä mieheltäni, missä vaiheessa se tapahtuu. Hänellä on akuutti ajantaju. Missä vaiheessa kipuan kylmälle lattialle varovaisena ja epäluuloisena ja otan koirat ja pakenen metsään ja sitten vesijuoksualtaaseen, missä vaiheessa uni lakkaa saapumasta iltaisin, ruoka menemästä alas. Kuinka ajatukset alkavat myllertää, kuinka on päästävä pois, pakoon, millä hinnalla hyvänsä.

Muistan talven, talven onttouden. Kuinka opettelen nukkumaan ja tajuan, etten enää pelkää pimeää enkä kellareita. Ja kuinka kuljen kaduilla ja katson kaiken tarkasti, koetan keksiä asioille uudet nimet, jottei minun tarvitse kävellä raitiovaunun alle. Takerrun koristenappeihin, työvuorojen kalenteriin merkkaamiseen, raidallisiin ylipolven sukkiin, etiikkaan, ennen kaikkea, etiikkaan, takerrun muiden kärsimykseen, sillä tuntuu todellisemmalta kärsiä oikeista vaivoista kuin siitä, mikä minua vaivaa - etten tiedä, mikä näistä erilaisista, selkeästi yhteismitattomista todellisuuksista on todellisin perimmäisessä mielessä. Ja siitä, että tivaan vastausta tuohon kysymykseen, vaikken uskokaan, että mikään niistä on vastaus siihen.

Entä kesä? Kesällä kaikki tuntuu olevan avointa ja mahdollista. Pelkäänkö jo kesällä? En muista (pitäisi kai lukea Veloena alusta loppuun, jotta osaisin vastata tähän kysymykseen, mutta Semprun on kiinnostavampi). Kesällä asiat yleensäkin kyllä tuntuvat todellisilta enemmän kuin talvisin. Jotenkin se tuntuu liittyvän valoon ja siihen, että tuntee tuulen iholla, käsivarsilla ja säärillä, olkapäillä. Talvi on jonkinlaista horrosta, odotusta, levottomuutta. Kesällä mieli lepää, voi istua penkillä ja lukea, tai viltillä ja lukea, tai rannassa ja lukea, tai puhua ystävien kanssa. Siihen ei liity kipua jäätyvistä näpeistä, silmät eivät vuoda eivätkä huulet rohdu. Kaulaliinaa ei ole suun edessä, siihen ei jäädy hengityshöyryä.

On syksy, makaan kerällä sängyssä, odotan unta ties monetta tuntia. Yritän hahmottaa, olenko liian rikki vai en. Pitäisikö minun mennä lääkäriin, kertoa, etten oikein ikinä ole ymmärtänyt todellisuuden luonnetta. Että saatan herätä unesta huutaen, uni tuntuu todellisemmalta kuin lasi yrttiteetä, että kun herään, en ymmärrä, mitä ihmettä teen tässä asunnossa. Piti olla keittiö, jossa on shakkiruutuinen lattia. Kun puhun entiseni kanssa puhelimessa, huomaan rupattelevani valppaana ja vapaasti. Jälkeenpäin olen väsynyt, tahtoisin nukkua. En onnistu.

Viikonloppuisin sentään saan unen, kun saan maata Kerubivompatin vieressä. Siinä maailma tuntuu muutenkin todelliselta. Voin silittää lämmintä ihoa tai työntää sormet toisen hiuksiin. Voin sulkea silmät ja haistaa, että toinen on läsnä. Silloin en ikinä tule kysyneeksi, onko tämä totta. En kysy myöskään, onko viime talvi todellinen, onko psyykkinen tilani silloin normaaliksi luonnehdittavissa. Tai onko todellinen se aika, jonka olimme onnellisia Kissan kanssa, tuo pitkä aika, johon ihmiset viittaavat sanoessaan järkyttyneensä kovasti erosta. Aika, jonka aamuista monina kuiskasin, etten oikein pysty uskomaan olevani hereillä.

Viime talvena tuntui, että olen hereillä. Mutta onko valve todellisempaa kuin uni? Onko tuskaisuus todellisempaa kuin levollisuus lähellä ollessa?

Nuorempana tahdoin matkustaa sotatantereelle nähdäkseni, millaisia ihmiset todella ovat. Ajattelin, että keskitysleireillä ja sen sellaisilla inhimillinen todellisuus jotenkin piirtyisi selvästi esiin. Myöhemmin nauroin ajatukselle. Eikö todellisuutta muka voi tehdä? Kutsuu ystävät pulkkamäkeen, juo kaakaota ja nauraa. Laulaa yhdessä, näkee piirin tiivistyvän, lämmön kasvavan. Sanoo pimeässä huoneessa kuuluvasti hengittävälle keholle, että lapsirakas, sinä vilustut siellä pahemmin, tule tänne, me mahdumme tähän molemmat.

Isoäiti, miksi sinulla on niin surulliset silmät? (Emmekö me muka ole heitä, joihin identifioidumme, emmekö me tunnista itsemme vasta käsialasta ja rubiinikorvakoruista, punertavasta nutturasta?)
Lapsikulta, älä pelkää. Surulliset silmät ovat vain sitä, että olen unohtanut, kuinka sormia napsautetaan ja illuusiot puretaan.

Tiistai tuntuu vähintään torstailta, kun uni ei tule. Vai tuleeko se sittenkin, onko tämä raskaus ja askarrutus unta, joka naamioituu valveeksi. Kuljen työpaikalle ja kotiin, liikun, venyttelen, tapaan ystävän. Odotan koko ajan herääväni jostakin toisesta asunnosta, jonka tunnistan niinikään, mutta joka samalla tavoin herättää kysymyksen, mitä täällä teen ja kuka oikeastaan olen.

3 Comments:

Blogger Veloena said...

Jaa, se riippuu tietysti siitä, ajatellaanko Descartesia ranskalaisen vai latinankielisen paradigman kautta. Minusta latina hakkaa ranskan hauskuudessaan kielenä, joten suosin häpeämättä tuota latinaa kosiskelevaa muotoa. (Tokihan kuollut kieli on elävää kiinnostavampi.)

En ole aikonut julistautua stressioirehäiriöiseksi, mutta tietysti raskauden ja epätodellisuuden tunteet liittyvät omituisiin suuriin asioihin, joista en saa vielä puhua.

No kohta. Koetan saada asiat järjestykseen, jossa ei tarvitse odottaa eikä odotuttaa ketään.

3/10/06 21:45  
Anonymous Anonyymi said...

Olen vain uimakandi jostakin 70-luvun tietämiltä mutta luin samat sanat kuin maisterikin.
Veloena, lämmintä syystä, kaunista unta.
ruu

4/10/06 08:37  
Blogger Veloena said...

Ihana tuo montesjne. :)

Minusta me harvoin kyllä puhummekaan suomea, tai siis, ainakaan en itse puhu enkä ajattele, vaan sotkuttelen kieliä ihan innoissani. Toisaalta, olen kyllä viettänyt englanninkielisessä ympäristössä herkkää allekouluikääni osaamatta ja oppimatta englantia. Ehkä siitä ylipaisunut mieltymys nonsenseen.

Joo, ja minä en osaa edes oikein uida. Ei puhettakaan mistään tutkinnoista, ja alkaa panikoittaa heti ilman vyötä. Paitsi jos on luvassa vesiromantiikkaa ;)

4/10/06 11:04  

Lähetä kommentti

<< Home

<