5.3.05

Kivuliaan asiakaspalveluhenkilön tunnustuksia

Tiedättekö, mikä on yksi surullisimpia jutskia? Tanssija, jonka jalka on kipeä. Sattuu niin helvetisti, että itse asiassa realismin nimissä minun pitäisi parhaillaan karjua ja hakata päätä seinään, jotta jalkaa särkisi vähemmän. Kävely työpisteeltä ruokailemaan takahuoneeseen ja syötyä takaisin nostaa kipulukemat sellaisiksi, että tekisi mieli napata pilleri. En nappaa. Kiristelen hampaita ja kärsin.
Jalka alkaa särkeä mysterioosisti perjantaiaamuna. Aluksi ajattelen, että olen nukkunut jalkaterä omituisesti vääntyneenä ja se kostautuu kramppina, mutta kivun lisääntyessä päivän edetessä tulen toisiin aatoksiin. Koetan muistella, missä olisin jalkani voinut satuttaa. Tanssitunnilla keskiviikkona kaikki sujui normaalisti, torstainakaan en kompastellut, kaatuillut, pyörtyillyt, en edes lyönyt varvasta tuolin- tai pöydänjalkaan. Silti oikea jalkapöytä on niin kipeä, että kävellessä näkee linnunratojen pyörivän. Jalkaterän varvaspuolta voi ilman painoa liikuttaa kivutta ylös-alas, mutta pienikin kiertoliike mihin tahansa suuntaan tai liike painon kanssa tuottaa kivun, joka kirjoittaa selkokirjaimin ilmaan ÄLÄ ASTU TÄLLE JALALLE.
Illalla ajattelen vielä, että äh, jokin lihas se vain kramppaa koko päivän, vitut siitä, ystävämme dj Mokk-A-Fella soittaa levyjä Rosegardenissa, tätä vanhaa tyttöä ei ole pitkään aikaan ulkoilutettu, sinne vaan, ei tarvitse riehua, voi istua sivistyneesti vodkaa sippaillen.
Matkustan kuusseiskalla keskustaan. Takanani istuvat sedät (jotka, todennäköisyyden nimissä, lienevät minua nuorempia, vaikka kohtelevat minua kuten sedät tyttöä, maailma on sellainen) tarjoavat konjakkia taskumatista. Kieltäydyn. Minulla ei ole huuliherpestä enkä aio saadakaan. Enkä halua luoda vääriä toiveita. Kerron avoimuuden nimissä sedille olevani menossa treffeille oman avokkini kanssa. Käytän uskaliaasti sanaa avokki, jota Kissa omien sanojensa mukaan vihaa. Sedät kyselevät ontumisesta auttaessaan minua bussista ulos. Kerron samaan syssyyn tanssimisesta ja kerkiänpä mainostaa Helsinki Tap -festariakin. "Siellä en aio ontua", selitän.
Kissa odottaa Isollaroballa yhtä viehättävänä kuin aina, kun häntä ei ole pariin tuntiin nähnyt. Huolestuu jalasta, ontumisesta. Menemme sisään, rahastaja etsii nimiä listasta. Luulee nimeäni Kissan nimeksi, kysyy multa: "Ja mikä sun nimi oli vai ootsä avec?" Kärisen, että se äskeinen nimi olin kyllä jo minä. "Aha joo." Oli identifioinut nimen miehen nimeksi, ei naisen, tunnistan reaktion. Hämmentyy. Tuijottaa. Osoitan sormella listasta Kissan nimen. "Ja toi on toi." Tyttö merkkaa kuulakärkikynällä ruksin nimen viereen.
Rosegardenissa on punaista. Aivan kuin olisi jonkun sisälmyksissä, ohjelmassa Olipa Kerran Ihminen. Unenomaisuutta lisää se, että vodkan saa lasissa, joka on näemmä nukeille ja nalleille suunniteltu piskuruinen juomalasi. Paikalla on paljon tuttuja, Kissan serkun mies, pikselitaiteilija, hauenleuan lailla virnistävä toimittaja, erikoisennäköinen tyttö, jonka lantion leveää kaarta muistan kerran ihailleeni seiskabeen sporassa. Valkokankailla pyörii miksatun kuvan joukossa kohtauksia jostain steppimusikaalista. Siinä tanssitytöillä on ihan yhtä lyhyet hamoset kuin mullakin. Nyökyttelen mustavalkoisille kuvanaisille yhteisymmärrystä huokuen. Kukapa sitä tahtoisi olla jäyhä, itsekriittinen ja loogisesti koherentti. Minihame päälle, menoks. Lopulta meidän on pakko lähteä, sillä jalka on liian kipeä, ihmiset kävelevät päin, yksijalkaisena tuiskahtelen tuon tuostakin Kissaa päin, tukeudun. Enkä voi tanssia, vaikka musiikki veisi. Harmittaa. Sattuu.
Onnumme takaisin Rautatientorille, tai siis, ei Kissa onnu. Syömme snägärillä kasvispurilaisen kaikilla mausteilla (Kissa) ja ranskikset pelkällä suolalla (minä). Se, että toinen ottaa kaikki mauteet ja toinen ei mitään on vähän kulunut vitsi, mutta naurattaa silti.
Aamulla herään ennen kellon soimista siihen, että jalkapöydän lisäksi myös nilkkaa pakottaa. Jalka on aavistuksen verran turvonnut, sen joutuu survomaan puoliväkivalloin kenkään.
Töissä on kurjaa, koska jalkaa jomottaa ilkeästi. Liikuttaako työ tavallisestikin näin paljon? Yleensä en huomaa edes, kuinka monta matkaa teen tuolilta kassakoneelle tai tuolilta aisakkaiden Helka-päätteille, hyllyjen väliin sukkuloimaan kadonneiden niteiden peräässä. Nyt kaikki etäisyydet venyvät pitkiksi ja hankaliksi. Istuminen ja ylösnouseminen on vaikeaa. Välillä tulee irvistettyä ja purtua huulta, ettei karjuisi kivusta. Koeta siinä sitten hymyillä.
Jalka on sen verran arkana, etten jaksa kauheasti edes iloita siitä, että tulostan gradun tiedekuntaan vietävät versiot.
Huomenna: tietoisuutta, toivon mukaan. Tanssiryhmässämme on lääkäri, voin näyttää jalkaparkaani hänelle. Itse en osaa kuin arvailla, eikä se riitä, tällaisen kivun kanssa. YTHS:n jalkalääkärille joutuu jonottamaan useita viikkoja. Haluan tietää, saanko kävellä, pitääkö jalkaan kietoa pinteli, haluaako sen lämpöä, voinko koettaa varovasti liikutella sitä sillä seisomatta turvotuksen laskemiseksi.
Huvittavaa, istun keskellä lääkiksen kirjastoa, ympärilläni tietoa etsiviä lääkäreitä, jalkani on kipeä, enkä itse, tiedonhakuohjelmien opastajana, onnistu löytämään vastausta sille, mikä jalkaani vaivaa.
<