4.3.05

Hörhöjen huonetta ja sukua

Kun tulen Kanneltaloon, feldenkraisista edelleen lämpimänpehmeänä, en tahdo ensin löytää Kissaa hörhöjen joukosta. Mistä johtuu, että juuri kaikki pitkät, tyylikkäällä tavalla menninkäisen näköiset pojat kuuntelevat progea? Viimein bongaan Kissan, Tukaanin, ja muutaman muun spontaanisti, irrallaan ja itsellisesti paikalle eksyneen tuttavan. Yhteensä paikalla on yhdeksän tuttavaa. Hämmästyttävää. Suurimmasta osasta heistä en suin surminkaan kuvitellut, että he tykkäisivät Profeetasta.
Keikkaa haittaa vähän se, että siellä pitää istua tuoleilla. Ääh! Suurin osa istuu hiljaa, liikkumatta. Miten he pystyvät, kun musiikki keinuttaa, vie, rytmittää koko olemisen? Kuuntelen erityisen tarkasti rumpuja, koska steppaaminenhan on jaloilla rummuttamista. Jonkin kiinnostavan breikin kohdalla huomaan, kuinka eläytymisen rinnalla on käynnissä toinenkin prosessi: mietin heti, miten jaloilla saisi aikaan vastaavan äänen. Useat jazzrummutuksen standardibreikit ovat itse asiassa toisinpäin kopsattuja, väitti Brenda Bufalino kurssillaan Helsingissä pari kesää sitten; kun afrikkalaisilta orjilta kiellettiin plantaaseilla uskontoon liittynyt rummutus, he alkoivat rummuttaa rumpujen sijaan jaloillaan - tämä on yksi stepin juurista - ja kun jazz alkoi muotoutua, jalkarytmejä kopioitiin rummuille. Myös niitä, jotka eivät olleet perinteisiä afrikkalaisia, vaan yksittäisten steppaajien omia keksintöjä. (Jos nyt omista keksinnöistä voi missään inhimillisessä toiminnassa puhua, en ole siitä kovinkaan varma.)
Uudet biisit kuulostavat hyviltä. Lisää rahaa levyihin, uh, tai sitten pitää myydä arvostelu jonnekin, ajattelen pimeässä, jalkojen tapaillessa ilmaa. En ole riittävän röyhkeä pilatakseni ympärilläistujien konserttia rummuttamalla maata. Pitää siis rummuttaa ilmaa. Konsertissa on väliaikakin, hupaisaa. Voi seistä lämpiöstä ja turista. P soittaa rumpuja, ja hänkin on jipoissa muutamista breikeistä. Menen juttelemaan L:n kanssa, hän on liikkeellä tyttöporukalla. Tunnen itseni vähän haikeaksi. Miksi muut liikkuvat tyttöporukoissa, meikäläinen aina karsean äijälauman kera? Olen tehnyt sitä jo niin kauan, että tyttöporukassa, silloin kun sellaiseen jalkaudun, alkaa olla vaikeaa tulla toimeen. Jos jossain sukupuoliero näkyy, niin laumakäytöksessä. Eri laumassa on aivan eri ihminen. Kun kerron L:lle, että graduni on valmis, en voi olla hyppimättä ympäri paikallani, tasajaloin. No, yhden kierroksen vain. Sitten tuntuu kyllä vähän pölhöltä. Muut näyttävät käyttäytyvän aina niin asiallisesti. Meikäläinen sen kuin painaa ikuisessa syntymähumalassaan.
En jaksa pitää innostusta sisälläni. Miksi pitäisikään?

Kun tulemme keikalta kotiin, syöden flapjackeja M-junassa Pasilaan, Kissa, tuo keikari, toteaa yllättäen, että oikeastaan ainoat joukot, jossa tuntee kuuluvuutta, osallisuutta, ovat olleet Kuusumun Profeetan ja Gongin keikoilla. "Ekohörhöjen kanssa ei tuu sitä. Ne on tyylillisesti niin toisenlaisia." Ehkä Kissan sanomassa on perää... Kuusumun keikoilla kieltämättä on harvinaisen sympaattisen oloisia ihmisiä.
Ekohörhöissä yleensä joku tuppaa tökkimään. Joko niillä on liian kaapumaiset vaatteet eikä naisilla meikkiä laisinkaan, tai sitten ne harrastavat eräretkeilyä tai Lappi-vaelluksia, tai käyvät tai chissa ahdistumatta niistä energiahöpötyksistä, tai sitten ne puhuvat ihan tavallisestakin metsästä, että "sen ihan tuntee, että siellä on voimaa, tiedätkö, väkeä." Opiskelevat ympäristönsuojelutiedettä, eivät käytä deodoranttia. Hyi, olenpas tänään ennakkoluuloinen. No, ei kukaan varmaan yksinään täytä listan kaikkia kohtia, kyse on ennemminkin jonkinlaisesta kokonaishabituksesta, joka estää identifikaation. Jossain mielessä tulen huomattavasti paremmin juttuun pintaliitäjien kanssa, sellaisten, joilla on suoristusraudalla käsitellyt hiukset, tekoripset ja ehkä tekotissitkin. Vaikka ne ajavat autolla ja ruiskivat hajuvettä, joka saa voimaan pahoin. Niiden kanssa voi puhua vaikka shampanjaharrastuksesta tai liikunnasta palautumisesta ilman että ne alkavat latistaa, käännyttää ja valistaa.
Eivät kaikki ekohörhöt tietenkään valista. Mutta se pelko, että ne alkavat arvostella, on aina olemassa. Kun mieskin sanoi eräässä kokouksessa lähtevänsä tästä Lidliin ostamaan oravalleen rucolaa, muutaman aktivistin oli tietysti ihan pakko sanoa, että ettekö te tiedä, että Lidl on ylikansallinen. Kotona myrskysin sitten kuulemastani kommentista, että vittuako se niille kuuluu. Sitä paitsi, ovathan S- ja K-ketjukin kuten myös Stockmann ylikansallisia, kovasti laajentumassa Itä-Eurooppaan, K-ketju jopa Ruotsiinkin, ne vain ovat lähtöisin täältä. No joo, onhan niillä eroja, tiedetään. Mutta Lidlissä on laadultaan parasta rucolaa ja vuonankaalia. Sieltä ostetaan siis niitä.
On vähän hankalaa, kun ei ole oikein semmoista heimoa, johon kokisi kauheasti kuuluvansa. Ystäväpiirimmekin jakautuu moneen osaan: toisaalta filosofian parista tutut, jotka eivät yleensä tyylillisesti tai elämänkatsomukseltaan vastaa kauheasti meitä, toisaalta ympäristötyypit, joilla on ehkä sama ajatus siitä, että ympäristöongelmat ovat itse asiassa vakavimpia yhteiskunnallisia ongelmia, mitä on, mutta jotka ovat tyylillisesti aivan toisista sfääreistä, toisaalta tyylillisesti samanhenkiset tyypit, jotka usein työskentelevät näemmä designin parissa, mutta eivät ole kovin eko eivätkä kovin filosofiseen keskusteluun intoutuviakaan... Ääh.
Onneksi meillä on sentään Kissan kanssa toisemme. Muuten varmaan äänihuulemme surkastuisivat tyystin.
Kissan tunnustus M-junassa on kiinnostava, koska varsin usein päädyn ajattelemaan, että Kissa on jotenkin eliitimpi kuin minä, hänhän liikkuu harva se päivä sellaisten ihmisten parissa, jotka itse tunnen vain lehtikuvista. Kissa-reppana ei näemmä tunnekaan oloaan siellä kovin kotoisaksi. Pohjimmiltaan hän on ehkä sittenkin sama menninkäinen kuin se, johon tutustuin kauan kauan sitten. Vaikka hänellä onkin tyylikkäitä räätälin tyköistuvammaksi kursimia pukuja, kiiltäviä kenkiä, paksuja sikareita, hirveä kasa solmioita ja solmioneuloja, kalvosinnappeja, käyntikortteja. Käyntikorttikansio, vittu. Hölmö olo. Kai minun olisi pitänyt tajuta, että Kissa on kameleontti, ja pohjimmiltaan samanlainen romantikko kuin ennenkin. Paitsi etten usko, että mitään pohjaa on olemassakaan, itseissä. Sanoo, kiivetessämme rappuja kotiovellemme, oven auetessa, Kuusumun profeetan äänten tulvahtaessa vastaan (koirille on jätettävä CD soimaan tai ne alkavat haukkua rapun ääniä), "No niin, nyt minä vien teidät ulos, orava jää laittamaan ruoat."
Pastaa ja kastiketta, wanna-be-helmipuuroa. Älkää koettako tehdä helmipuuroa mustaviinimarjamehuun. Helmet hajoavat klimpeiksi. Kokeiltu on.
Yöllä, yhdeltätoista, tulee Dario Argenton Inferno. Jo toisen kerran Inferno, milloinkohan maikkarilla tajuavat, että se on Suspirian jatko-osa, ja lähettävät Suspiriankin? Täydellinen päätös hyvällekauniille päivälle. Se kohta, jossa veden alla ovi paukkuu, sen takaa tulvii keltaista valoa, pum, pum... auts. Tulee mieleen Alice in Wonderland, se kuilu, jonne Alice tipahtaa, leijuen kirjahyllyjen ja taulujen ohi alaspäin, vuoroin pää, vuoroin jalat maata kohti, kieppuen. (Kirjahyllyt ja taulut ovat kuvastumia Gordon Kingin kuvittamasta lasten-Liisasta, eivät alkuperäistekstistä.) Kukapa ei siitä näkisi unta? Italohorror on tajuttoman hienoa.
Nukahdan kesken kirkumisen ja varpaiden kipristelyn, mainoskatkon tullen, sängyssä on niin turvallista ja ihanan lämmintä, kissa hohkaa peittojen alla lämpöä, koirat ovat käpertyneet jalkoihin. Muuten huonelämpötila pysyttelee itsepäisesti kolmessatoista asteessa. Vällyjen alla... siellä on jo kevät, ei, kesä, kehojen auringonhohde, eristävien vilttien alla. Siihen on hyvä nukahtaa.

3 Comments:

Blogger samia said...

Tyttöporukat: pelottavia, outoja, käsittämättömiä, hui!
Niin, kuinkahan moni sitten kokee ihan todella kuuluvansa johonkin heimoon (sellaisista ihmisistä, jotka asiaa enemmän nyt ylipäätään ajattelevat, eivätkä vain suorita elämäänsä ja sosiaalista elämäänsä läpi). Se, että teillä on Kissan kanssa toisenne, on jo paljon.
--Käyntikorttikansion tosin luulisi jo ajavan suhteen kriisiin - oma aiempi miessuhteeni koki lopullisen kuoliniskunsa tyypin hommattua itselleen käyntikorttikotelon, jolloin koko ihminen asettui aivan uuteen valoon ja katsoin olevan aika jatkaa matkaa... ;)

4/3/05 13:55  
Blogger Veloena said...

Käyntikorttikansio on aika paha, joo. Koetan olla lukematta siihen sen kummempaa symboliikkaa.
Joissain elämänvaiheissa on selkeitä heimoja, joihin kuuluu ja tuntee kuuluvansa. Se helpottaa elämää. Hevostyttöjen heimo ennen kuin ne jotkut alkavat lukea Sinäminää, aargh, suttuisten lasten heimo, ehkä jopa arroganttien ja kyynisten ensimmäisen ja toisen vuoden filosofian opiskelijoiden heimo. Woodyallendiggareiden heimo...

5/3/05 14:32  
Blogger sisatto said...

Minä olen aina etsinyt omaa heimoani ja aina ajoittain sellaisen löytänytkin. Joillakin heimoilla on vain taipumus hajota...
Nykyään kuulun scifiharrastajien heimoon. Meillä on noin arkielämässä aika vähän yhdistävää: insinöörejä, atk-ammattilaisia, toimittajia, humanisteja, työttömiä, konttorityöläisiä, ikähaitari 19-65 vuotta ja koko poliittinen kirjo. Mutta heimossa on turvallista, siellä kukaan ei katso pitkään jos innostuu remeltämään Buffy vampyyrintappajasta tai Philip K. Dickistä.
Minulla oli myös toinen heimokokemus, pari vuotta sitten olin yksin liikkeellä Tampereen yössä ja menin Doriksen jonoon. Siellä tuli puheeksi että olin alle kouluikäisenä asunut Tampereella. "Jaa, sää oot kersana asunu täällä" sanoivat ja tarjosivat heti Jäger-huikkia. Tunsin kuuluvani tamperelaisten heimoon.

5/3/05 16:23  

Lähetä kommentti

<< Home

<