9.2.05

Käsien varjosta

Koska olen tänään istunut kuin tatti oikeudessa, imien sisääni sanoja ja ilmeitä, ja olen edelleen pettynyt siitä, kuinka lähes jokaiseen suomalaiseen rikokseen liittyy se itsestäänselvä pullo Leijona-viinaa, Tapio-viinaa, Kaatoryyppyä, mitä niitä onkaan, kirjoitan jostain eilisestä.
Kierrätän päiviä.
Keskustelemme Szymborskasta Kirjallisuuden luontokäsityksissä. Salla lukee runon, jossa sirkuseläimet temppuilevat areenalla katsojien ilostukseksi ja runon minän tyrmistykseksi, ja jossa aplodeihin räjähtävien käsien varjo on pidempi kuin eläimiä hupailun kurissa pitävän ruoskan varjo.
Muut lähtevät, siivoilen vielä hetken Dodon toimistolla Vironkadulla ja luen lehdestä jutun, jossa on yksi nimistäni alla. En tunnista omaa käsialaani, äänialaani, kielikuviani. Painan kättä otsaa vasten. Ei tunnu kuumeelta. Ehkä alilämpöä. Omituinen olo. Sammutan valot, vilkaisen vielä pakonomaisesti taakseni. Pimeän keskellä häämöttävät taakkapyörä, pöytä, tuolit, postilokerikko, vaatenaulakko. Tästä kaikesta pitäisi kai olla ylpeäkin. En osannut kuvitella perustaessamme Dodoa, kohta kymmenen vuotta sitten, että se jatkuisi näin pitkään, viehättäisi näin monia.
Kun astun Vironkadulle, on illanhiljaista ja ilma on aivan kuulas. Tuoksuu keväältä, tajuan.
Kävelen Hakaniemeen, ostan Sokoksesta rautatabletteja ja yrttiteetä. Sydän on keveä, jalat keveät, mieli keveä. Nokka valuu, mutta siitä viis.
Ihmettelen hiljaisuudessani, mitä ihmettä on tapahtunut eläinsuojelujärjestölle, jota oltiin pari kuukautta sitten perustamassa, sellaiselle, joka olisi keskittynyt nimenomaan viihde-eläimiin: sirkuseläimiin, delfinaariodelfiineihin, eläintarhaeläimiin. Minullekin soitettiin, mikä hiukan säikäytti, enhän minä lopultakaan tiedä eläimistä paljonkaan enkä ole erityisen aktiivinen eläinasioissa. Ja tietysti minä tunsin, kuinka melkein keväänhajun veroinen asia ravisteli minua.
Minulla on vääränlaisia muistoja. Ei sellaisia, jotka pillastuttaisivat toisia, vaan niitä, joita minun itseni on vaikeaa käsitellä.

Sirkus on aina ollut minulle rakas maailma, universumi universumissa. Yksi syy, miksi lopulta päätin ottaa setä Berleantin yhdeksi gradu-ukoistani, on tapa, jolla hän kirjoittaa sirkuksesta. Sirkuksen fantastisuus, maagisuus, groteskius ja julmuus tekevät siitä hyvin kiehtovan. Jo lapsesta asti olen haaveksinut sirkuksen mukaan karkaamisesta. Ei siksi, että kuvittelisin sirkuselämän olevan helppoa, vaan koska minä sopisin hyvin onnettomien eläinten, klovnien ja trapetsitaiteilijoiden nukkavieruun mutta silti paljettikoristeiseen joukkoon.
Lapsena sirkuksen tulo Lauttasaareen oli koko vuoden kohokohta. Sirkus Kaleva ja Sirkus Finnstar tekivät sen, että koulussa vääntelehti koko päivän malttamatta keskittyä, tuijotti kelloa, toivoi viisarien etenevän. Ja kun koulu päättyi, lintsasi harrastuksista, juoksi kentälle, johon telttaa pystytettiin, kysyi, saisiko auttaa jossain. Harjasi poneja, juotti niitä, korjasi tyhjiä popcorntötteröitä näytöksen jälkeen, talutti poneja väliajalla, kun lapset saivat parista kolikosta ratsastaa niillä. Ja tämän kaiken vuoksi pääsi jokaiseen näytökseen tuijottamaan valonheittimien kehiä sahanpurulla, elämää väreileviä kylkiä, keppinsä päässä orgastisesti liikehtivää prinsessaa, toistensa yli lystikkäästi ponkaisevia villakoiria... muutaman päivän elämä oli totaalisesti sirkusta, ja sitten teltta hävisi ja jäljelle jäi vain arjen pitkästyttävyys ja suunnitelmallisuus.
Kun olimme yhdeksäntoista, menimme AMS:n kanssa Mäntymäen kentälle kuvaamaan Sirkus Finlandian eläimiä lieoissaan sirkusväen vaunujen tienoilla. Kuvaamme vuohia, niiden kummallisia pupilleja. Äkkiä yhden vaunun ovi pamahtaa auki ja ulos hyökkää mies. "Girls, wait!" Mitä ihmettä, eikö täällä saisi kuvata? Mies esittäytyy kohteliaasti, kertoo valmentavansa hevosia.
Nyökyttelemme innokkaasti, kättelemme. Mies pettyy kuullessaan, ettemme ole lehdistöstä. Mutta kysyy, voisimmeko kuvitella kuvaavamme hänelle. Hän aikoo jäädä eläkkeelle pian, on miettinyt sirkusmuseon perustamista. Maksaa kyllä kuvista, saamme itse pitää negatiivit. Pääsisimme ilmaiseksi näytöksiin, esiripun toiselle puolelle, minne vaan, huiskauttaa kättään, no, well girls, how does it sound?
Emme onnistu esittämään coolia. Sovimme tulevamme takaisin seuraavana päivänä. Kuvaamme hevosia, koiria, taikuria, klovneja, trapetsiprinsessaa, istumme näytöksen eturivillä ja kuvaamme areenaa. Toista näytöstä kuvaamme esiripun takaa, sen poimuista. Näemme, kuinka villakoirat istuvat tarkkaavaisina esiripun takana ja kuullessaan musiikin ehtineen niiden vuoroon, kirmaavat areenalle innokkaina esiintymään. (Villakoiraihmisenä tiedän, että ne oikeasti rakastavat esiintymistä enemmän kuin mitään muuta, sitä, että joku katsoo, ja ne osaavat, osaavat, osaavat.) Vanhin villakoirista, ruskea keskikokoinen, istuu, mutta se ei vaikuta innostuneelta. Sillä on jo vanhan koiran arvokkuutta, sitä halua päättää itse omista asioistaan, jonka edellinen koirani Tukos saavutti kahdeksanvuotiaana ja joka Mobutullakin on. Kun sen vuoro tulee, se irvistää lähtiessään liikkeelle laiskasti, pujahtaessaan areenalle.
Mekin pujahdamme toiselle puolen, katsomon laitaan. Aina ollessaan koiria ohjaavan naisen etupuolella villakoira tekee pyydetyn tottelevaisesti, joskin osoittaen koko kehonsa ilmaisuvoimalla, ettei sitä voisi vähempää homma kiinnostaa. Ja kun se liikkuu muodostelmassa naisen selän taakse, se haukottelee selkeästi, ravistelee turkkiaan ja lintsaa tekemisistä, ei loikkaa toisen koiran yli.
Ryhdistäytyy jälleen kouluttajan silmien alle palatessaan. Innostuu vain saadessaan makupalan.
Ihana, huokaamme AMS:n kanssa toisillemme.
Seuraavana päivänä tulemme jo päivällä ja kuvaamme teltassa temppuja, joita vasta harjoitellaan ilman yleisöä. Lopuksi Enzo kysyy: "You wanna try?" Tietenkin me haluamme kokeilla.
Istun hajareisin luisevan liinakon selässä. Päälläni on paljettipuvun sijasta Dr. Martensit, farkut ja ratsastustakki (jota käytin siihen aikaan bleiserinä), harmaat jenkkiarmeijan kynsikkäät. Hiukset tavanomaisella solmulla niskassa, ei kypärää, ei strutsinsulkia. Enzo maiskauttaa, lähdemme liikkeelle. Koska areena on pieni, laukkaava hevonen kallistuu sisäänpäin tosi paljon. Vauhti kiihtyy. Ohi vilahtaa esirippu, tyhjä katsomo, popcornkone, tyhjä katsomo, esirippu-katsomo-popcpornkone-katsomo-esirippu-katsomo-popcornkone-katsomo, katsomo katoaa pyörimiseen, vauhtiin, ruskeaksi massaksi, jonka katkaisee vain siitä esiin ja ohi vilahtava esirippu-popcornkone-esirippu-popcornkone. Koska olen hevosen selässä, ei ala pyörryttää kuten karusellissa kävisi. Hevosen selkä jauhaa takamukseen laukan kuviota, ristiselkä joustaa, myötäilee, jostain tulee ajatus, että yksin tämän vuoksi on ollut järkevää ja kannattavaa ratsastaa ne kaikki vuodet, raahautua tallille varpaat jäässä flunssaisena, kuunnella karjumista heiluvista käsistä ja ylös nousevista polvista, tapella laiskojen, haluttomien ruunien saamisesta laukkaan yhdestä käskystä, nyt tämä ei ole enää vaikeaa, kokeile nostaa kädet ylös, kokeile istua sivuttain, kokeile istua takaperin, huutelee Enzo hidastettuaan ensin vauhtia. Sama popcornkoneen-esiripun universumi, nyt toisesta suunnasta...
En muista enää, nouseeko AMS hevosen selkään minua ennen vai jälkeeni, enkä myöskään hevosen nimeä. Muistan vain sen, miltä se näyttää, ja että se on Bulgariasta, josta Enzon teorian mukaan tulevat parhaat sirkushevoset.
Enzo ostaa valtaosan kuvistamme vedostettuamme niitä pari päivä Ylioppilaskameroiden pimiössä.
Se on viimeinen kerta, kun käyn sirkuksessa, joka käyttää eläimiä. Hevoset eivät yleensä pidä matkalaukkuelämästä, vaikka koirille se tuntuukin olevan okei. En jaksa tukea elinkeinoa, joka pakottaa hevoset matkalaukkuelämään. Jollain sirkuksella näyttää olevan jakkihärkäkin, kun ne tulevat Käpylään, kävelemme koirien kanssa ihmettelemään jakkia, joka on Nasusta valtavan jännittävän hajuinen Viikin lehmiin verrattuna.
Uudessa Sirkuksessa käyn kahdesti, mutta tunnelma on erilainen ilman eläimiä. Ihmiset, valaistus, mimiikka eivät riitä sen tunnelman tuottamiseen, jota haen.
Kun Salla lukee taputtavien käsien varjosta, joka pituudessaan voittaa ruoskan varjon, Szymborskan runoa, en ole varma, kumpi minuun osuu, taputtavien käsien vai ruoskan varjo. Mietin hiljaa, enkä kerro kenellekään, että mietin, mitä tarinaa tarkalleen haen näistä eläimistä, joita voin katsella eettisten vakaumusteni vapauttamana enää muistikuvissani. Mikä on se tarina, joka viehättää meitä eläimessä, joka laukkaa pölyävällä sahanpurukiekolla, joka on paksun pressun päällä, joka on hiekan päällä, joka on salaojitusputkien päällä, eläimessä, jonka kyljet liikkuvat kuten meidänkin kylkemme palkeina, joka toisinaan saa ilmaan läjähtävän ruoskan ääntä säikkyessään muistutuksen siitä, ettei pidä hidastella, jotta kaikki olisi kaunista ja vaikuttavaa, niin liikuttavaa ja sadunomaista, joka tietää, että saa hidastaa vasta sitten kun kädet taputtavat, huudetaan bravo, noustaan seisomaan, jätetään rutistetut popcorntötteröt rakastuneiden tytönhupakoiden korjattaviksi? Mikä on tarina, joka vetää puoleensa eläimessä, joka on niin kaukana niistä vuorista tai aroista tai latvusten poluista, joihin sen kaikki kyvyt ovat kehittyneet, sen ongelmanratkaisukyky, käsityskyky, sopeutumismarginaali, joka kiertää häkin seinustaa, tuijottaa kaukaisuuteen apaattisena, hännänpää vain ärsyyntyneenä nykien?
Onko se jokin tuskin kuuluva kuiskaus, joka sanoo: minäkin, kerrotalossa, sisätiloissa, tuottaen tekstiä ja ideoita, surua ja sisältöä, hioessani tanssitreeneissä koreografiaa, jotta voin nousta Savoyn lavalle kesällä, minäkin, joka haistaessani kevään menen pois tolaltani, minäkin olen pohjimmiltaan eläin, jonka pahin kahle on taputtavissa käsissä? Ja jos niin on, miksi haluan, että muut vedetään samaan lokaan? Miksi haluan, että joku, jolla ei ole mitään mahdollisuutta tajuta, mitä se oikeastaan esittää, vetää roolin illan toisensa jälkeen? Eikö nämä näytelmät pitäisi jättää heille, meille, jotka edes jollain tavoin voimme käsitteellistää itsellemme, mitä olemme esittämässä?
Kevään tuoksu pyyhkii minut kaduille, kaduilta, kotiin. On vaikeaa sanoa, mistä hajussa on tarkalleen kysymys. Auringon kuumentamista nupukivistä? Kiviseinien aromien erittymisestä niiden sulettua päivisin?
Pimeässä, kotona, nukkumaanmenoaikaan on helppo hymyillä, puristautua Kissan kylkeen. Ajatella, kuinka valonheittimet saavat paljetit säihkymään nukkavierussa kankaassa, kuinka räikeä teatterimaski muuttuu areenalla kauniin immen kasvoiksi, kuinka popcornkoneen-esiripun universumissa steppikengät kuulostavat kavioilta, kuinka helppo on olla steppaava hevosshakkinappula, toisten unelmien esiintyjä. Tuntea ylpeyttä siitä, että osaa tehdä liikkeitä peräkkäin, kuulla liikkeensä, näyttää joltain muulta mitä on. Rakastua toisiin, jotka tekevät niin.

3 Comments:

Blogger Marimba said...

Sinullahan on tässä valmis novelli sirkuksesta. Jos olisin kustantaja, julkaisisin. *****

10/2/05 02:10  
Blogger Mette said...

Samaa mieltä kuin marimba. Upeaa tekstiä.

10/2/05 10:11  
Blogger BigBlock472 said...

Tämähän on juuri sitä mitä se oli silloin, kun itse kiersin tarinassa mainitun sirkuksen mukana... Sirkus on elämys joka aistille + jotain "menneen ajan kadonnutta maailmaa" pala tässä päivässä... sitä ei löydy vuokrafirmojen duuneista, osakekursseista, jakkupuvuista... ja tarinat, joita kuulin konkareilta, kun 1950-luvulla kierrettiin talvella: nukuttiin yöt teltassa olkikasassa kaminan äärellä, tiikerit... niinpä. "Ennen kaikki oli toisin" ;) Hyvä teksti Sinulla - tämän sait sillä irti minusta.

19/3/06 00:03  

Lähetä kommentti

<< Home

<