Isona

Olen viime viikkoina joutunut vastaamaan useammankin ihmisen kysymykseen, mikä minusta tulee isona.
Kas, en ilmeisesti ole vielä tarpeeksi kookas. (On käynyt ilmi, että taas ne ovat kuvitelleet, että olen 21 tai 22 tai enintään 23.) Enkä ole osannut vastata. Ylipäänsä, ihmiset, jotka ovat keksineet varsin varhaisessa elämänvaiheessaan, miksi ryhtyvät, herättävät minussa lähinnä epäuskoista ihmetystä. Ihan selvyyden vuoksi (ja voidakseni paimentaa kysyjät tänne ilman että minun tarvitsee enää mumista epäselvästi ja vaivaantuneesti etten tiedä) aion seuraavaksi kirjoittaa aakkostetun listan toiveammateistani. Jotkut ovat kyllä enemmän elämäntapoja kuin "ammatteja". Listaan on otettu mukaan vain ne ammatit, joita olen harkinnut pitkään ja huolellisesti, ei hetken päähänpälähdyksiä, jotka tavallisesti katoavat työmuistista ja pitkäkestoisestakin muistista parin päivän kuluessa. (Niiden kanssa lista ulottuisi todnäk täältä kuuhun saakka.)

Eläinlääkäri
Eläinten kouluttaja (esim. sirkuksessa, hevoset & koirat)
Etologi
Filosofi
Kahvilanpitäjä
Keraamikko
Kiertolainen/pummi (mieluiten Lontoossa)
Kirjailija (tähän sisältyy ajatus, että itse elätetään vaikka vessoja siivoten ja huoraten, ettei tärkeessä asiassa - kirjoittamisessa - tarvi huorata kustannusohjelmien ja trendien mukaan.)
Kirjallisuudentutkija
Kirjastotäti
Kokki
Lentäjä
Mainosgraafikko
Maisema-arkkitehti
Nunna (katolinen)
Patologi
Prostituoitu (kunnon vanhan ajan kurtisaani, ei mikään katutyttö)
Psykologi
Puutarhuri
Ratsastuksenopettaja
Taidekasvattaja
Tanssija (vaihdellen lapsuuden primaballerinasta topless-tanssijaan teininä)
Valokuvaaja

Huomautettakoon, että tällä hetkellä en pidä yhtään ylläolevista erityisen sopivana itselleni, ainakaan ainoana tekemisenä. Huomautettakoon myös, että nykyisistä tulonlähteistäni (friikkutoimittajuus, kirjastotäteys, oikeuden lautamieheys) ainoastaan yksi on listassa edustettuna. Ja siinäkin teen duunia paikassa, joka ei yhtään vastaa kiinnostukseni kohteita, auttaen lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa. Ja: mikään ei ole niin ällöttävää kuin se, että jossain juhlassa joku lapsukainen tulee kuolaamaan korvan juureen, että toimittaja, vautsi vau, hänkin on aina haaveillut toimittajuudesta, just friikkuna, niin saa tehdä niist aiheist kun itsee kiinnostaa, ja itse on ihan että hanki nyt saakeli edes sinä itselles elämä, kun minä olen siinä niin helvetin huono, että olen joutunut juttujen myyjäksi.
Koska en ole koskaan päättänyt ryhtyä miksikään, minusta ei ole tullut mitään. No, kohta valmis FM mutta sehän on yhtä tyhjän kanssa.
Silti en suostu käsitteellistämään itseäni white trashiksi.

On monimutkaista, että pitää koko ajan elää eteenpäin niin hiton valmistautumattomana.
Eilen paine helpotti hetken, kun subbarilta tuli Larry Clarkin loistava Bully. Larry Clark on minulle samanlainen puolijumala kuin Will Selfkin. (WS: "Although my actual prose is heavily larded with intertextual references, I'm somebody who writes without being concerned with the internal mechanics of writing per se - I want to write about philosophy or anthropology or animals, I'm more interested in aiming out and I guess that's reflected in my journalism.") Larry-sedän elokuvista eivät monetkaan pidä, ja esimerkiksi Ken Park sai aika epäimartelevat arvostelut niissä lehdissä, joista siitä luin. Kids kuitenkin vakuutti aikanaan niin kovasti, että menimme Kissan kanssa katsomaan Ken Parkin emmekä pettyneet. En ymmärrä, miksi joku pitää Clarkin elokuvia pornona. Minusta niissä teiniseksi esitetään paremmin kuin missään muissa näkemissäni elokuvissa. Eiväthän kaikki teinit oikeesti elä missään sinfoniaorkesterien maailmassa, missä tytöillä on sievästi puuteroitu nöpönenä ja pojilla aina puhtaat kalsarit. Ainakin Kissalle ja mulle nämä elokuvat ovat nuoruutta suoraan ja kaunistelematta ja siksi hyvin aidosti. Okei, me olemmekin tietysti ryypiskelleet rajusti, oksennelleet, sammuneet ja niin edelleen. Ja uhoneet aivan huvittavalla tavalla, vaikeaa olla nauramatta sille.
Pohjimmiltaan Clarkin elokuvat kertovat minusta tarinaa nuorten omasta kulttuurista, johon kaikki nuoret eivät toki osallistu, ja niissä tulee hienosti esiin, kuinka täysin ääliömäisesti heiluvat teinit ovat silti kilttiä, herkkiä ja rakastavia, joskin narsisminsa sumentamia ja vastuuasioissa ihan pihalla. Aikuiset Clarkin elokuvissa toteuttavat huonon aikuisen roolia, ja sosiaalisesti tarkkanäköisesti Clark onkin laittanut holtittomasti sekstaileville, päihderiippuvaisille ja emotionaalisesti tasapainottomille nuorilleen vanhemmat, jotka ovat täysin kykenemättömiä samastumaan nuorten maailmaan ja koettavat vain saada nämä kuriin eli pikkuporvarilliseen elämänmenoon. (Asiasta on juuri tullut mielenkiintoinen väikkäri Kristi Kõivilta, aiheena murrosikäisten poikien yhteiskunnanvastaisuus; ainakin sen pohjalta tehdyn pikku-uutisen mukaan väikkärissä tulee esiin, että nuoren aggressiivinen käytös on sitä todennäköisempää, mitä puolueellisempaa ja joustamattomampaa on vanhempien kurinpito. Avaintekijä näyttää olevan se, että lasta toisaalta kontrolloidaan ja suojellaan voimakkaasti, toisaalta koetetaan saada lapsi itsenäistymään varhain.)
Clark kuvaakin kauniisti paitsi nuorten hölmöilyä, myös vanhempien maailman tyhjyyttä. Vaikka näillä ei ole omassa elämässään mitään arvokasta, vaan ne vain keskittyvät pitämään kulisseja pystyssä, eivätkä oikeastaan välitä lastensa vaikeuksista vaan enemmän siitä, mitä naapurit niistä ajattelevat, ne ovat raivosta soikeina, kun lapset eivät halua sitä elämää. Rakkautta, jota lapset eivät kotoaan saa (tai koe saavansa), haetaan sitten teinien tapaan irtosuhteista.
Katsoja ei tiedä, sääliäkö enemmän vanhempia vai lapsia. Ehkä vanhempia, heidän mahdollisuutensa ovat jo mennyttä, he ovat liian luutuneita.
Clarkin esittämä vanhempien elämän tyhjyys on ehkä juuri se, mitä minäkin koetan vältellä paetessani urasuunnitelmia ja yhdeksästä viiteen -vankilaa. Sellaista elämää, jossa ei voi sanoa työkavereille, että on vakavissaan harkinnut seuralaispalvelun listoille kirjoittautumista täysi-ikäisenäkin, ennen kuin ajautui parisuhde-elämään. (On muuten kummallista, kuinka miehet reagoivat tähän niin voimakkaasti, paljon voimakkaammin kuin naiset, joista tilastojen mukaan kuitenkin vain 5 % on harkinnut vakavasti tällaista vaihtoehtoa. Kissa on ensimmäinen tapaamani mies, joka osaa ottaa asian neutraalisti tai jopa positiivisena piirteenä eikä elättele hölmöä pelkoa, että minussa on jokin pahasti vialla tai että olisin sopimaton parisuhteeseen moisen takia. Enää en toki moista osaisi kuvitellakaan, kukapa osaisi, tyydyttävän parisuhteen kerran koettuaan. Tai ehkä joku muu osaakin, en osaa arvioida, koska en ole kukaan muu.)
Ai pahus. Olen ajelehtinut harhateille taas. No joka tapauksessa, en tiedä edelleenkään mikä minusta tulee isona. Ehkä parempi olla murehtimatta. Joka tapauksessa sitä vanhentuu päivä päivältä ja ehkä viisastuukin, hitusen kerrallaan.