Matti ja Mikko

Taannoin jouduimme miettimään lapsuuden vaikuttavinta satua ryhmänä. Tehtävä pöyhi ajatuksia juuri sopivalla tavalla; tajusin äkkiä, kuinka minulle tärkein satu on sellainen, jota kovin moni ei ole kuullut. Eikä se itse asiassa edes ole satu, vaikka se satuna kerrottiinkin, kerta toisensa jälkeen.
Lapsena en käynyt tarhassa, vaan vietin päivät kotona isänäitini kanssa, kuten lienen joskus maininnutkin. Isänäiti ei tykännyt lukea kirjoista satuja, joten opettelin lukemaan itsekseni nelivuotiaana mummun innokkaalla avustuksella. (Mummu änkyttää, ja vaikka hän ei lapsille ja koirille puhuessa änkytäkään, lukeminen saa hänet änkyttämään yhtä pahasti kuin vieraille aikuisille puhuminen.) Mutta totta kai halusin edelleen kuulla satuja, vaikka osasinkin itse lukea ja osasin ulkoakin monta kirjaa, Nalle Puhin ja Kuinkas sitten kävikään ainakin.
Koska mummut ovat mummuja ja kotoisin toisesta maailmasta, myös mummujen lapsenlapsilleen kertomat sadut ovat erilaisia kuin ne, joista voi lukea kirjoista.

Tämä on tarina Matista ja Mikosta.
"Kerran kauan kauan sitten kun minä olin vielä nuori nainen ja minulla oli kaksi ihanaa lasta, Eila ja Seppo, oli kevät. Keväällä yksi sisaruksistamme lähti aina markkinoille. Koko päivän lapset tivasivat, mitä markkinoilta oikein saadaan. Illalla sitten kärryt tulivat pihaan ja niissä oli ajajan pukin takana suuri jauhosäkki. Mikä ihmeellisintä, se säkki, joka oli lähtenyt markkinoille niin litteänä ja elottomana, olikin sätkivä, potkiva ja täynnä jotakin.
'Mikä se on', kysyi Seppo, joka oli silloin kuusi. 'Saanko katsoa?'
Ja sitten minä sanoin, tietämättä, mitä siitä seuraisi, 'Se on sinulle. Ne ovat sinun kavereinasi tämän kesän ja syksyn!'
Avasimme yhdessä narun, jolla säkin suu oli köytetty. Pihalle kirmaisi kaksi possua. Pientä, suloista, vaaleanpunaista possua, joilla oli viisaat silmät ja lystikäs kärsä.
'No, nyt niille pitää antaa nimi', minä sanoin. 'Koska ne ovat sinun, sinä saat päättää, mikä niiden nimi on.'
Seppo katseli hetken possuja, nauroi niiden kohellukselle ja sanoi: 'Matti ja Mikko.'
Niin porsaiden nimeksi tuli Matti ja Mikko.
Siihen aikaan, kauan kauan sitten, lapset eivät vain leikkineet, vaan auttoivat kaikissa talon töissä. Sepon tehtävä oli katsoa possujen perään. Niinpä hän vietti koko kesän Matin ja Mikon kanssa. Hän kulki niiden kanssa helteisillä pientareilla seuraten, kuinka ne tonkivat lystikkäästi maata, kuopsuttivat pienillä sorkillaan ylös herkullisia, meheviä juuria, nuuskivat ja tuhahtelivat hajuille, rapsutti niitä korvan takaa jolloin ne ynisivät nautinnosta ja illan tullen, possujen mennessä lättiin, haki niille vielä kasvimaalta juolavehnää ja savikkaa, ja pientareilta maitohorsmaa, ja possut ottivat heinät kauniisti ja varoen hänen kädestään pienet silmät luottamusta tuikkien.
Seppo oli kiltti poika ja ennen kaikkea isätön poika, joten muut pojat kiusasivat häntä kovasti. Matti ja Mikko eivät kiusanneet, ja niin niistä tuli hänen parhaat ystävänsä. Matti ja Mikko menivät Sepon mukana uimarannallekin ja röhkivät tietäväisinä vesirajassa pientä isäntäänsä odotellen.
Mutta kesä, mikään kesä, kuinka hyvä ja ihana tahansa, ei kestä ikuisesti. Tänäkin kesänä vilja alkoi kypsyä pelloilla, porkkanoita ja perunoita nostettiin jo maasta. Porsaille sadonkorjuu oli juhlaa. Madonsyömät juurekset päätyivät niille, samoin kaikki naatit. Seppo vei niille ruokaa ämpärillä, ja kesyt siat painautuivat häntä vasten rapsutettavaksi.
Tuli syksy. Eräänä iltana Seppo katsoi minuun ja sanoi: 'Äiti, kiitos Matista ja Mikosta. Minulla ei ole vielä koskaan ollut yhtä hyviä ystäviä.' Minä en voinut sanoa mitään, kurkussani oli pala. En voinut kertoa, että Matti ja Mikko olivat meillä muinakin kuin ystävinä.
Lapset odottivat kovasti joulua ja askartelivat sanomalehtipaperista lumitähtiä ikkunaan. Laskivat päiviä suureen juhlaan. Yhtenä päivänä sitten tuli kylältä mies, niin kuin oli sovittu, ja sanoi: 'No niin, missäs ne possut oli?'
Menin lättiin miehen kanssa käskien lapsia pysymään sisällä. Possut teurastettiin, niiden veri valutettiin erilliseen astiaan, veriruokien aineeksi. Mikä määrä verta, sylttyä, paistia, makkaraa...
Vaikka lapsia oli kielletty tulemasta, eihän Seppo voinut pysyä poissa, olihan Matista ja Mikosta puhuttu. Kun mies teki lähtöä ja pesi kirvestään lumessa, Seppo tuli sisältä lumiselle pihalle ja katsoi miehen kirvestä sanomatta sanaakaan. Sitten hän kääntyi ja käveli sisään pää painuksissa. Kenenkään ei tarvinnut kertoa, mitä oli tapahtunut. Seppo ei kysynyt koskaan asiasta mitään, syyttänyt ketään eikä puhunut asiasta kenenkään kanssa. Mutta tokihan minä äitinä näin, että poika itki öisin.
Sinä jouluna Seppo ei syönyt palaakaan kinkkua, veriruokia eikä makkaroita. Eikä sitä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Sianliha jäi häneltä aina syömättä. Hän ei myöskään koskaan enää mennyt sikolättiin, vaikka koetin komentaa hänet seuraavan kesän possujen vahdiksi. Hän vain painoi päänsä alas ja pudisti sitä päättäväisesti, vaikkakin itkuun purskahtamaisillaan. Enkä minä voinut pakottaa, vaikka siskoni nauroivatkin, että hemmottelen pojan piloille, ettei miehellä saa tuommoisia tunteita olla.
Ne possut... Matti ja Mikko. Olen usein miettinyt, onko isälläsi koskaan sen jälkeen ollut niin hyvää ystävää. Yhdenkään muun possun nimeä en muista, vaikka joka jouluksihan porsaat otettiin, mutta nämä kyllä muistan."
Kuten arvata saattaa, tästä kuten kaikista muistakin lempitarinoista tuli sellainen, että joka ikistä yksityiskohtaa tivattiin antaumuksella: Mikä ihmeen jauhosäkki? Oliko se mies kylältä teurastaja? Oliko sillä nahkainen esiliina? Millaiset ne kärryt olivat, joilla Matti ja Mikko tuotiin? Kuinka pieniä ne olivat tullessaan?
Meillä ei koskaan jouluna ollut kinkkua. Kinkun kohtasin vasta koulussa, ekan luokan jouluaterialla. Hirvittävä harmaa lätkä. Nieleksin sitä alas, vaikka tiesin, että se oli Mattia ja Mikkoa. "Oottekste jotain ählämeitä sitten?" kysyi ystävä ala-asteella kertoessani, että minusta joulukinkku oli kamalinta, mitä saattoi olla. "Joo kai sitten", arvelin. En tietenkään tiennyt, mitä ählämi tarkoitti. Ajattelin, että se oli ehkä nimi ihmisille, jotka eivät syö kinkkua.
Loogista kyllä, oma sianlihakammoni alkoi juuri joulukinkusta, ja meni aika pitkä aika, ennen kuin tajusin, että Mattia ja Mikkoa oli myös lihapullissa, nakeissa... no, vaikka missä.
"Minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle sitä juttua Matista ja Mikosta", kurtisteli mummukin kulmiaan, kun sain sätkyn hänen laittaessaan läskisoossia miehelleen. Kiljuin: "Miten sinä voit? Mattia ja Mikkoa! Etkö yhtään häpeä?" (Lauantaimakkara meni silti alas vaikeuksitta; makkaraa hei, ei sianlihaa...)
Minun kasvissyöntini alkoi siis sianlihasta, siirtyen sitten broileriin ja siitä nautaan ja lampaaseen. Huvittaa aina, kun kuulee argumentin siitä, että nykylapset ovat niin luonnosta vieraantuneita ja pilanneet aivonsa Disneyn puhuvilla eläimillä (unohtamatta urheaa Babe-porsasta), etteivät enää ymmärrä, että kyllähän lihaa nyt kuuluu syödä ja etteivät ne eläimet siinä sen tuotannossa kärsi. (Itse asiassa Aaltolan kirjasta käy ilmi, että samaa argumenttia - "kaupungistuminen ja sisätyöt ovat vieraannuttaneet ihmiset eläimistä, niin etteivät nämä enää ymmärrä, etteivät ne oloistaan kärsi" - käytettiin jo 1800-luvulla, eli roimasti ennen Disney-tuotantoja.) Minun aivoni on sitten ilmeisesti pilattu tarinalla vuodelta 1946, tarinalla siitä, miten kaksi joulukinkkua olivat isäni parhaat kaverit yhden kesän ajan, ja miten ne ovat askarruttaneet mummuni mieltä siitä saakka, kuinka kovasti hän onkaan miettinyt, aiheuttiko isälleni jonkin elinikäisen kammon. Mummun suhde tarinaansa on selvästi ambivalentti: toisaalta läsnä on selvää huolta ja syyllisyyttä lapsen onnellisuuden romauttamisesta, toisaalta tiettyä ärtymystä siitä, ettei pojasta tullut aivan semmoinen kuin muista. Jutun perusvire on ollut jotenkin humoristinen: katsos, näin hassun jutun sinun isäsi keksi... mutta kyllä pinnan alla taitaa jyllätä aikamoinen ristiriitaisten tuntemusten soppa. Mummu syö edelleen sianlihaa; itse asiassa se taitaa olla ainut liha, josta hän erityisemmin välittää. Isä on viime vuosina alkanut taas syödä sikaa vuosikymmenten tauon jälkeen. Tosin ei kinkkua eikä leikkeitä, mutta makkaraa näyttää kuluvan. Äiti ei syö sikaa, sillä se on "punaista lihaa". (Höpötys siitä, kuinka joku syö vain "valkoista lihaa" on kyllä omituista. Ymmärtääkseni valkoinen liha viittaa siipikarjaan ja kalaan. Mikähän yksinomainen "punaisen lihan" välttelyn motivaatio on?)
Siitä on aikaa, kun mummu on kertonut minulle Matista ja Mikosta. Muistaakohan hän enää itsekään? 87-vuotiaana jotkut asiat voi ehkä unohtaakin jo armeliaasti...
Meidän historiamme on niin täynnä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, että traumoja lienee suvussa jos toisessakin. Äiti ei halua koiraa, koska hänen 10-vuotislahjansa, Pelle-koira (ihastuttava jackrussellinterrierin näköinen sekarotuinen piski), vietiin vajan taakse ja ammuttiin sen varastettua naapurin voipytyn sisällöt ja nylkytettyä liikaa saunavieraiden jalkoja. Koira, jota ei oltu opetettu lainkaan tavoille... sitten siltä vaadittiin käytöstapoja, itsestäänselvyytenä, ja kun se ei niitä osannut tuosta noin vain, tapettiin. "Äiti, ei sinulta kukaan enää koiraa voisi viedä", sanon surullisena, mutta äiti vain pudistaa päätään surkean näköisenä. "Se kuolisi joskus kuitenkin. En minä enää jaksa", hän sanoo voipuneesti. "Ehkä minä en nytkään onnistuisi opettamaan sitä tavoille ja se pitäisi viedä..." Hiljaisuus.
Ainoa kerta, jolloin olen nähnyt isäni itkevän, oli viedessämme Tukoksen, edellisen koirani, lopetettavaksi. Itse en eläinlääkärillä itkenyt lainkaan, koska olin niin huolissani isästäni. Sitten äkkiä tajusin: tämä ei ole vain tämä koira, tässä on kyseessä koko maailman epäoikeudenmukaisuus, omasta firmastaan ulos ostetuksi tuleminen, työttömäksi jääminen, kaikki kuolleet sukulaiset, oma vanheneminen, isättömyys, minun ja siskoni kaikki loukkaavat tokaisut, riidat äidin kanssa, elämän pohjaton tyhjyys ja ohimenevyys... ja kaiken pohjalla, Matti ja Mikko.
"Isä, anna minä nyt ajan sitä autoa", anelen isän ohjatessa autoa pois Malmin Apex-eläinlääkäriasemalta silmät kyynelistä sumeina ja kädet täristen. Hän ei pysty sanomaan mitään, puristaa vain rattia niin, että pelkään sen hajoavan kappaleiksi. Takapenkillä jätesäkin sisällä on Tukoksen kevyt, veltto ruumis. Viemme säkin miehen vanhempien kasvihuoneeseen. Koetan olla ajattelematta, mitä säkissä on, roikotan sitä kuin mitä tahansa maasäkkiä. Jauhosäkkiä...
Kotoa soitan miehelle, joka on sivarissa tutkijanduunissa. "Tule", saan sanottua, ja sitten en enää sano mitään, koska kykenen vain ulvomaan. Tuntia myöhemmin kaivamme routaiseen maahan kuoppaa lapiolla ja talikolla, väännämme sivuun omenapuiden juuria ja Narcissus poeticuksen sipuleita, nurmiturvetta ja hietaista maata. "Sen pitää olla riittävän syvä, ettei raadon haju houkuta rottia", neuvoo miehen isä puhelimitse mökiltä. Me kaivamme ja hikoilemme. Lopulta kuoppa näyttää aika syvältä. Haen jätesäkin ja pyöräytän sen ylösalaisin kuopan päällä. Koiran ruumis mätkähtää luonnottomaan asentoon kuopan pohjalle. Olen kaikkialta turta, koetan asettaa koiran luonnolliseen nukkuma-asentoon. "Se on vain kuollutta lihaa", sätin itseäni ja käsien tärinää, "ei sen kummempi kuin ne hemmetin nakkikastikkeet ja grillimakkarat, joita, neiti hyvä, olet tietyissä vaiheissa elämääsi syönyt surutta." Koira ei asettaudu kapeaan kuoppaan joten lopulta minun on pakko sulloa se sinne väkivaltaisemmin: astun ruumiin päälle, ja polvia notkauttaen painan sitä kokoon, kasaan omalla massallani. Mies kääntyy poispäin tyrmistyneenä, jalkojeni alla rusahtelee. Astun kuopasta pois katsomatta jälkeeni ja alan lapioida hiekkaa ruumiin päälle.
Illalla soitan isälle, kysyn onko hän kunnossa.
"En tiedä", sanoo isä ja kuulostaa värisevältä.
Huomaan, etten kykene tekemään gradua enkä hoitamaan asioitani, ainakaan viikkoon. Kuljen huoneesta toiseen ja vakuuttelen, että kaikki on kunnossa. Koira oli sentään jo neljätoistavuotias. Eivät ne elä ikuisesti. Minä sentään sain viettää sen kanssa neljätoista vuotta. Isällä oli Matti ja Mikko vain yhden kesän.