Aamu

Aamu: herätyskello soi, on vielä pimeää. Kompuroin jaloilleni pimeässä ja rymisen vessaan. Harjaan hampaat tarkastellen kriittisesti silmäpusseja. Sen siitä saa, kun äityy syömään iltapalaksi sipsejä. Terveellinen vegaaniruokavalio on viimepäivinä vähäsen heittänyt, vaikka kipeänä olisi tietysti erityisen tärkeää huolehtia ravintoaineiden saannista. No, keittiöön, nieleksimään atoopikon mustaherukansiemen-tyrniöljykapselit, flunssaisen C-vitamiinit, kuukautisten aikana tärkeät rautatabletit ja monivitamiinipillerit.
Mies kääntää kylkeä, kun sytytän valon ja kaivan kaapista vaalitoimikuntaan sopivaa, neutraalia kudetta. Vanhainkotiin ei pidä mennä shokeeraamaan. Aamiaiseksi taas kauranlesettä omenamehussa ja manteli-riisimaitoon tehty kaakao.
Pyöräilen Vallilan laakson halki hengitys huuruten ja nousen mäkeä ylös kirkolle, kahdeksaisen sporan päättärin luona. Lapsena tästä tultiin aina Lahdesta päin Helsinkiin, ja tässä vaiheessa tunnistin, että kotona ollaan. (Lapsena kuvittelin jostain syystä Lahden Helsinkiä suuremmaksi kaupungiksi.) Edelleen juuri tämä kohta, kaupunginmuuri Vallilassa, jäsentää mielestäni kivikaupungin ja esikaupunkien rajan. Ja esikaupungit, kuten Käpylä, jossa asumme, on Helsinkiä vain puolittain.
Äänestyspaikassa odottaa iloinen yllätys: Helenan vanhainkoti onkin venäjää puhuvien vanhusten asuinpaikka. Mummot ja papat ovat verraten paremmin pukeutuvia ja fiksumman oloisia kuin samanikäiset suomalaiset tolluskat. Oma äidinäitini, joka oli inkeriläinen, saa minut aina tervehtimään kaikkea itäistä ilolla. Niin moni asia, moni ilme ja ele, tuntuu tutulta. Eloisa nauraminen, dramatiikan taju.
Vanhainkodin salissa on paljon tuttuja kasveja: puiksi kasvaneita kiinanruusuja, komeita saavillisia kliivioita, vanhanajan joulukaktuksia. Myös vanhusten nimet ovat tuttuja: Vera, Lidia, Maria, Marina...
Näiden eloisien vanhusten näkeminen saa minut elättelemään toivoa siitä, että minusta voi tulla vielä samanlainen supermummo kuin omistani. Äidinisänäiti eli lähes satavuotiaaksi, ja oli loppuun asti terävä kuin partaveitsi, vaikka olikin syvästi uskonnollinen. (Se on sen ajan ihmisten elämäntavan olennainen osa.) Hän puolusti aina eläinten oikeuksia, joskin omalle ajalleen tyypillisesti, eli ei luopunut lihansyönnistä. Äidinisänäiti oli suuttunut kymmenvuotiaana isälleen niin kovasti, että tappoi tämän rakkaan lemmikkikukon heittämällä sen järveen kerta toisensa jälkeen kunnes kukko kuoli uupumukseen. Tämän tuloksena hän katui kovasti ja päätti tehdä sovinnon eläinkunnan kanssa: sen jälkeen meni aina väliin, kun eläimiä koetettiin pahoinpidellä: naapurin läimäyttäessä koiraa, tukkilaisten piiskatessa hevosiin vauhtia ylämäessä. "Lyökee minnuu, ellää elukoita!", hän kirkui kiihdyksissään vielä vanhanakin muistaessaan näitä toisten asioihin puuttumisiaan. Äidinäiti taas ei elänyt niin pitkään, mutta hänkin oli loppuun asti varsinainen temperamenttinen lady, joka antoi kuulua, mitä hän suomalaisesta kyräilystä ja ryssittelystä oikein ajatteli. Mummo pukeutui lahkeistaan leveisiin hippifarkkuihin, kirjaviin mekkoihin ja huiveihin ja villaliiveihin, timangit olivat aina korvissa ja kaulassa. Mummo kävi myös kasvojenkohotuksessa 60-luvulla, jolloin moinen ei ollut vielä kovinkaan yleistä ja oli hyvin tarkka siitä, että häntä piti kohdella kuin jet-set-kaunotarta. Ammatikseen hän silti pesi selkiä omistamassaan yleisessä saunassa, lämmitti saunaa ja myi limonadia. Minulle antamassaan seksivalistuksessa hän korosti, ettei miestä kannata ottaa kuin sikaa säkissä, vaan ensin pitää kokeilla kunnolla sängystä "onko siitä mihinkään." Äidinisä painaa edelleen omaa rataansa, kävelee sauvojensa kanssa kymmenen kilometriä päivässä ja kirjoittaa (luvattoman kehnoja) runoja. Isänäitikin on sisupesä: pyöräilee, käy uimassa ja hoitaa suvun lapsia. Isänäidin univormu on tweedhame, villapaita, paksut kakanruskeat nylonsukkikset ja lenkkarit. Hänen suuria intohimojaan ovat lapset ja koirat: niiden kanssa hän jaksaa puuhata vaikka mitä, mutta aikuisille hänelle ei ole paljonkaan sanottavaa (paitsi tietysti lapsista ja koirista.) Kukaan ei ole erityisen dementoitunut eikä muutenkaan pehmentynyt mielipiteiltään. Ehkä... en tiedä, onko väärin toivoa, että itse tavoittaisi samanlaisen vanhuuden. Kenties ei.
On yllättävää, miten vähän ihmiset ajattelevat vanhuksia, vanhuutta ja vanhenemista. Itse en osaa mieltää itseäni aikuiseksi lainkaan. Olen jonkinlainen mummolapsi. Ehkä se johtuu siitä, että olen mummojen kasvattama. Äiti ja isä viettivät aikansa niin tarkkaan yrityksissään että minä olin aina jommankumman mummon kanssa. En käynyt missään tarhassa, vaan olimme isänäidin kanssa kotona, kuunnellen Olavi Virtaa, piirtäen karhuja ja opetellen kertotaulun ennen kuin pääsin kouluun. Mielikuvani aikuisuudesta on siten ehkä muotoutunut vanhusten mukaan: pilvien liikkeiden tarkkailua ikkunasta, ulkoilua ja kasvien ja eläinten nimeämistä ja tarkkailua. Huolta siitä, ettei kompastu ja satu. Vieraiden ihmisten karttelua.
Kenties kun tulen vanhaksi, löydän viimein itseni ja paikkani maailmassa. Osaan kuvitella hyvin itseni vanhaksi rouvaksi, joka ulkoiluttaa pientä, äkäistä koiraa, pelaa pasianssia ja hoivaa kukkien armeijaa.
Sen sijaan en osaa kuvitella itseäni dynaamiseksi kolmikymppiseksi, joka muuttaa maailman mieleisekseen, käyttäytyy asiallisesti ja hankkii lapsia.
Eilen puolisoni suuttui ja sanoi, että minun pitäisi nyt todella harkita, mitä elämältä haluan. Juosta kesäisiä polkuja pitkin, haravoida kokoon niitettyä heinää, hengittää koirien niskan tuoksua, heilautella päätä niin, että korvakorut kutittavat kaulan sivuja seksuaalisesti, pukeutua räikeän kukalliseen mekkkoon ja hippifarkkuihin, kuunnella Gilli Smythin laulua stereoista, auttaa ihmisiä löytämään etsimäänsä... syödä köyhästi mutta hyvin, puolustaa eläinten, lasten ja vanhusten asemaa yhteiskunnassa, koettaa olla loukkaamatta ketään.
Mutta miten ihmeessä sellainen elämä tehdään?