Olo on jo inhimillisempi. Ja sietääkin olla, sillä määrällä c-vitamiinia, propolis-uutetta ja inkivääristä ja sitruunasta keitettyä teetä, jonka olen itseeni pumpannut.
Ja silti: väsynyt. Olen ollut jälleen koko päivän sairaalassa ennakkoäänestyttämässä ihmisiä, jotka ovat halunneet äänestää, vaikka eivät muista, mitä puoluetta haluaisivat äänestää. Lopulta osa luopui ajatuksesta, toiset taas valitsivat jonkun nimen. Laki takaa, että äänestää haluavan pitää saada äänestää. Ajatus on mielestäni oikea. Silti on raskasta raahautua osastolta toiselle, tyhjiltä kasvoilta toiselle.
Kaikkein järkyttävimpiä ovat nuoret dementikot. Sellaiset nelikymppiset ja alle, jotka ovat juoneet aivonsa siihen tilaan, että kikattavat omiaan. Yksi huusi huoneessaan taukoamatta: "Apua! Tulkaa auttamaan!"
Hoitajat ovat ihmellisen hyväntuulisia synkästä ympäristöstään huolimatta. Ehkä hoivatyö pitää elämänarvot kunnossa? Prososiaalisen käytöksenhän tiedetään liennyttävän stressiä kovasti. Itse koin vain syvää kyvyttömyyttä kommunikoida sairaiden kanssa. Sairaat ovat äkäisiä, he eivät kommunikoi kuten normaalit aikuiset mutteivät ole myöskään lasten tavoin helposti johdateltavissa.
Yksi ystäväni on hoitotyössä. Kysyessäni, mikä sai hänet aikanaan valitsemaan sellaisen alan, hän sanoi tajunneensa yliopistossa, että haluaa tehdä jotain konkreettista, auttaa jotain. Nyökyttelin, vaikken jossain mielessä ymmärräkään, mitä moinen tarkoittaa ammattikutsumuksena. Toki minäkin mielelläni autan monessa asiassa. Mutta että työnä, päivittäin? Olen minäkin kyllä haaveillut aikoinani lääkäriydestä - mutta patologina; silloin ei tarvitse ihmissuhdetaitoja eikä tarvitse kuulla potilaiden valitusta. (On harvoja niin masentavia asioita kuin se, että on koettanut parhaansa jotain auttaakseen ja toinen on vain iankaikkisen tyytymätön haukkuen heiveröiset yrityksen auttaa.) Luojan kiitos pudotin tuon haaveeni aika pian; sovin itseni kanssa, että jos pääsen kuvataidelukioon, en ala päntätä patologiutta kohti. Vastoin kaikkia oletuksiani pääsin taidelukioon, ja siten siis minusta luonnontiedepainottuneesta lapsesta kasvoi tällainen sutermullukka, joka ei ole oikein mitään, klassisin tai konformisin luokitteluin.
(Sutermullukka, niille joille termi on vieras, tarkoittaa siis epämuotoista, epäonnistunutta, outoa. Esim. "Tästä piti tulle mekko, mutta tulikin sutermullukka." tai "Aika sutermullukka teoriaksi." Sana on peräisin inkeriläiseltä isoäidiltäni. Jos sinulla on tällaisia perittyjä outoja sanoja, voit lisätä niitä commentseihin... rakastan ihmisten idiosynkraattisia sanoja.)
Mutta sananen vielä hoivatyöstä. En tiedä, mistä ihmiset saavat uskon, että he pärjäävät hoivatyössä, osaavat auttaa. Eivätkö he kiusaannu hoivatilanteen epäsuhdasta, jossa äkkiä itse onkin se vahvempi? Vai ovatko he tottuneet olemaan vahvempia? Entäs jos he tekevät jonkin virheen ja kaikki meneekin pieleen, vielä pahempaan kuntoon? Heillä täytyy olla vankkumaton itseluottamus.
Tietysti kaikki toimemme ovat siinä mielessä epävarmoja, ettei etukäteen voi sanoa, ovatko ne hyödyksi vai haitaksi. Jotenkin välillisissä asioissa, sanojen ja käsitteiden pyörittelyssä voi kuvitella, että virheiden vaikutukset eivät ole kovinkaan katastrofaalisia. Mutta jos pudottaa vauvan lattialle vahingossa ja tämä saa aivoruhjeen, onhan se katastrofi. Toisaalta antaisin mieluusti monoa sille ihmiselle, joka ensimmäisenä keksi, että omistusoikeus tarkoittaa täyttä nautintaoikeutta luonnosta ilman mitään velvoitteita muita kohtaan. Se ei ollut muuten Locke, vaikka toisinaan näin näkee väitettävän. Tuo käsitys on paljon vanhempi, mutta jostain sekin on peräisin. Ehkä käytännöistä, mutta voi sitä, joka ensimmäisenä muotoili tuon ajatuksen. Ja niitä, jotka tuon ajatuksen ostivat ja kehittelivät sitä eteenpäin. Sen rinnalla tietysti yksi aivoruhjeen saanut vauva on aika pieni katastrofi.
Vai onko pieniä katastrofeja lainkaan? Ehkä se, että lento.katastro.fi julkistettiin 11.9. , mikäli oikein muistan, juuri sinä vuonna... On muuten hyvä saitti. Tosin en itse yhdy saitilla esitettyyn ajatukseen, ettei kukaan halua lentokenttää naapurikseen. Töissä Lontoossa ollessani talon yli kulki ilmassa yksi Heathrown kiitoteiden ilmajatkeista. Seitsemän minuutin välein yli hurauttava lentokone on kokemus, joka mielestäni kuuluu olennaisesti Lontoossa asumiseen. Tapahtumien keskipisteessä, tiedättehän. Jos joku tippuu, se tekee sen takapihalla.