22.2.05

Näkymätöntä ystävyyttä

Siivoan koko aamun maanisesti. Vien koirat ulos jo ennen kasia, ja sitten vain siivoan, siivoan, siivoan. Lakaisen murut pöydiltä bioroskikseen, hinkkaan tiskipöydän kiiltäväksi, imuroin punaisen mattomme jälleen kirkkaanpunaiseksi Lohen karvojen alta. Korjaan all-in-one-pöydältämme kaulastaan katkaistun cavapullon, maksettuja laskuja, tyhjiä, aukirevittyjä kirjekuoria, lojuvia kirjoja. Raavin kukkaikkunan alla polvillani karisseita lehtiä kasaan, ja bioroskikseen. Karikekerros muodostumassa, raportoin itsekseni, mutta lattialla on liian kuivaa humuksen syntymiseen. Eikä matoja.
"Kissa, mihin nää menee?" Heiluttelen paperipinkkoja kädessäni Kissalle, joka tekee läppärillä töitä lounasaikaan saakka häipyäkseen sitten kaupungille syömään Välittäjän kanssa.
"Älä irvistä mulle!" syyttää Kissa.
"Mä en irvistä, mä vaan kysyn, mihin nää laitetaan", replikoin mielestäni rauhallisesti. Kissa alkaa huutaa ilkeyksiä, kuten että lyö minua, jos en lopeta huutamista ja irvistämistä.
"On tosi epäkohteliasta näyttää noin vihaiselta ja huutaa, kun voisi puhuakin", hän karjuu.
Rauhoitan itseni jääkylmänviileäksi, ajattele Maija Poppasta, kas noin, niiskauta, ei hätää.
"Ai jaa ja se on tosi kohteliasta vai uhkailla lyömisellä? Todellakin..."
Kissa nostaa olkapäitään, muljauttaa silmiään ääliömäisen näköisesti ja jatkaa duuniaan. Kädessäni on edelleen paperipinkka, josta en tiedä, minne sen laittaisi. Tungen paperit kirjahyllyyn, jossa on puolisen metriä "arkistoa" - papereita, joille ei ole omaa kansiota.
Myöhemmin Kissa tulee halaamaan. Eipä silti, että enää jaksaisin muistaa koko episodia pahalla. Hermot vain vähän kiristyvät siivotessa. Suurin osa paperisilsasta on Kissan, eikä hän ole kovinkaan halukas lajittelemaan sitä. Mikä helvetin arkistoimisvimma joka ikistä tapaamaani miestä näyttää vaivaavan? Kissa arkistoi tyhmiä seminaariohjelmia, Tukaani arkistoi ainakin jossain vaiheessa kellariinsa Hesarit, joita ei ollut vielä ehtinyt lukemaan, Vesa on kirjoittanut arkistointivimmasta kolumninkin. Voin vain leikitellä ajatuksella, mitä muut sedät arkistoivat. Minä heitän kaiken pois, sellaisenkin, jota myöhemmin voisi tarvita. Luentomuistiinpanot, valokuvia, postikortteja, kirjeitäkin.
Joskus arkistoista voisi olla kyllä hyötyäkin.

Olen viskannut pois päiväkirjani tokaluokalta kuudennelle luokalle saakka jossain murrosiän myllerryksessä. Tuolloin kuvittelin, että minusta tulee kuuluisa, ja että on paras hävittää todisteet siitä, kuinka epäsuosittu olen ollut koulussa. Hyvänen aika, sehän voisi viedä koko uskottavuuden, jota suunnittelin rakentavani huolella, harkiten... Päiväkirjojen mukana menivät todisteet ystävästä, jonka olemassaolo aiheutti myöhemmin suurta päänvaivaa.
Minulla oli näet ystävä kolmannella tai neljännellä luokalla, ihan omasta luokastani. Hänestä en ollut outo tai ällöttävä, kuten muista luokan lapsista. Hänen isänsä oli biologi ja hän piti hyönteisistä minun laillani. Tongimme yhdessä multaa kurtturuusujen juurella pihan laidalla, bongasimme alkusyksyn aurinkoa paistattelevan hämähäkin, juoksimme yhdessä kallioilla koulun takana katselemassa kikkeliukkojen elämää. (Kikkeliukot olivat majansa metsään rakentaneita kodittomia äijiä. Eivät he vilautelleet, mutta pissiessä he tietysti kaivoivat kalusteensa esiin, siitä nimi. Meitä oli kielletty lähestymästä kikkeliukkoja, joten seurasimme heitä matkan päästä heidän toimiinsa sekaantumatta kunnon luonnontarkkailijan tyyliin.) Sitä paitsi E:llä oli samanväriset hiukset kuin minullakin. Kuvittelin romanttisesti, että olemme elämän eroon heittämiä kaksosia. En kutsunut E:tä ikinä meille koulun jälkeen. Olin siinä iässä jo oppinut varsin hyvin läksyni: ihmisten kutsuminen kylään koulun jälkeen vain pahentaa asioita, sen jälkeen selän takana nauretaan taas, että meillä syödään kummallista ruokaa, riisikakkuja, täysjyväriisiä, semmoista kaikkea vaarallista, limaista ja ällöttävää. Vaikka tuskin E olisi niitä kammonnut.
E muutti pian pois. Luultavasti hän oli koulussamme vain puolisen vuotta. Sen jälkeen E:n vanhemmat saivat työtä jostain muualta Suomesta ja hän hävisi koulusta. Kun koulussa oli oikein vaikeaa, esimerkiksi mentäessä bussilla uimaan, kun kukaan ei halunnut istua vieressäni, koska "haisin hevonpaskalle" niinäkin päivinä, kun en ollut käynyt viikkoon ollut ratsastamassa, muistelin sitä, kuinka E:n kanssa oli niin erilaista. Ei kiusaamista, edes kiusoittelua. Ainoastaan hiljainen yhteisymmärrys siitä, että ollaan mukavia. (Oli minulla toki kavereita, muttei koulussa - ruotsinkielisiä tyttöjä, jotka kävivät kanssani tallilla, muutama toista suomenkielistä koulua käyvä tyttö, jotka tunsin ajalta ennen koulua. En koskaan ymmärtänyt, miksi muissa kouluissa käyvät lapset käyttäytyivät niin mukavasti, mutta oma luokkani oli sellainen kauhukabinetti.)
Joskus paljon myöhemmin, koulun jo päätyttyä, yliopistoaikana, juttelin erään ex-luokkatoverini kanssa ja mainitsin E:n lähes ainoana positiivisena koulukokemuksenani ala-asteelta. "Ei meidän luokalla ole ketään sellaista ollut", tämä totesi. Hyvänen aika, ajattelin, olin loihtinut näkymättömän ystävän keskellä vaikeuksia, joukkopaineen paheksunnassa. Mekanismin toki tunsin, mutten ollut kuvitellut hetkeäkään, että E olisi ollut mielikuvitusystävä. Puhuin asiasta äidillekin, ja tutulle psykologiystävälle, ja nämä koettivat rauhoittaa minua: ei siinä ole mitään hävettävää, monilla on ollut sellainen, ja sehän on jo ohi, en ole kuitenkaan joutunut syömään psyykenlääkkeitä tai käymään psykoterapiassa enkä saanut psykoosia, kuten monet tuntemani, pitkään lapsena koulukiusatut. Se on ohi, ajattelin, mutta olin surullinen. Tuntui siltä, kun joku hyvä ystävä olisi kuollut, äkisti. Maailma tuntui niin kolkolta ilman E:n todellisuutta, olkoonkin, etten ollut nähnyt tätä tai kuullut tästä mitään yli kymmeneen vuoteen. En ole kyennyt todella suremaan vielä yhdenkään todellisen ihmisen kuolemaa, minusta kuolema on luonnollinen prosessi, mitä sitä itkemään, mutta E:n epätodellisuutta surin varsin pitkään ja kivuliaasti. Hän olikin liian täydellinen, kerroin itselleni, ollakseen olemassa oikeasti. Harmittelin, ettei minulla ollut enää päiväkirjoja, jotka nakkasin pois teini-iän typeryyksissäni. Olisi ollut kiinnostavaa tarkastella, mitä E:stä kirjoitin, saattoiko siitä jotenkin ilmetä E:n kuvitteellisuus.
Sitten juttelin eräs kerta AMS:n kanssa vaikeuksista ja mainitsin ohimennen, kepeään tyyliin, mutta mieli raskaana, että minäkin olin kerran keksinyt mielikuvitusystävän, koulussa, kun kaikki olivat niin poikkiteloin ja kaikki, mitä tein, oli aina muista inhottavaa, ällöä ja ruttoista - johan sen ihottuma käsissäkin todisti. AMS, joka oli kanssani samalla luokalla ekaluokasta ysiluokkaan, koko peruskoulun halki, ja paras ystäväni yläasteella ja lukiossakin (vaikka olimmekin eri lukioissa), Lontoossa töissä ja yliopiston alkuajankin, katsoi pitkään ohitseni tyhjyyteen ja sanoi sitten: "Ei, et sinä ole kuvitellut mitään. Meidän luokalla oli sellainen tyttö. Se oli vain muutaman kuukauden, mutta mä kyllä muistan sen." AMS muistaa sen, koska minä kävin talleilla, mitä hänkin halusi tehdä, ja alkoikin pian tehdä, hänkin pitää eläimistä, hänestäkin E oli vaikuttanut mukavalta. Vaikka tietysti E oli ollut muista epäillyttävä, koska hän oli hengannut kanssani välitunneilla. Eihän se nyt ollut oikein normaalia.
AMS:n paljastus horjautti maailman jälleen pois tasapainostaan. E oli kuin olikin ollut olemassa! Näkymättömän ystävän sijasta minulla oli ollut aivan näkyvä ystävä! Muutaman päivän kuljin eestaas täysin shokissa. En tiennyt, mitä tehdä. Kerroin tapaamilleni ihmisille nauraen koko jutun, he olivat vähän hämmästyneen näköisenä, eivät kai tajunneet, kuinka isolta jutulta se tuntui. Tuntuu tavallaan edelleen. Että voinkin luottaa muistoihini edes jossain määrin. Hetken olin nimittäin aivan tyhjän päällä koko menneisyyteni kanssa, mietin kuumeisesti, minkä kaiken muunkin olin kenties vain keksinyt.
Joskus olen leikitellyt menemällä koulukaverit.comiin. Olen löytänyt sieltä näkymättömän ystäväni yhteystiedot, mutten ole lähettänyt hänelle sähköpostia. Hän ilmoittaa vaihtaneensa usein koulua vanhempiensa muuttaessa työn perässä ympäri Suomea. Tuskinpa hän enää muistaisi, miten me kyykimme kurtturuusujen luona tiiraillen koppiksia, leikimme luontodokumentoijia kämmenet objektiiviksi taitettuina silmillä, suristen kameran ääntä variksia sihdatessamme, selittäen vuorotellen, kuinka ne lentävät etelään pariutumaan, ja sitten palaavat tänne Pohjolan perukoille suuriin autiometsiin perustamaan pesänsä ja kasvattamaan poikasensa kaukana liikenteestä ja ihmisistä, seuduille, jossa ne itsekin viettivät onnellisen, huolettoman lapsuutensa.
Nyt on minun vuoroni olla näkymätön ystävä, piilossa Käpylässä, koiria lumisilla pakkaspoluilla ohjaten, pyöräillessä Pekka Strengin loistavaa Katsele yössä -biisiä rallattaen. Puoliselkeä muistikuva siniharmaista kumisaappaista ja virttyneestä betoniseinästä, kirkunasta kikkeliukkoja paetessa niiden alettua huutaa, mitä helvettiä me niitä kytätään, sen sellaisesta lapsuussälästä. Ehkä materialisoidun joskus, mutta en vielä.
Pöytä on puhdas, matto siisti, keittiön tasot muruttomat. Tekeekö se elämästäni kunnollisempaa, todellisempaa, mielikuvituksettomampaa?

2 Comments:

Blogger sofia32v said...

olen varma, että ystäväsi muistaisi sinut jos kuvailisit itsesi ja teidän puuhanne. ei oikeita ystäviä, joiden kanssa on oikeasti kivaa, unohda helposti, vaikka ystävyys kestäisi vähänkin aikaa. uudelleen yhteyttä ottamalla pitkän ajan kuluttua voi korjata jotain siellä sisäisen lapsen osastolla, siellä missä tuollaiset jutut jotenkin sattuu.

22/2/05 19:55  
Blogger Jari Sedergren said...

Lähetä vaikka tämä juttusi hänelle sähköpostissa. Ei siitä voisi kukaan olla muuta kuin iloinen.

22/2/05 23:34  

Lähetä kommentti

<< Home

<