19.2.05

Irrallisia havaintoja työnteon lomasta

Edelleen jaksan järkyttyä ihmisistä, jotka ajattelevat luonnon koettavan matkia matemaattisia kaavoja (siinä huonosti onnistuen). Ajattelevatko he myös, että ne syötävät linssit on nimetty linsseiksi optisten linssien mukaan ja kurkiaura auraksi sen pellonmuokkaustyökalun mukaan? Ajattelevatko he, että yksittäinen ihminen ehkä joskus kasvaa ihmisen käsitettä vastaamaan?

Kärryt, joilla kirjat kuljetetaan hyllyjen luokse, ovat kaksikerroksisia ostoskärryjä, joissa koriosa on samanlainen kuin kaupan muovinen ostoskori, kahva ja kaikki. Tuntuu dekadentilta työnnellä ostoskärryissä Sukupuolitauteja, Hyvää työkykyä ja Ihotauteja. Huraa, onneksi ensimmäisistä en ole koskaan joutunut kärsimään. Ehkä koska koulun seksivalistuksessa saikin sen kuvan, että seksi on lähinnä sukupuolitautien lisääntymisekseen kehittämä ilkeä juoni. Ja onko hyvää työkykyä se, että suostuu haravoimaan kokonaisen kartanonpuiston kuivista lehdistä yhdestä mehulasista ja voileivästä?

Ruokahuoneen pöydällä on auki jokin akkainlehti, josta silmäni poimivat sen yli pyyhkäistessään, kohti Hesaria kovergoidessaan, sanat "sekarotuista koiraa". Palaan takaisin. Lehdessä on vinkki naisille: Bongaa mies, joka ulkoiluttaa mahdollisimman sekarotuista koiraa. Tällainen mies osoittaa koiravalinnallaan, että hän ei ole turhan tarkka konventionaalisista ulkonäköihanteista vaan osaa arvostaa yksilöllistä charmia. Hyvänen aika, Kissahan on ulkona tulilinjalla Mobutun ja Nasun kanssa liikkuessaan... Useimmissa tuntemissani koiraperheissä koirat ovat kyllä naisen juttu. Eli: todnäk sekarotuisen kanssa liikkuvalla miehellä on koiran lisäksi myös fiksu nainen.
Siinä vaiheessa, kun lähikoirapuistossamme alkoivat tyypit vetää häppää koirien leikkiessä, päätin lakata siellä käymisen. En lähtenyt niiden mukaan myöskään Tallinnan-risteilylle, mikä ennestään vahvisti kaikkien epäilyjä siitä, etten oikein kuulu siihen joukkoon. Mukavia ihmisiä, mutta minulle dokaaminen ja koirien kanssa ulkoilu ovat sikäli erillisiä asioita, että niiden sekoittaminen pienentää kummankin tuottamaa nautintoa.

Olen käsitellyt lainauslappuja tuhansia kertoja, mutta vasta tänään huomaan, miten "aukioloajat lukukausien aikana" kääntyvät ruotsiksi ja englanniksi: öppetider under terminen / opening hours during academic terms. Kummatkin olisin veikannut väärin. En ymmärrä, miksi kirjastonhoitajan kynämukissa on vaaleanpunainen tussi. Kynsien värittämiseen? Tähän sitä joka tapauksessa käytän itseäni viihdyttääkseni. Kas, vaikka kynsien lakkaaminen onkin tuskaisan vaikeaa, niiden värittäminen on kivaa ja helppoa. Ja tahrii vaatteet, mutta sitä ajattelen vasta pyykkiä lajitellessani.

Minua huvittaa ajatus, että valmistun yliopistosta. En usko ennen kuin koen sen. Toisin kuin akateemisten perheiden vesoille, minusta maisterintutkinto on jokseenkin ylivoimainen koetos.
Lueskelen humanistisen tdk:n sivua. Siellä on typeriä ohjeita. Kuten että gradun tekoa ei ehkä kannattaisi jättää opinnoissa viimeiseksi. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mistä graduni teen, ensimmäisenä viitenä opiskeluvuonna. Konstruktiivisesta empirismistä vai henkilöidentiteetin aristoteelisesta tulkinnasta? Fiktion ontologiasta vai spencerläisyydestä? Kantista vai Schopenhauerista? Aah, Schopenhauer. Hänellä oli musta villakoira nimeltään Atman. En silti tehnyt Schopenhauerista.

Kun valmistun, pitääkö minun alkaa ajatella, että maisterintutkinto ei ole oikeastaan yhtään mitään? Sen jälkeen, kun luin vuoden G.H. Meadia ahkerasti, joka päivä, suomeksi referoiden, alkaen puolen vuoden jälkeen hitusittain ymmärtää, mitä setä oikeastaan ajaa takaa. Alkaen ymmärtää, kuinka huonosti useimmat Meadia lukeneet ovat Meadinsa lukeneet, kuvitellen tyypin kirjoittavan vain sosiaalipsykologiaa, tajuamatta, että sehän puhuu kokemuksesta ylipäänsä. Toivoen, että olisin opiskellut jotain alaa, jossa voisi tehdä kivan tapaustutkimuksen, kirjoitella empirian taulukoihin ja tehdä lyhyen metodologian perustelun ja kivan loppuyhteenvedon. Ei, suuruudenhullua tämä filosofian opiskelu. Mead, sitten Dewey, se meni jo helpommin Meadin siivellä, sitten Berleant, koko ajan keventyen. En tiedä, pitäisikö minun tähän samaan syssyyn nyt ryhdistäytyä ja lukea kesällä läpi myös Jamesia... Peirceen en taida kyllä koskea. Tai ehkä maisterina voi vain lölliä auringossa ja kuopsuttaa maata.

Nuorempana oli kauhean tärkeää vaikuttaa fiksulta. Enää en jaksa murehtia moista. Halutessani pystyn perehtymään vaikka mihin. Kaikkea ei tarvitse opetella varmuuden vuoksi. Osaan hakea tietoa ja järjestellä sitä. Entäs sitten vaikka vaikuttaisinkin täysin tyhjäpäiseltä? Viimeksi, kun kuulin jonkun todenneen selän takana, ettei se tajuu miten meikäläinen voi opiskella semmoista vaikeaa teoreettista alaa, kun kuitenkin jaksan höpöttää tuntikausia erilaisten suklaiden eroista, tuskin kohotin kulmakarvaanikaan.

Maailmassa on hirvittävän paljon ihmisiä, jotka tyytyvät keskinkertaisuuteen vaikka missä. Ne eivät ota selvää, paneudu, tuohdu, ihastu, innostu. Ne ottavat snapshotteja pikkiriikkisillä kameroillaan ja sanovat esineestä otettua snapshottia taidekuvaksi. Ne ostavat sitä halvempaa ja persoonattomampaa oliiviöljyä Stockalta, vaikka Frattoio Santa Tean fruttatoa olisi viisitoista senttiä siitä oikealle. Ne eivät jaksa riemuita siitä, että niiden meikkivoide on eläinkoetestaamatonta. Tai tuntea pettymystä, kun niillä ei ole tarpeeksi rahaa syödä tarpeeksi usein siinä paikassa, jonka kulinaariset arvot vastaavat parhaiten niiden omia mieltymyksiä. Ne sanovat: "Enhän minä tiedä tästä mitään. Kunhan vaan ostettiin tämä, oli melkein pakko, se oli niin halpa." Lukevat kirjan, joka naurattaa - se on hyvä asia sinänsä, nauraminen on ihanaa - mutta pahastuvat, jos kirja vaikuttaa pitkäveteiseltä, eivät malta pusertaa eteenpäin seuraavaa sataa sivua, jonka jälkeen tyyli on käynyt niin läpinäkyväksi, että ajatuksille jää tilaa. (Ainoa kirja, jonka kanssa näin ei käy, on De Lillon Alamaailma. Sitä vasten pitää puskea hartiavoimin. Ja silti, se on sellainen, ettei sitä malta laskea käsistään. Niin paljon teräviä havaintoja, ajatuksia, erilaisia maailmankuvia. De Lillo on velho.) En ymmärrä tätä intohimottomuutta, innottomuutta tarttua asioihin, ideoihin, koettaa selventää niitä, oppia maailmasta. Kun kysyn: "Miksei sua kiinnosta, miltä se maistuu tai onko se terveellistä?" ne vain sanovat: "Emmä tiiä." Toivon joka ikinen kerta, että kysymys saa ne miettimään, samalla tavoin kuin erään feministifilosofin kysymys minulle, vuosia sitten: "Osaisitko oikeasti kuvitella, millainen sinusta olisi tullut ilman juuri tuollaista kehoa?" En osaa, edelleenkään. Mutta olen ajatellut asiaa kovasti. Tai HA:n ikuinen klasari: "Oletko onnellinen?" Vastaamisyritys käynnistää joka ikinen kerta aktiivisen hämmennyksen kysymyksen "mitä on onnellisuus" tiimoilla.

Fiksuudesta viis, mutta välinpitämättömältä en tahdo vaikuttaa. Aina kymmenesti mieluummin hifistelijä tai aficionado. Uuden sanankin tälle opin tilatessamme kaikkien aikojen ensimmäistä digikameraamme - yhteinen 30-v-lahja Kissan vanhemmilta - ja katsellessamme netistä kameroiden arvioita: prosumer. Jotain pro-ammattilaisen ja massa-consumerin väliltä. Kuulostaa juuri siltä asenteelta, joka rakastamissani ihmisissä on niin viehättävä. Ei toisaalta yksisilmäistä monomaniaa ja kaiken redusoimista omaan osaamisalueeseen muttei toisaalta massan mukana ajelehtimistakaan eikä "mulle kelpaa mitä annetaan, en viitti yrittää" -asennetta.

Huh, tuleekohan nyt taas joku valittaan, että olen ihan fasistielitisti. Sellaiseksikin minua on sanottu mesottuani jossain seurueessa ihmisistä, jotka ovat niin pöljiä, etteivät osaa amaroneviinejä arvostaa, kun kauhistuvat niiden hintaa. Kaikki kallis ei toki ole hyvää, muttei myöskään ylihintaista.

Enää hitusen yli puolitoista tuntia istumista, jee. Koko päivänä ei kukaan ole tullut kysymään mitään, en ole opettanut kertaakaan Helka-hakua enkä artikkelihakua. Höh. Tulostanut vaan internet-päivätunnuksia ja piipannut viivakoodilukijalla palautettuja, magnetisoinut niiden varashälyttimet, kerran vienyt palautuskirjoja hyllyyn. Demagnetisoinut kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen kirjaston varashälytinporttien ollessa jotenkin herkällä päällä. Enimmäkseen istunut ja koettanut olla nukahtamatta. Tunnen itseni hyödyttömäksi loiseksi.

1 Comments:

Blogger sisatto said...

Onneksi olkoon gradun valmistumisesta!
Valmistuminen on ihmeellinen asia. Meikäläiselläkin opintojen alkuvaiheessa mikään ei olisi voinut olla kauempana tulevaisuudessa kuin gradunteko. Kolme vuotta G:n parissa sitten vierähtikin, josta ensimmäinen pelkästään aihetta valitessa.

Olen itse toisen polven akateeminen, enkä tiedä onko se sen helpompaa. 1960- ja 70-luvun taitteessa valmistuneilla vanhemmillani on ikävä taipumus neuvoa tyyliin "kyllä sen gradun kahdessa kuukaudessa tekee". Oikeastaan sitä olisi pärjännyt vallan mainiosti ilman tietoa kuinka helppoa ja nopeaa opiskelu vanhemmilleni oli (vaikka samalla piti maksaa asuntolainaa, opintolainaa, tehdä töitä ja kasvattaa lapsia).

20/2/05 11:29  

Lähetä kommentti

<< Home

<