Kun katsomme suosittelemaani dokkaria, en tajua enää, miksi nauroimme silloin Kiasmassa. Nyt se kaikki näyttää kovin synkältä ja painajaismaiselta. Ehkä kyseessä oli sama hysteerinen nauru, joka purkautuu kurkustani myös hautajaisissa? En ole osannut itkeä tai surra yksissäkään hautajaisissa, sen sijaan niissä olen jotensakin hypervirittynyt tilannekomiikalle enkä pysty lopettamaan nauramista, jos joku istahtaa kukkavihkon viemisen jälkeen käsväskynsä päälle tai lapsi niistää hihaan. Suru tulee vasta myöhemmin ja purkautuu yleensä jonkin aivan muuhun asiaan kohdistuvana hysteerisenä itkemisenä. Kun mummun mies kuoli, itkin koska kylpyvedessä kellui sokeritoukka, kun isomummo kuoli, itkin varpaani lipastonjalkaan iskiessäni, kun mummo kuoli, itkin kuullessani ukin vieneen kaikki perintöhuonekalut kaatopaikalle surua tuottamasta. Kissa puistelee hänkin päätään: ei, kyllä joitain ihmisiä käy kovin sääli, kun heillä on huonot suhteet vanhempiinsa. "Miten ne jaksavat?" hän ihmettelee. "Ja uskaltavat vielä hankkia lapsia."
Ystäväni H sanoo aina: "Mulla ja äidillä on tosi huonot välit, sehän on tyypillistä." Joka ikinen kerta hätkähdän, koska minun suhteeni äitiin on helpompi kuin suhde kehenkään toiseen naiseen ja ehkä jopa helpompi kuin suhde kehenkään toiseen ihmiseen.
Karua.
Huolestus valuu meihin ja ajaa melkein yli ilostumisen.
Olemme nimittäin kuulleet Kissan siskon syntymäpäivillä, että heidän perheensä kasvaa, Kissan vanhemmista tulee viimein isovanhemmat. Siihen reagoimista ei voi kuvata kuin sanalla ilostuminen, jota suomenruotsalaiset lapsuudenkaverini käyttivät ilahtumisen asemesta. Ilahtuminen kuulostaa laimealta, mutta ilostuminen ei. Ensin hetki tyhjän päällä, mitä ihmettä, kuulinko nyt varmasti oikein, ymmärsinkö nyt varmasti oikein, kyllä kai, aika selkeästihän tuo on ilmoitettu, hengen vetäminen, onnitteleminen, hokeminen "hurjaa, jännittävää", en tiedä, kuinka monta kertaa toistaen, sillä he näyttävät niin onnellisilta, iloisilta, heidän onnensa pulppuilee ylitse ja valuu meidän kaikkien muidenkin päälle, siinä pöydän ääressä, jumps, sanoo sydän, jumps jumps, veri korvissa, kuumottaen, iloa läikkyy, koko olohuone on märkä, ajattelemattomuus ja jalan kipu ja sen sellaiset sekoittuvat iloon, ilossa on voimakkaampi pigmentti, se dominoi. Ilostumme.
Vasta myöhemmin, Kissan äidin ajaessa ensin Kissan siskon miehineen kotiinsa ja heittäessä sitten minut kotiovelle, ehdin huolestua siitä, mitä Kissa ajattelee. Hänelle syntymiset ja se, että ihmiset saavat lapsia, on vaikea asia. Yhtä vaikea kuin minulle joskus silloin, kun aloimme seurustella. Meillä kummallakin oli ennen tätä suhdetta suhde runsaasti vanhempaan henkilöön, ja sekä Kissan silloinen että minun silloinen siippa olivat liikkeellä lapsentekomielessä - kauhistus kaksikymppiselle, joka on juuri päässyt yliopistoon, muuttanut pois kotoa, päässyt ylipäänsä säännöllisen seksin makuun. Alkaessamme seurustella tuntui ihanalta ja luontevalta, että tiesi, että toinenkaan ei halunnut lasta. Ehkä koska liikun enemmän naisten parissa ja muutama ystäväni on kääntänyt kelkkansa tässä lapsiasiassa täysin, osaan suhtautua Kissaa luontevammin siihen, että lapsia alkaa pulpahdella joka puolelta lähipiiristämme. Ehkä minun on helpompi myös ilostua toisten ilosta välittömästi, tajuamatta, että itse asiassa ne tekevät ihan toisella tavalla kuin mikä olisi noin loogisesti ajatellen globaalilla tasolla eettistä. Nämä ovat niin suuria asioita ja voimakkaita tunteita, etten voi muuta kuin myödätä omissa tuntemuksissani.

Illalla onkin kova kriisi päällä. Olen jotenkin surkeana, kun erehdyn miettimään, onko minussa kenties jokin kauhea psyykkinen puute, kun en osaa sitoutua sellaisiin asioihin kuin avioliitto ja lapsi, jotka selvästi tuottavat ihmisille hirvittävän paljon onnellisuutta. Samalla, mainittakoon, en tietenkään osaa kuvitella, että itse onnistuisin sitoutumaan tuollaisiin juttuihin. Ihan yhtä vähän kuin osaisin kuvitella käveleväni tässä jokin päivä sukupuolenvaihdosleikkaukseen, tuosta noin vain. Yhdentoista aikaan olen kriisiytynyt täysin ja itken turistaen nenääni vessapaperiin, kun en itkun yllättäessä ehdi mistään hakea sauvojen kanssa kangasnenäliinaa. Mietin, estääkö nykyinen suhde lapsiin ja toisten iloon varautuvasti suhtautuvan, aina kovin harkitsevaisen ja loogisen Kissan kanssa mahdollisuuksiani kehittyäkään koskaan sellaiseen suuntaan. Sanon sen ääneen Kissallekin, joka pahastuu selvästi. Ja huolestuu: "Et kai sinä nyt päätä haluta lasta?" Kissa ei oikein tajua, että kriisiydyn, koska en osaa päättää tai haluta, ja kaikki ympärillä päättävät haluavat ja tiukkuvat sen seurauksena onnea ja hyvää tuulta. Minä en saa enkä osaa oikein halutakaan saada töitä, jalkani on hajalla ja särkee enkä voi siis edes tanssia tai ulkoiluttaa koiria, Kissalla on työnsä, gradun kesken olemisen ja vastuutehtäviensä takia sellainen stressi, että hän äkäilee aika usein, tunteet kiristyvät joka ikisellä hääreissulla ja varpajaisilla, toisaalta en haluaisi olla kotonakaan Kissan elättinä, toisaalta haluaisin kirjoittaa nyt jotain, pitkästä aikaa tosissani, työstää eteenpäin lyriikkaa ja lyhytproosaa, mutta toisaalta, en voi oikein olettaa, että Kissa elättää minut harrastellessani kirjallisia puuhiani. Pelkään pimahtavani, muistelen gynpan tuomionpäiväennustuksia siitä, kuinka vauvojen haisteleminen saa taatusti minut vielä poistattamaan kierukan kesken viisivuotissuunnitelmakauden... Suututtaa, lakkaan itkemästä. Hemmetti, ryhdistäyty, vanha tyttö, jankutan itselleni. Sinä olet sinä ja muut ovat muut. Mutta mitä tehdä, kun tuo vanha mantra, jota olen hokenut itselleni pienestä saakka, jota äiti on hokenut minulle pienestä saakka - "Ei sinun tarvitse koettaa olla samanlainen, me kaikki olemme erilaisia, ei ole kahta samanlaista" - on kovin pahasti ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä olen oppinut antropologiaa ja uskontotiedettä ja sosiaalipsykologiaa lukiessani, niitä käytännössä koetellessani?
Oletan, että Kissa on tilanteesta helpottunut - ainakaan hänen ei tarvitse enää kantaa syyllisyyttä siitä, että ei anna vanhemmilleen lapsenlasta. Mutta ei, Kissaa huolestuttaa, kuinka hänen vanhempansa nyt muuttuvat, onko heillä enää aikaa hänelle, Kissa on huolissaan kuin pieni lapsi, jonka äiti on juuri näyttänyt tälle uutta vauvaa. Kissan sisko on syntynyt Kissan ollessa kolmen, hän on silloin ollut vielä niin pieni, ettei ole pystynyt tietenkään käsittelemään niitä hylätyksi tulemisen, toiseksi jäämisen tunteita, enhän minäkään yhdeksän vanhana niitä onnistunut käsittelemään vaan jähmetyn edelleen kauhusta tilanteissa, joissa minulle ilmoitetaan apua pyydettyäni kylmästi, että olet iso/koulutettu/fiksu, kyllä sinä omillasi jo selviät. Kiedon Kissan sisääni, kerälle, silitän niskaa ja selkää. Kissa äityy väittämään jopa että minä olen hänelle tärkeämpi kuin hänen vanhempansa, mutta siihen en usko pätkääkään. Ei se ole mahdollista. En halua sen olevan mahdollista. Muutenhan me olemme vain kaksi yksinäistä kakaraa eksyksissä isossa metsässä, Hannu ja Kerttu.
Joka tapauksessa, kriisin jälkeen seksi on aina parhaimmillaan. Surullista, mutta niin se menee. Kontrasti edeltävään tunnetilaan on niin suuri, että keho ja mieli eivät tahdo pysyä perässä, koirat siirtyvät vaivihkaa jalkopäähän istumaan huitovia käsiä ja jalkoja väistelemään väsyttyään, tuijottavat sieltä vakavina kaikkia sitä ääntä ja liikettä, Negaatio ja Lohi istuvat kirjoituspöydällä ja vilkuilevat välin toisiaan, välin meitä, Arttu seisoo makuuhuoneen ovensuussa, katsoo suurin kellankimmeltävin silmin hämärän keskeltä.
Ennen kuin nukahdan, mieleeni lepattaa vielä yksi auringon haalistama riekale: hiljaista tyyntä tyytyväisyyttä siitä, että vaikka äidin mielestä onkin väärin puhua ja kirjoittaa surusta, hän ei sentään koskaan ole kyseenalaistanut surullisia, pelottavia, hirviömäisiä lapsuusmuistoja, eikä vähätellyt niitä vain sen takia, että minun pelkoni eivät tule pieksämisestä toisin kuin hänen.
Merkillistä, että maailman väestöräjähdys senkun muhii ja voi hyvin, ja olen iloinen siitä tältä yhdeltä kohdalta. Ajattelen, että illalla pitää koettaa ehtiä soittaa äidille ja kertoa. Tuleeko äiti enemmän omalta kohdaltaan surulliseksi (minun kyvyttömyyteni haluta lasta, "ja minua pelottaa, että siskosi nyt ei ainakaan hanki lasta, kun sehän pilaa ulkonäön") vai Kissan vanhempien ja siskon takia onnelliseksi, en tiedä. Mutta minä en osaa pitää tätä asiaa sisälläni enkä käsitellä sitä, ellen saa puhua asiasta paitsi Kissan, myös äidin kanssa.