Veloena

Klikkaa alta

2006-10-23T12:19:00.000+03:00

Heittäytyy hankalaksi & heittää hyvästit

2006-10-12T06:51:00.000+03:00

Olen pahoillani, koska aion aiheuttaa harmeja sinulle, jolle en niitä soisi. Lähetän tällaisen kirjeen tavallisen kortin sijaan.

Mutta tietysti katoan jonnekin muualle kuin ei-minnekään. Kunhan talonmies (kop kop knap knap) herää töihin, hän avaa uuden paikan ovet. Päivitä linkkilistasi ja käy kyläilemässä, sillä tämä on viimeisiä jälkiä tässä asunnossa, toistaiseksi. Täällä tiedän, kuinka ovea pitää töniä, jotta se aukeaa, ja muistan koodinumeron ulkoa.

Uudessa paikassa on toisin, mutta usein nämä asiat oppii nopeasti... esimerkiksi tämä asunto, jossa kirjoitan. Muutin huhtikuun alussa, nyt aamulla varhain on kuin en olisi muualla asunutkaan.

En nyt sano, etten palaisi koskaan. (Tai että palaisin aina, sen puoleen.)

Mutta toistaiseksi jatkun toisaalla.

Koska sellainen on sopivaa ja hauskaa, jääköön (jälleen Kemppisen suomentama - Kemppinen näyttää suomentavan kaiken hauskan) Guillaume Apollinaire tässä viimeiseksi ääneksi. Olen joskus kirjoittanut saman lainauksen ranskaksi ylioppilaskuvani taakse eräälle maahanmuuttajaystävälle , ja tämä on muuttoruno jos mikä, muuttoruno HUUT-laivojen kaupunkiin:

Sitten lehdet syksyn satamassa epäröivät
ja väkijoukon kädet nekin varisivat
hän laski laukkunsa laivan kannelle
ja istui

Valtameren tuulet henkivät uhkauksiaan
ja jättivät hänen hiuksiinsa pitkät märät suudelmat
satamaan päin maastamuuttajat ojensivat väsyneet
kätensä
jotkut putosivat polvilleen ja itkivät

Hän katosi pitkään kuolevaa rannikkoa
vain leikkilaivat lepattivat taivaanrannassa
laineilla ui kukkakimppu ei mihinkään
ja koko Valtameri oli kukassa

Hämärä huone märkien katujen takana

2006-10-11T20:58:00.000+03:00

Koetan tehdä töitä hämärässä huoneessa, joka on sattumoisin entisen kotini olohuone. Tai ei se tarkemmin ajatellen sattumaa ole: ei minulla ole avaimia kuin kolmeen asuntoon tässä maailmassa. Yksi on nykyinen kotini, toinen vanhempieni koti, ja kolmas entinen kotini. On vaikeaa keskittyä tekstiin suuressa, hämärässä huoneessa, jonka ikkunalla kukkii tuttu phalaenopsis.

Vaikka laitan mitä musiikkia soimaan, mielialani ei kohene. Koira loikoo lattialla, pieni kissatyttö nököttää pöydän päällä ja tuijottaa uteliaalla pöllönnaamallaan. Olemme täällä kissatytön vuoksi. Olen ensin ajatellut kuljettaa sen pesääni, mutta laskenut sitten tunnit, jotka vietän kotona loppuviikosta, ja todennut, että kuljetusta inhoavalle kissalle on mukavampaa, jos me koiran kanssa kävelemme sen luokse päivittäin tekemään töitä ja leikimme sitten illansuissa tehostetusti Lohi-kollin kanssa.

En ole muistanut, ettei entiseni ole erityisen siisti ja että asunto on kovin hämärä minun vietyä kirkasvalolamppuni mukanani. Niinpä saatuani päivän työt järjestykseen alan täysin järjenvastaisesti siivota entiseni keittiötä. Tyhjennän tiskikoneen, täytän sen toisten kaapimin lika-astioin, painan konetiskitabletin annostelulokeroon ja suljen oven. Väännän intensiivipesun päälle, koska pestytkin astiat vaikuttavat kiillottomilta kaapissa. Mietin, vaikuttaako holhoavalta jättää lappu, jossa muistutetaan, ettei pelkällä eko-ohjelmalla saisi pestä vaan että välillä pitää käyttää korkeaa lämpötilaa. Kone aloittaa hiljaisen jurmutuksensa.

Kävelen vaatekaapille ja nostelen unenomaisessa tilassa loputkin vaatteistani ulos sieltä. Joskus tämä on tehtävä, miksei nyt. On lähes vuosi erosta eikä kukaan ole laittanut minulle deadlinea kantaa loputkin kamat ulos. Tavallaan se on ollut ymmärrettävää, koska olen saanut eteisessä itkukohtauksen, eikä kukaan kai halua siivota toisen jälkiä. Mutta entiseni uusi saattaa muuttaa asuntoon jossain vaiheessa, enkä tahdo, että muuttoaikeita häiritsevät liian tunneherkän hirviöeksän (jollaisena itseni tietysti jäsennän; minusta tuntuu edelleen epämääräisesti siltä, että oman mielenterveyden takia lähteminen ei ole mikään hyvä syy, etenkin kun tulen edelleen entiseni kanssa toimeen ja luotan häneen enemmän kuin useimpiin ihmisiin, joita näen säännöllisesti) sekalaiset kamppeet ja romppeet. Työnnän suurimman osan vaatteista pusseihin ja vien UFFin laatikkoon. Kun suljen laatikon kannen, olo on jotenkin kevyempi.

Nostan valokuva-albumeitani kaapeista. Perjantaiksi pitää hommata pahvilaatikoita, voin muuttaa loputkin muistoni pois. Pahvilaatikoita, jätesäkkejä. Ensimmäisen koirani kuoltua tehdyt polttamattomat punasaviveistokset joutavat ainakin biojätteeseen. Ovathan ne eloisia kissoja ja koiria, mutta niiden rakenne on saanut vaatehuoneessa liian monta kolhua, jotta niitä kannattaisi yrittää polttaa. Huomaan äkisti käyväni keveäksi, iloiseksi, pystyväni tarkastelemaan ikään kuin ulkoa käsin sitä ihmistä, joka istui pari viikkoa sängyssä ja itki tyynyyn ja nousi vain veistämään yhä uusia eläimenkehoja punasavesta. Punasaven olin ostanut aiemmin palkintolahjakortilla eräästä kuvataidekilpailusta. Ostin savea kerralla niin paljon, etten meinannut saada sitä raijattua kotiin saakka.

Sinä päivänä kantamista oli niin paljon ja tunsin itseni niin kassialmaksi, että unohdin kehystetyn, ensimmäisen palkinnon saaneen grafiikanlehteni ilmeisesti raitiovaunuun. Ehkä se on jonkun tuntemattoman kodin seinällä. Sellainen ajatus on jännittävä. Kaupungissa on niin monia tuntemattomien ikkunoita. Jossain tuntemattomassa kodissa saattaa olla grafiikanlehti, jossa nainen istuu sorkkajalkaisessa kylpyammeessa ja lumme kukkii mustasta vedestä nousten.

Vaatehuoneesta löytyy paljon muutakin kiintoisaa. Tylliä, eriväristä suomenlampaan villaa ja merinovillaa huovutusta varten, kirjansidontaliimaa ja sen sellaista. Nopeasti silmäillen näyttää siltä, että kun pakkaan kamani ja raijaan ne vintilleni odottamaan kesää, jolloin ehkä voin tunkea jonkun mökillisen suvun mökkilaiturille huovuttamaan, vaatehuoneesta vapautuu ainakin puolet. Kirjansidontaliiman taidan kyllä viedä kirjastoon, sillä siellä sitä tarvitaan eniten. Nykyään paikkaamme liitoksistaan ratkeilevat opukset kontaktimuovilla tehottomasti, rumasti ja kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti. Jos vien liiman sinne, kenties kirjasto voi ostaa kartonkia, josta voisi taitella painavien opusten selkiä tukevat holkit. Nostelen sängylle pinoon isoäidin sinisen samettimekon, mummun hääpuvun, oopperan poistomyynnistä ostamani bertha-kauluksisen balleriinan mekon ja linnanjuhliin teetetyn kanervanpunaisen iltapuvun. Paljettikoristeltuja rintaliivien irto-olkaimia, kukkaköynnöskuvioiset pitsisukkahousut, farkut joissa on sydämenmuotoiset taskut.

Kaikkea tännekin on jäänyt, luulen heittäneeni ne jos pois, mutta ne ovatkin olleet siellä, odottaneet.

Mukaan tulevien kasa on uhkaavan suuri, mutta en jaksa murehtia. Voinhan viedä iltapuvut vintille ja kaivaa niitä sieltä esiin tarpeen mukaan. Voin pakata lapsuuteni ja nuoruuteni valokuvat tiiviisti laatikkoon. Koetan etsiä erään kansion kuvista LL:ää, mutta en löydä hänen kuvaansa, vaikka tiedämme, että menneisyyksissämme on yhteinen pala, jonka aikana emme vielä tutustuneet.

Vasta kasailtuani ja kiikutettuani kasseja kierrätyslaatikolle tajuan, että teen konkreettisesti sitä, mitä teen myös jollakin toisella tasolla: olen muuttamassa pois, jättämässä taakseni pari hämärää huonetta. Huoneita, joissa kuvittelin asuvani kenties loppuelämäni, joihin kasvoin, jotka tekivät minusta sitä, mitä olen.

Ja muistan, mitä ympäristöesteetikko Arnold Berleant on kirjoittanut maailmalta suojautumisesta. Ettei ole mitään sisätilaa, kotitilaa, sulkeumaa, poteroa, ei kertakaikkisesti mitään alkuperäistä ja ulkopuolisesta riippumatonta tilaa tai itseä, johon voisi sulkeutua. Että sulkeutuminen ja muun ulos sinetöiminen on aina vain illuusio. Tiedän, miksi Berleantin sanat tulevat mieleeni. Ne liittyvät bloggaamiseen, niihin tuntoihin, joita minulla oli hieman yli kaksi vuotta sitten, kun aloitin. Ajattelin, ettei elämässäni ole mitään erityisen kamalaa, josta en voisi puhua julkisesti, vaikka tietenkin on asioita, joista ei tule puhuneeksi ja jotka siten ikään kuin poteroituvat itsekseen. Ja että ajatukseni ovat kuitenkin avoimia ulkomaailmalle, ja että haluan, että ne olisivat vielä avoimempia.

Ajattelin, että jos asia on kerran niin kuin Berleant sanoo, voin varsin mainiosti koettaa, onko itse asiassa niin, onnistuuko sellainen myös käytännössä. Sillä jos joku toinen filosofi minuun oli siinä vaiheessa tehnyt vaikutuksen, niin Richard Shusterman. Se, mitä hän kirjoitti ajatusten koettelemisesta käytännössä, tuntui järkevältä: ajatus on hyvä ja kannattamisen arvoinen, jos se laajentaa havaitsemisen tapoja, tekee havaitsemisesta monipuolisempaa ja intensiivisempää, jos se auttaa toimimaan tavoin, jotka edistävät yhteistyötä ja yhteisymmärrystä ja niin edelleen.

Siinä sitten seison, tänään, hämärän huoneen laidalla hieman mietteliäänä. Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. Kiitos kirjoittamisen, se kaikki ei ole kadonnut muodottomuuteen. (Mutta en voi olla miettimättä, onko unohdusta vastaan taisteleminen lopultakaan emotionaalisen tasapainon kannalta funktionaalista - olen nähnyt niin monen ihmisen tuhoavan muistonsa kirjatut versiot. Mutta toisaalta, olen antanut itselleni luvan olla epätäydellinen ja hieman hupaisa ja nolo kaikkien lajien aikuisharrastelija.) Sitten ryhdistäydyn, nostan muutaman kirjan laukkuuni, puen koiralle valjaat ja lähden - sillä minun on kerittävä kääntämään sateenvarjoni nurinniskoin.

Kadut kiiltävät kosteina. Koska en osaa lentää tuulen mukana Maija Poppasen tavoin, paarustamme koiran tavoin kuten ketkä tahansa tavalliset kuolevaiset, nimettöminä hahmoina tummanpuhuvassa illassa. On viittätoista yli seitsemän ja pimeämpää kuin kesäöin.

Yksin ja yhdessä asumisesta

2006-10-10T21:15:00.000+03:00

On monia kulttuureja, joissa ei voida kuvitella nuoren tytön voivan tai edes haluavan elää yksin, lukee kirjassa. Tai vanhan tytön, ei sen puoleen, tekisi mieli lisätä. Tämä meidän aikamme, yksiöiden aika. Kas tuossa, joidenkin kymmenien metrien päässä, Viive. Hän istuu ikkunan valoneliössä, kävelemme koiraa Kerubivompatin kanssa viimeisenä yönä, koputamme ikkunaan, hyvää yötä, kulta, kissa sängyllä.

"Ette te tässä voi asua kahdestaan", sanoo ystävä vieraisilla luonani ja nauraa. Voimme, meinaan sanoa. Sanon jotakin muuta, koetan olla pehmeä. Liikumme eteiseen, äkkiä kasvot vakavoituvat. "Minä en kyllä voisi, en näin pienessä. Mutta ehkä minä en ole koskaan ollut sitten oikeasti rakastunut."

Se tuntuu kummalliselta asialta sanoa ääneen. En osaa oikein vastata kuulemaani suruun. Pitäisikö asia lyödä leikiksi, voiko tuohon tarttua muulla kuin huumorilla? Mitä on oikea rakastaminen? Onko se sitä nälkää, jota tunnen jo kauan sitten? Nälkää hei hei sanottaessa, kun toisessa perheessä on ruoka-aika? Voi kun teidän äiti ei olisi tommone komentoora, vaan saisi olla ulkona laukata koko yön. Pelkoa kääntää puhelimen numerolevyä ja kuulla tutut keskuksen raksaukset ja sitten hälytysääni kaukana, pelkoa siitä, että ystävä on jonkun toisen kanssa, katsotaan ensi viikolla, jooko.

Kerubivompatti sanoo olleensa aina rakastunut. Jo ensimmäisellä luokalla on ollut joku tyttö, jota hän on rakastanut. Ensimmäisellä luokalla tytöt ovat vielä pitäneet hänestä, koska hän on ollut lempeä ja kiltti. Mutta sitten jokin on muuttunut, se tyttö muuttanut pois. Kerubivompatti suree edelleen sitä, ettei ole ollut hänen kanssaan yhdessä seitsenvuotiaasta saakka ja niin edelleen. Minäkin suren, koska en ole oikein varma, onko minusta tyttöystävänä yhtään mihinkään. Kiintymään toki, rakastamaan. Mutta riittääkö se? Toistaiseksi se ei ole vielä riittänyt. En olisi saanut hermostua, kaivata, itkeä, olla surullinen, olla iloinen, haalia kulkukoiria ja -kissoja. En olisi saanut roikkua netissä, hermostua netti-ihmisistä ja päättää oppia tulemaan toimeen näiden kanssa, näiden virtuaalisella ala-asteella.

Olen kai minäkin rakastunut, joskus.

Minullakin on ollut tyttöjä, mutta en ole ajatellut rakastavani heitä tai rakastuneeni heihin. Ne ovat aikuisten sanoja, eivät lapsen, ainakaan minun lapsena. Olen tahtonut leikkiä heidän kanssaan, selvähän se, leikkiä hevosta ja luontodokumentin kuvaajaa. Ehkä piirrellä tai tehdä teatteriesitys. Laskea pulkalla mutamäkeä, kun lunta ei tule riittävän nopeasti meidän mielestämme. Tanssia balettihameessa, istua vierekkäin solmimassa nauhoja. Rusetit pitää tunkea piiloon nauhankauluksen alle. Nauhankaulus, onko sellaista sanaa edes? Olen maannut yökylän vääränhajuisissa lakanoissa, katsonut vieraita varjoja seinillä, haistellut hengityshajua, toivonut, että saisin aina nukkua näin, jonkun kanssa.

En ole kutsunut sitä rakkaudeksi. Vaikka varmasti olisin voinut kutsua. Tyttöjen molemminpuoliset kiintymyssuhteet ovat tiiviitä, erot raastavia, arki tasapainottelua. Olemme kulkeneet isojen talojen sivuitse, pareittain, katselleet niitä jotka osaavat ja jotka myös pelaavat pesäpalloa ja muita joukkuelajeja. Olleet ensin liian pieniä ja pöhköjä, pipoja niskoittelematta käyttäviä lettipäähapsiaisia, sitten uhmakkaan pipottomia, liian honkkeleita ja pöhköjä, aina vääränkokoisianäköisiä, vääräpäisiä, vääräleukaisia. Äkisti pelottavista pihapelaajista on tullut lapsia, kakaroita vain.

Rakastun, niin kuin sen itse sanoisin, sitten vasta myöhemmin. Ehkä pitäisi puhua jostakin muusta, en osaa sanoa. Pahimman hyrskyn jälkeen toinnun kuitenkin samaksi lapseksi, joka soittaa, saako tulla yöksi. Poikaystävä sanoo, ettei juhlissa sitten jutella keskenämme, juhlat ovat vieraisiin tutustumista varten. Jälkeenpäin kuulen, että hän on koettanut tutustua vieraisiin kaikin mahdollisin tavoin.

Tahtoisin maata samassa huoneessa, samassa sängyssä. Ei haittaisi, vaikka lattialla olisi käytettyjä laamapaitoja ja muita epämääräisiä kasaumia. Koiranpurema tennispallo, ammoin kadonneet ripsentaivuttajat. Tietäisin, päivästä toiseen, että voisimme leikkiä avaruusoliota ja yhdyssanakauppaa. Töitäkin on mukavinta tehdä makuulla, jonkun käsi reidellä tai vatsanpeitteellä. Ei tarvitse turhaan olla neuroottinen, vaan voi turvattuna keskittyä lauseisiin yksi kerrallaan varmana siitä, että saa nukkua jotakuta hengittäen.

En osaa hahmottaa ystävättärien pientä tyrmistystä, puolituttujen uteliaita kulmakarvoja kertoessani, että Kerubivompatti muuttaa yhdeksääntoista neliööni. Miten me mahdumme? Hyvin kai. Miten me kestämme sitä? Hyvin, ehdottoman hyvin, ainakin toistaiseksi. Kaipaan lisähuonetta enemmän uunia, koska jonkun pitäisi opettaa Vompatti tekemään paistettuja perunoita, lasagnea ja sen sellaista. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tuleman pitää, ja rutiköyhän on oltava kekseliäs.

Rasitan itseäni koettamalla kuvitella, millaista olisi haluta asua yksin. Koetan muistaa, mistä niin kovasti riemuitsin viime talvena. Mutta viime talvi haisee neurooseilta. Juon kahvia ja sauhuan ideoita, poden krapulaa ja tunnen olevani kuollut. Ja siivoan, herranjumala, saatan imuroida kahdestikin viikossa. Ei, se ei ole hyvä. En osaa istua rauhallisesti samalla tavalla kuin Vii pöytänsä ääressä. Minä nousen seisomaan, keitän teetä, venyttelen, syön kokonaisen leivän, vatsan kipeäksi. Vaadin mahdottomia itseltäni ja suutun, kun en ymmärrä, vaikka ponnistelen jo monetta tuntia kykenemättä keskittymään mihinkään. Kukaan ei tule silittämään siinä vaiheessa, että älä tyttö hyvä höyryä tuota tahtia.

Saattaa tietysti olla vain niin, etten ole harjoitellut riittävästi yksinasumista. Olen asunut yksin viime talven lisäksi peräti kolme kuukautta opintojeni alussa, ja sitten yhdeksän kuukautta entiseni ollessa vaihdossa. Yhdessäasumista olen harjoitellut siten lähestulkoon kolmekymmentäyksi vuotta. Ei ole kovin omituista, että yhdessäasuminen tuntuu luontevalta. Ilahdun lukiessani kirjasta, että monelle naiselle se fakta, että useimmissa kulttuureissa heidän halunsa olla yhdessä, jakaa ja kuulua olisi pelkkä hyve, on jo vapauttava. Olen ounastellut näin itsekin, mutta tätä kaikkea on välillä niin vaikeaa muistaa, kun minulla on kasapäin itsenäisiä ystävättäriä, jotka tuntuvat pärjäävän hyvin omillaan, eikä oikeastaan lainkaan niin paljon parisuhteellisia ystävättäriä. Päätän lukea kirjan, kun on aikaa. Ja sitten lupaan blogata siitä.

Odotan joululomaa, jolloin hermojaraastava viikottainen eroaminen ja kohtaaminen vaihtuu tasaisensoljuvaan oloon. Olen ajatellut parantaa maailman tilaa neulomalla apupupun. Jos en saakaan aikaan suuria muutoksia - en millään keksi, kuinka riittävästi vaikuttaa suuriin asioihin, kuten suvaitsevuuteen, maailmanrauhaan, eläinten kivun yhteiskunnalliseen tunnustamiseen ja vakavastiottamiseen, lapsuuden erityislaatuisuuden kunnioittamiseen, ilmastonmuutoksen ehkäisyn tuomiseen osaksi kaikkia isoja ratkaisuja, ja niin edelleen - voin sentään muuttaa jonkun lapsen elämän neulomalla apupupun, nyt kun kerran olen löytänyt käsitöiden mielihyvän (ja neuloessa voin miettiä noita toisia kysymyksiä rakentavasti ja rauhallisesti, sotkeentumatta). Ehkä pupusta tulee jollekulle yhtä rakas kuin minulle Rouva Nallesta. Rouva Nalle istuu runohyllyn päällä.

Pitää vain ostaa täysvillalankaa. (Ja painaa pinnan alle kysymys siitä, miten lampaat on kasvatettu, onko niille tehty mulesing. Jaa-a, saa nähdä, onnistunko unohtamaan mulesingin vuonna 2010, jolloin se käy Australiassakin laittomaksi.)

Koira ja kissa makaavat sängyllä, Nasun pää Lohen takapuolen päällä, Lohi röllöttää. Koetan ajatella yhteisön, jossa ei tarvitsisi pelätä, että jää yksin, joutuu nukkumaan ilman jotakuta, jota vasten käpertyä. Pelkäsin sitä nuorempana monta vuotta, ja niin pelkäsi Kerubivompattikin. Luultavasti Clarice Lispector on oikeassa kirjoittaessaan, että jokin olemisen ytimessä on lähempänä kasveja ja eläimiä kuin ihmistä. Se ihminen, josta hän noin kirjoittaa, on tietysti jokin kuva vain, tai rooli. Mutta on monia ihmisiä, jotka pitävät tuosta kuvasta enemmän kuin siitä muodottomasta, läheisyyshakuisesta ja alituiseen surumielisestä möykystä sisällään.

Kun tulen kotiin kirjastosta, ystävätär istuu valoa uhkuvassa huoneessani kirjoittaen, koira liehakoi eteisessä, kissa mönkii esiin housuhyllyltä. Vaikka ystävätär on vain hoitamassa koiraa ja lähtee saapuessani, on ihanaa tulla kotiin niin, että voi sanoa monta kertaa hei. Silloin tietää olevansa turvassa, kotona. Voihan esineillekin toki sanoa hei, mutta ne eivät vastaa, ja kasvien vastaaminen on niin hidasta, vegetatiivista, että se särkee sydämen, ja sitten jokin talvi kasvi saattaa kuolla tuosta noin vain ilman näkyvää syytä, ja tuntee pettäneensä sen. Kun parhaansa yrittäminen ei ole riittänyt, alkaa epäillä, olisiko voinut yrittää vielä enemmän. Jos patterin nollilla pitämisen lisäksi olisi keittänyt ja seisottanut kasteluveden, sumuttanut päivittäin ja niin edelleen. Toistaiseksi kukkaikkuna voi hyvin. Kahvipuu on hyvä opaste: kun se alkaa nuupottaa, ja se nuupottaa koko olemuksellaan, on aika kastella muutkin.

Kun ystävätär on lähtenyt valkosipuli laukussaan, sammutan muut paitsi kirkasvalolampun ja jatkan kirjoittamista akvaariossani. Hykertelen mielessäni ajatukselle, että moni ihminen tuntee minut lähinnä henkilönä, joka harrastaa pelargonioita. Ja sitten on niitä, jotka tietävät minut koiraihmisenä. Tänään minua sanottiin käsityöihmiseksi. Mitähän nuo kaikki sanoisivat, jos paljastaisin olevani oikeastaan jotakin aivan muuta. Pieni, vikisevä eläin, joka ilahtuu, kun saa syleillä ja sanoa kymmenen kertaa hei kotiintullessaan. Varmaankaan he eivät yllättyisi. Tai mistä minä tiedän, sillä kun tänään sanon ystävättärelle, että huonokin parisuhde on ollut minulle yksinoloa parempi mielialan kannalta, hän vaikuttaa yllättyneeltä.

Kuulen myös jotakin muuta lohduttavaa, erään keskustelun pätkän. "Me juttelimme silloin melko syvällisiä."
"Niin taisimme tehdä."
"Se on tosissaan jäänyt mieleen..."
"Niin, olin juuri sitä ennen eronnut."

Ehkä muidenkin mielet askaroivat syvissä vesissä erojen jälkeen, ehkä on vielä toivoa paluusta parempaan, mutkattomampaan olemiseen. Olemiseen, jossa voin keskittyä tuottamaan iloa. Välillä minusta näet tuntuu, että vaikka koetankin olla pehmeä ja ystävällinen ja tuottaa iloa, säikäytän ihmisiä. Usein he sanovat, että näytän surulliselta, tai kysyvät, onko minulla vaikeaa. (Nämä kysymykset ovat vaikeita. Yleensä mietin asioita, en itseäni. Miten tämä juttu pitäisi hoitaa, saanko sen ihmisen kiinni ajoissa, sellaisia. Kuinka pyrkiä maailmanrauhaan.)

Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että olen liian surullinen edelleen. En epätoivoinen enkä katkera, ainoastaan pohjattoman surullinen. Surullinen, pelokas. Pelkään, että Kerubivompatin mieliala laskee kanssani, ja hän ansaitsisi jotakin muuta, puhdasta iloa ja kultaisuutta. Realismi ei tee parisuhteelle hyvää, ja tällä hetkellä näen vielä liian selvästi ongelmia. En voi myöskään uskotella kuten edellisen suhteen alkaessa, että olen niin nuori, että muutun vielä täyskäännöksenomaisesti. En ole enää kahdenkymmenenyhden ikäinen. Minusta ei voi tulla enää ihan mitä vaan, enkä taatusti tunne itseäni jälleen nuoreksi, kuten ollessani kahdenkymmenenyhden. Tunnistan itsessäni kertyneen kokemuksen, surullisuuden, halun tehdä iloa, alttiuden polttaa itsensä loppuun.

Mutta yhdessä asumista en osaa pelätä. Se on aina tuntunut hyvältä. Voi pelleillä hammasharja suussa, vaahtoa tippuu varpaille saakka jos alkaa nauraa kesken kaiken, voi puristella toisen finnejä ja tutkia sormenpäin jokaisen lihastonuksen. Voi kysyä, otetaanko teetä vai kahvia vai kenties yrttiteetä. Ei tarvitse päättää kaikkea itse. Onko tämä hame hyvä vai tämä. Tämä on parempi, näytät siinä putkelta. Putki, en tiennytkään, että naisen pitää näyttää putkelta. Yksin tuskin sitäkään keksisin.

Keskustelua mahdottomasta

2006-10-09T22:26:00.000+03:00

Kuinka keskustella siitä, mistä ei yleensä puhuta? Sanat jäävät kesken. Että on tärkeää, että joku on kirjoittanut, kuinka joku on niin yksinkertainen, että hymyilee kadulla vastaantulijoille. Yksinkertainen, tai monimutkainen. Minä luultavasti olen niin monimutkainen, että hymyilen kadulla vastaantulijoille. Ajattelen artikkeleita takaisinkytkennästä, mielihyvähormoneista, mielialan säteilemisestä ja levittämisestä. Ja se on suurta yksinkertaisuutta, sillä on paljon monimutkaisempaa ymmärtää, kuinka toisen hymy on liipasin, kuinka liikutuksen ilme, selittämätön ilme silmien ympärysiholla saa minut kuiskaamaan, koska on asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Mutta en ajattele sitä, ajattelen isän sanoja, että kiltteys ei maksa mitään, ettei hymy maksa mitään. (Se ei ole muuten totta. Maksaa se. Mutta takaisin saa jotakin rahaa arvokkaampaa... jotakin muuta kuin tyhjyyttä ja närästystä siitä, mihin tämän kaiken käyttäisi.)

Sivuamme Lispectorin tekstiä, mutta emme pureudu siihen, sillä kuinka pureutua olemiseen? Lispectorin tekstiä on luonnehdittu naiselliseksi kirjoitukseksi tai naiskirjoitukseksi, en tunne naistutkimusta, joten joku l'ecriture feminine -tuntija ehdottakoon parempaa suomennosta. Ehdotus on pielessä. Eivät miehet ajattele kuten Ernest Hemingwayn kerrontaide (ja harva mies on pakotettu lapsuudessaan tyttöjen vaatteisiin, kuten dear old Ernest legendan mukaan). Sitä paitsi, Hemingwaynkin tekstistä on vaikeaa keskustella. Mitäpä siitä toteamaan. Hemingway huomaa pieniä asioita, kuten Lispectorkin. Myös Hemingway kuoli. Ei kai häntäkään sanottu intellektuelliksi.

Kaikki me kirjoitamme ja havaitsemme kehollamme, jos kirjoitamme ja havaitsemme, näemme maailman uutena ja sädehtivänä ja kosketustamme odottavana, näemme kosketuksemme hetkellisyyden, sylitanssin ihmiseltä ihmiselle, puulle, koiralle, uninallelle.

Pitäisikö ehkä puhua ihmisistä, jotka kirjoittavat, ja ihmisistä, jotka eivät, ihmisistä, jotka huomaavat, ja ihmisistä, jotka eivät?

Pitäisikö puhua suurista linjoista ja pienistä tosiseikoista? Pitäisikö huomata, että ihminen on riittävän suuri, kun hänen sydämeensä mahtuu ohileijuva hymy ja kasvoilla selkeästi näkyvät kohtalot. Hänellä on se jokin, hänet rakastetaan mustelmille ja ruhjeille, puolikuoliaaksi. Hän taas, hänessä on ihmeellistä rauhaa, hänelle syntyy tytär. Vain omat kasvot ovat kohtalottomat, tuntemattomat. Itsestä tuntee paremmin kädet - kädet, jotka etsiytyvät trapetsilihakselle keskustelun tauotessa, kädet, jotka näyttävät enemmän ihmisen käsiltä vuosi vuoden jälkeen, ihon ohetessa, suonten ja lihasten piirtyessä esiin nuoresta taikinaruumiista. Ihmisen käsien malli on äidin käsien malli. Mutta kasvot ovat aina jonkun muun.

Sisareni menee tammikuussa naimisiin, mutta sitä en toki sano keskustellessa. Sisarellani on kaikki seurapiirikaunottareen tarvittavat ainekset paitsi sellaiseen sosiaalisuuteen sopiva mieli.

Kun luen Tähden hetkeä, en voi välttyä ajatukselta, että päähenkilö Macabea ei ole vain tietämätön, köyhä ja oppinut olemaan haluamatta sitä, mitä ei pidä oikeutenaan. Hän on kuka tahansa meistä. Meidän elämämme ovat yhtä muodottomia, meidän hatarat haaveemme, joiden kautta olemme olemassa, yhtä typeriä toisaalta saksittuja kiiltokuvia.

Kurjuuden kuvaus on loistava. Tunnistan Macabean tunteita omalta au pair -kaudeltani. Olla näkymätön suurkaupungissa: näkymätön, rahaton, silti edelleen hymyilevä. Olla laittomasti töissä, pelätä jäävänsä kiinni siitä. Olla kahdeksantoista, kuumeessa, nälkäinen, yskiä verta nenäliinaan. Sukulaiset ovat oikeassa - työ on paras lääke siihen, ettei jaksaisi opiskella. Opiskelun aloitus tuntuu aivan omituiselta laittoman pestin jälkeen: joku maksaa siitä, että opin, tutustun suuriin mieliin, haen yhtenäisyyttä ololleni. Eikä tarvitse pelätä, että jään kiinni, koska tämä on laillista. Mutta entä jos olisin ollut toisesta maasta? Sellaisesta, johon ei olisi palaamista. Jos jatkaisin laitonta oloani vuodesta toiseen, naisin toisen laittoman ja niin edelleen.

Kummallista, kuinka aika kuluu. Huomaan ohittaneeni Veloenan kaksivuotispäivän hiljaisuudella, pian olen rakastanut Kerubivompattia keskittyneesti ja tietoisesti viisi kuukautta. "Se on pitkä aika, mutta mennyt niin nopeasti", sanoo Vomp. Tässä ajassa ei ole juonta. Sitä hengitetään, nukutaan, sitä katetaan pöydälle, syödään ja ulostetaan. Sen hiuspohjaan työnnetään sormet yksi kerrallaan, pyöräytellään ihoa, ihmetellään pohjoista päin lentävää auraa.

Mietitään, onko johtajalintu nielaissut magneetin. Parvi vai futon.

Näkymättömästä, merkityksettömästä, muotoutumattomasta kirjoittamisen eettisyyttä voi perustella vain yhdellä asialla: Elämä on enimmäkseen juuri tätä. Tiedän hyvin tunteen, että joku on repinyt minusta useita vuosia. Yleensä tuo tunne nousee esiin jonkun puhuessa siitä ja siitä vuodesta. Koetan muistaa, mitä tein vuonna yhdeksänkymmentäseitsemän, esimerkiksi. En osaa nimetä oikein mitään. Kaksituhattayksi, vielä vaikeampaa. Kaksituhattakolme, silloinko menin ensimmäisen kerran feldenkrais-tunnille ja kohtasin asenteen, johon en keksinyt muuta vastetta kuin hiljaisen kunnioituksen. "Huomaat, kuinka kehosi on kenties jostakin kohdin vinossa. Saatat huomata, että ristiselkäsi on jännittynyt tai että toinen kätesi liikkuu toista vastahakoisemmin. Panet sen merkille. Näin on tänään. Et koeta muuttaa tilannetta, panet sen merkille, ja olet siihen tyytyväinen."

Taju siitä, että minulla ei tarvitse olla tälle nimeä, jos pystyn välittämään tunteen jollekulle, joka osaa ottaa sen käytöksessään huomioon, kenties myös ilmiötä nimeämättä. En kuuntele vain lihaksia, vaan myös ajatuksia. Tällainen tämä, kinnaa tuolta, olen siihen tyytyväinen, panen merkille, merkeiksi.

En pidä termistä naiskirjoitus. Moshe Feldenkrais esimerkiksi oli polvivammainen mies. George Herbert Mead oli mies, joka vietiin kampusalueen putkaan sata vuotta sitten satiinishortseissa lenkkeilyn siveettömyyden takia. Ja niin edelleen. Harva mies pelastaa maailman, istuttaa puun tai edes siittää pojan. (Olen varmasti ainakin pojan veroinen jälkeläinen vanhemmilleni; osaan iskuporakoneporaamista, lauselogiikkaa ja virkkaamista, vaikken olekaan se pikku siivoojatar, jollaisen isä kuvitteli saavansa. Harvemmin lapset ovat sitä, mitä vanhemmat kuvittelevat heidän olevan. Vanhemmat tietävät kyllä lastensa käytöksen parisuhteessa melko hyvin, mutta muista unelmista eivät.) Naiskirjoitus kuulostaa liikaa naisten oikeuksien penäämiseltä siitä, mikä on yleensä inhimillistä. Se kuulostaa vihaiselta ylilyönniltä - joka synnyttää vain uutta heiluriliikettä, murjaisuja tippaleiväaivoista ja niin edelleen. Eivät nämä ole sulle-mulle -asioita, jotka loppuvat jakamalla. Mutta koska ihmisen todellisuuteen kuuluvat vain asiat, jotka hän huomaa (ja jotkut asiat ja tapahtumat, kuten hammassärky, ovat parempia tekemään itsestään etualan esiintyjiä kuin toiset, kuten ohimenevät huomiot siitä, kuinka miellyttävää on valon heijastuminen tuuletusparvekkeen ovesta viereisen talon raplinkiin, valoneliön keskellä hartiavarjokuva, jonka kädet puistelevat isoäidin tekemää päiväpeitettä samaan tahtiin kuin omani), on väärin pimittää joitain asioita häneltä. Yksi pimittämisen tapa on leimata asiat noiden jutuksi. Joksikin, johon ei kannata tutustua, tai me nauramme sinulle vähintäänkin selän takana.

(On tietysti jokaisen oma asia, antaako tuolle naurulla uhkaajalle vallan, jota hän tavoittelee. Mutta se on myös toisten asia - tässä on etiikan kipukohta. Uskallanko mennä ja sanoa, että olet hyvä ihminen, jatka tuohon malliin, minä en ainakaan naura sinulle. Uskallanko mennä ja sanoa, että et nyt taida huomata, kuinka paha olo tuolle ihmiselle tulee sen takia, mitä sanoit. Kuuluuko se minulle, jos se on viedä minulta yöunet? Sotkeennunko? Loukkaantuvatko kaikki? Onko se niin vaarallista? Leppyvätkö he? Hyväksynkö sen, että erehdyn ja erehdyn ja erehdyn?)

Esimerkiksi kuukautiset eivät ole naisten eivätkä ejakulaatiot miesten juttuja. Me kaikki olemme riippuvaisia niistä. Meitä ei olisi ilman niitä molempia. On monia muitakin juttuja, joita ilman meitä ei olisi, vaikka aika vähän noita juttuja ajattelemmekin.

Istumme pöydän ääressä, keskustelu on vaimeaa, vetämätöntä, syksyn vähäinen valo tuntuu. Haluaisin vain syödä ja nukkua, ja herätä joulukuun alussa järjestämään skypejoululaulua, joku pianoasuntoinen saisi ilmoittaa asuntonsa paikaksi ja niin edelleen. Että olisi äkisti räntäsateita, että saisi kaivaa pahvilaatikot täynnänsä kimmeltäviä nauhoja ja värivalosarjoja, laulaa yhdessä twelve days of christmas, kieli olisi taas aivan solmussa, leipoisimme Ilveksen kanssa taas korkeaharjaiset Vallilan kaksikymmentäluvun piparkakkutalot.

Kauhistun haluani kelata aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on mahdotonta. Olen tässä, panen sen merkille, olen tyytyväinen, sanon itselleni. Olen tässä, on syksy, olen edelleen väsynyt edellisestä syksystä, vaikka alan päästäkin takaisin johonkin olemisen tapaan, jonka tunnistan eettiseksi itseksi. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä oikein sitäkään, kuinka tähän olen päätynyt, miksi istun pöydän päässä, kuka on käynyt ostamassa uusia tuoleja ja vahannut ne epäsiististi, kuinka kauan saan rakkautta tällä kertaa, palanko vielä uudelleen loppuun, onko minulla jokin päivä rahaa enemmän kuin välttämättömään ruokaan ja vuokraan, en tiedä edes, mitä tarkalleen haluaisin.

Haluaisin, että kaikki olisivat jos eivät onnellisia, niin ainakin tyytyväisiä, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen tarkoittaisi käytännön järjestelyjen tasolla. (Minun "kaikkeni" sisältää tietenkin myös muut eläimet kuin ihmiset.) Että jokainen voisi sanoa Maija Poppasen eläintarhayön kuningaskobran tavoin: "On jokseenkin sama, syönkö vai tulenko syödyksi."

Vasta kotona tajuan, minkä aiheen Tähden hetkestä olisi voinut nostaa keskusteluun: kertojan toteamuksen siitä, kuinka kammottavaa olisi ollut syntyä Macabeana, tyttönä, joka on niin muotoutumaton. Etiikan keskustelun siitä, kuinka yhteiskuntajärjestystä pitäisi miettiä aina näkökulmatta, tietämättömyyden verhon takaa, tajuten, että olisi voinut syntyä paitsi täksi kehoksi, terveeksi, vahvaksi ja maailman ja ihmiskunnan historian mittakaavassa uskomattoman hyväosaiseksi, myös toiseen aikaan, paikkaan, kehoon. Että olisin sokea tyttö Afrikassa tai intialaisessa asbestitehtaassa töissä oleva poika, jolla on tulehtunut allerginen ihottuma sääriluun tietämillä. Tai että olisin vanha siperialainen nainen, joka on raiskattu lapsena ja joka on siitä pitäen änkyttänyt. Tai että elämäni suurin murhe olisi se, että arkeni on niin tylsää, muotoutumatonta, mautonta, että sitä pitää jatkuvasti maustaa viinalla. Tai mikä pahinta, että olisin yhteiskunnan jäsen ilman ääntä, periaatteellisestikin. Lehmä parressa, kana häkissä, kenenkään silittämättä, ilman väljää auringonläikkää.

Kun kävelen koiran kanssa kotiin, en osaa olla ajattelematta sitä, kuinka asioihin voi suhtautua positiivisesti tai negatiivisesti. Voi sanoa, että ihminen ei tulisi toimeen ilman toisten hyväksyntää ja on siksi sen orja. Ja voi sanoa, että toisten tuki ja kunnioitus antaa ihmiselle voimaa olla lujana vaikeissa tilanteissa. Voi sanoa, että unelmamme ovat valoisia, kirkkaita mutta yhtäkaikki ulkoa annettuja kuvia, joihin suhtaudumme jääräpäisen kritiikittömästi. Tai voi sanoa, että ilman mielikuvitusprojektioitamme tallaantuisimme kuraan joka syksy.

Minua järkyttää edelleen, kuinka vähän piirteitä minuun tarttui entisestäni yhdeksän ja puolen vuoden aikana. Kuvittelin pitkään kasvaneeni kiinni häneen, mutta tajuan kasvaneeni kiinni enemmän asuntoon, heräämisen ja nukahtamisen rytmiin, eläimiin. Ajatukseen, että hän tarvitsee, mutta ei vain jotakuta, vaan juuri minua. (Hänhän väittää tuolloin tahtovansa olla juuri minun kanssani, uskon hänen puhuvan totta enkä muista, ettei hän välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei - eivät tahtomiset ole sillä tavalla itselle selkeitä.) Sitä erhettä en aio kenenkään kohdalla tehdä, en enää. Sillä en ole korvaamaton. Entisenikin vaikuttaa nyt, toisen kanssa, paljon onnellisemmalta. Kukaan ei saisi olla eikä saisi kuvitella olevansa korvaamaton, koska silloin palaa loppuun liian helposti. Ja jos joku onkin korvaamaton, hän on asettanut itsensä putoavien päiden linjalle, ja sinne en haluaisi joutua.

Kerroinko jo, että siskoni on menossa naimisiin? Olen onnellinen hänen puolestaan puolisäikyllä tavallani. Olen jutellut liian monen eronneen ihmisen kanssa viime talvena. Nähnyt liian monta hämmennystä. "Yhtenä aamuna tajusin vain, että tämä ei voi jatkua... en tiedä, mitä tapahtui." Kunpa siskoni osaisi olla onnellinen paremmin kuin minä tai ystäväni.

En mennyt kynttilämielenosoitukseen, vaikka sain monta kutsua. "Politkovskaja oli vain pelinappula", sanoo eräs ystäväni, ja luulen hänen olevan oikeassa. Mielipiteitä liikutetaan. Me olemme kaikki vain pelinappuloita suurissa linjoissa ja fanaatikkojen käsissä. Mutta toisin kuin shakkihevoset, me voimme ennen deadlinea tehdä muutakin kuin hypätä kuuliaisesti saman hypyn kerta toisensa jälkeen.

"Ei shakkihevonen liiku noin."
"Mikä saa sinut ajattelemaan, että olen sellainen?"
"Näytät siltä."

En ole varma, mutta leikin ajatuksella, että vallanhimo liittyy sokeuteen: sokeuteen elämän muodottomuudelle, muovautumattomuudelle. Leikin ajatuksella, että tähän sokeuteen liittyy vaade, että sen tulisi olla jotakin muuta, suuri tarina, juonikertomus, loppusoinnutkin pykälässä. Saattaa olla, että olen väärässä. Useimmiten olen, ja olen siihen varsin tyytyväinen, ainakin saadessani selville, missä menin pieleen.

Mutta ainakin yksi puoli vallanhimossa pistää silmään suhteessa elämän muotoutumattomuuteen: sen kyvyttömyys havaita pieniä pahoinvoinnin merkkejä, sen kyvyttömyys vastata niihin hellävaraisin korjausliikkein. Johtuuko se siitä, että tietyssä ajattelussa ei olla tyytyväisiä tähän nyt? Että ajatellaan, että muutosten on oltava runnovia, näkyviä, käsin kosketeltavia... ja sitten tehdään ne siten, ettei niitä kosketeta käsin, vaan että ne nirhautuvat ihoa vasten, telkeävät pääsyn juoma-automaatille ja niin edelleen.

Tarkalleen ottaen, minä en olisi voinut syntyä sokeana Afrikassa. Mutta sellaisia lapsia syntyy. He ovat yhtä todellisia kuin minä. Yhtä todellisia ovat niinikään lihalehmät laitumella ja pihatoissa, sianpoikaset tuhansien sikojen kasvattamoissa, broilerit murtumat jaloissaan ja niin edelleen. Niinpä ne, jotka sanovat, että silmäni ovat surulliset ja väsyneet, ovat oikeassa. Minussa on jokin vika, en osaa unohtaa. Silloinkin kun kirjoitan iloisista asioista tai ojennan kopiokortin asiakkaalle, muistan.

Joskus mietin, olisinko jo joillain pillereillä ilman pinttynyttä tapaani ponnistella hymyyn vastaantulijoille ja ilman niitä muutamaa hymyä, jotka ovat vastanneet kasvojen merestä, ohittaneet rentoina ja ystävällisinä, nimeämättä, tunnistamatta. Että jaksaa hymyillä, että on niin yksinkertainen tai monimutkainen. Että on ollut sillä tavalla onnekas, että on saanut istuttaa jo monta puuta. Ei koskaan omaan pihaan, mutta eihän maata voi omistaa kuten ei kehoakaan. On suhteita, jotka eivät perustu omistukseen, vaikka niiden pohjalle saatettaisiinkin pystyttää monimutkaisia instituutioita, joissa maapalat irroitetaan toisistaan ja annetaan tietyille ihmisille kerrallaan, tai joissa jonkun keho suorittaa tietyt liikkeet ja saa siitä hyvästä ravintoa ja kenties muitakin etuja.

Iltapalalla kuikeloa

2006-10-08T23:14:00.000+03:00

Rakkaus tekee huolimattomaksi. Ojennan muovikassin postivirkailijalle. Hän frankkeeraa kuoria, katsoo sitten hämmentyneenä pussin pohjalle ja tuo minulle - kamerani. Onneksi on niin, että postissa on ollut väljää ja frankkeeraus on hoidettu heti. Yleensähän kirjepino vain jätetään laatikkoon, maksetaan ja häivytään. Vasta kävellessäni kotiin tajuan, että olisi hyvin saattanut käydä siten, että kamerani olisi vain kadonnut jälkeä jättämättä. Mutta eihän niin käynyt, tarkalleen ottaen. En hermostu lainkaan.

Rakkaus saa säteilemään. Viereisellä kassalle seissyt latino on jonkin ajan tuijottamisen jälkeen kysynyt ujosti, olenko ehkä movie star. Puistelen päätäni. Eihän toki... No sitten pappi, hän yrittää. Tässä vaiheessa putoan kärryiltä täysin. Elokuvatähti tai pappi? En saa kiinni miehen logiikasta, ja kysynkin, miksi juuri nämä ammatit. Mies sanoo, että kasvojani katsellessa tulee niin rauhallinen olo. Jaha, sanon. Filosofihan minä olen, sallin ulkomaankielellä tämän oikopolun tarvitsematta selittää, että oikeastaan siis koulutettu tutkijaksi mutta enhän sellaista tietenkään tee, ehei. (En viitsi myöskään mainita, että muistutan Benny Hilliä, itselleni.) Mies sanoo: Well, that explains everything. Ei nyt aivan kaikkea sentään, mutta olen yhtäkaikki hyväntuulinen kävellessäni sille etniselle kaupalle kurvissa, josta saa Eufemian kerran tuliaisiksi tuomaa taivaallisen hyvää inkivääripastilaata. (Vietnamilainen ginger candy, jos joku nyt innostuu.)

Rakkaus tekee varomattomaksi. En jaksa kaivaa tikkaita kaapista, vaan kurkottelen ikkunanylishyllyn liinavaatekoria pujottaen siivousluutun varren korin sangan läpi ja ojentaen käteni vastaanottamaan putoavaa koria. Mutta passiflora on kietonut kärhiään liinavaatekoriin, ja romahtaa hyllynreunalta alas kiskaisten mukanaan käytännössä katsoen koko kaktuspenkin. Osa kaktuksista putoaa trikoohon verhotuille säärilleni. Olen näet ottanut hameen pois, ettei siivotessa tulisi kuuma. Ei tule kuuma, tulee kaksi säärenmitallista piikkejä.

Rakkaus tekee itsevarmaksi. Kun aurinko alkaa laskea ja tajuamme kävelleemme liian syvälle metsään, en hätäänny. Otamme auringosta suunnan, koira kirmaa kallionseinämää porona. Päädymme pellon laitaan Velskolantien risteyksen lähettyville. Olemme ylittäneen monta suota ja monta korkeuskäyrää, mutta hitto vie, nyt on kyllä kangasrouskuja pakastimessa seuraaviksi sadoiksi vuosiksi. Tattipolenta on loistavaa, kaavimme vielä ennen yötä pannun puhtaaksi.

Rakkaus.

En näe elokuvia, ehdi kutoa. Mutta voin katsella pupunopeutettuja elokuvia, nauraa, juoda kuikeloa. Kuulemma savossa kaikki eivät sanokaan kaakaota kuikeloksi. Nukuttaa, on nälkä. Elämä palautuu hitaasti, on hirvittävän vaikeaa uskoa tähän, kun on yksinäisen päivän ilta tai alkuviikko, mutta viikonloppuna hengittäminen on paljon helpompaa.

Kahvikoneen huoltaja

2006-10-07T15:45:00.000+03:00

Kahvikone avataan samanlaisella avaimella kuin vinnikomeron oven riippulukko. Koneen sisätila ei ole yhtä kutsuvan oloinen kuin ulkokuori maireanprameine kupinkuvineen. Suuttimiin on kerrostunut epämääräisen näköisiä tahnoja. Säiliöihin mahtuu tavaraa kilokaupalla. Kuppionteloitakin on useita. Kun ruskeapintaiset muovikuppipinot kantaa varastosta, ne ovat niin pitkiä, että helluvat eestaas epäautoritatiivisesti.

No, eipä kahvinkoneen huoltaja muutenkaan vaikuta auktoriteetilta. Se johtuu siitä, että tänään hän on minä. Tämä on yksi akateemisen yhteisön työtehtävistä, joihin meitä ei ole koulutettu mitenkään. Kohtaan koneen ensimmäistä kertaa.

Mikäs tämä avain olikaan ja niin edelleen. Oven sisäpuolelle kirjatut ohjeet koneen huoltajalle eivät auta oikeastaan lainkaan. Laita nokkaan punainen korkki, vedä säiliöstä, pidä säiliön alapuolesta kiinni. Joo, tähän asti hyvin. Sitten pitäisi vain täyttää kahvijauhetta, mustaherukkamehujauhetta tai kaakaojauhetta, kermajauhetta tai sokeria. Mutta kahvisäiliöpä ei liiku mihinkään, vaikka vedän sitä olan takaa. Koska en uskalla avata koneen kantta purkinavaajalla tai muulla väkivaltaisella esineellä, kahvi ei luonnollisestikaan siirry säiliöön, sillä säiliön yläreuna on kiinni koneen katossa. (No niin, ja nyt kuulostan yhtä selkeältä kuin ohjelappu. Anna anteeksi - tärkeintä on nyt vain ymmärtää, että säiliö pitää saada vedettyä ulos, mutta se ei vedy.)

Asiakas auttaa ja tulkitsee ohjeita innokkaasti mukana. Mukaan kutsutaan ylitöissä oleva ihminen, joka muistaa kerran täyttäneensä konetta.

Kuinkahan usein koneeseen oikein vaihdetaan purut? Voin jopa tahtoa tietää, koska siitä, kun olen viimeksi juonut kahviautomaattijuomia, on sentään lähestulkoon kymmenen vuotta.

Automaatin sisuksissa on omituista hitua, kai jäämää tuprahtelevista kuiva-aineista. Kun viimein ylityöläinen keksii, kuinka kahvisäiliö saadaan irti ja olemme kaataneet säiliön täyteen jauhetta, asiakas vaikuttaa vilpittömän hämmästyneeltä todetessani hänelle, että on se ihme, kuinka opintoja ja tutkimusta tehdään tällaisen hermostoa stimuloivan huumeen voimin. Sullomme säiliöt takaisin koneen sisään. Väännämme testiajoavaimesta. Kone kurluttaa kupillisen aivan oikean näköistä kahvia.

Mutta pöydällä lojuu sekalainen kasa metallisia ja muovisia esineitä koneen sisältä. Ei auta kuin avata ovi ja asetella tasokappaleita ja säiliöiden hattuja paikalleen ja tunkea säiliöitä uudestaan paikoilleen. Uutta testiajoa kone ei silti suostu antamaan. No, pöytä on tyhjä, olemme saaneet kaikki muovit ja metallit takaisin koneen sisään. "Ihan kahvia se on", sanoo asiakas puolentoista tunnin urakan päätteeksi eikä vaikuta olleenkaan häiriintyneeltä, vaikkei olekaan saanut tutkimustaan etenemään. Ehkä hänestäkin on ollut hauskaa tonkia kahvikoneen uumenia.

"Vähän tässä on kyllä puruja."

Myöhemmin eräs asiakas valittaa kaakaon maistuvan oudolta. Laite on törähyttänyt hänen muovimukiinsa vain hitusen jauhetta, joka on paakussa pohjalla. "Kaakao taitaa olla loppu", hän ehdottaa. Joudun kertomaan, että olen laittanut tänään kahvikoneen sisään kolme kiloa kaakaojauhetta, joten ei se ainakaan lopussa ole. Paarustan kahvikoneelle, avaan oven ja kopistelen vähäsen kaakaosäiliötä. Nyt kone kieltäytyy antamasta ilmaista testiajoakaan, joten palautan vain asiakkaalle koneen nielemän rahan ja kehotan pelaamaan varman päälle. Kaakaosta ei kai kukaan voi tällä erää mennä takuuseen.

Koneessa on teipillä kiinnitetty lappu, jossa lukee "kaakaotoiminnossa jotain häikkää".

Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että teksti pitäisi varmasti olla myös ruotsiksi ja englanniksi. Toisaalta, kirjasto on auki enää viisitoista minuuttia.

Pyöräretkellä sisätiloissa

2006-10-06T13:26:00.000+03:00

Tapaamme kujalla puoli kahdeksalta. Vii näyttää uniselta otsatukkansa takana. Poljemme aamuliikenteen seassa kohti uimahallia, solahdamme pukutiloihin. En ole varma, tulenko kipeäksi, mutta päätän vesijuosta joka tapauksessa. Usein lempeästi liikkuessa flunssanalut unohtuvat pukuhuoneen puolelle. Vai saunaan?

Olen nukkunut, saanut nukuttua monta tuntia, joten alan palautua takaisin siksi kehoksi, jonka tunnen. Pystyn taas hymyilemään. Muistan, kuinka rakastunut olen. Kävelemme suihkuista altaalle vesijuoksuvyöt jo valmiiksi ympärillä.

Pari tuntia myöhemmin, syötyäni työhuoneeksi kutsutussa komerossa suurimman osan keskiviikolta jääneistä sormiruoista, talutan pyörän teollisuushissiin ja matkustelemme kerroksesta toiseen. Harvemmin olen retkeillyt sisätiloissa pyörää taluttaen, mutta kaikkeen tottuu eikä sisällä ainakaan sada. Vedän pipon päähän vasta valojen luona. Unohdan oikaista sukkien pitsisuut (sukat näkyvät tyylikkäästi minihameen helman alta) ja koetan pysyä aisoissa, vaikka tietysti se on vaikeaa.

Luonnollinen on perjantaisin suunnilleen sama kuin voltteja heittelevä.

En päästä sisäistä klovniani vauhtiin, sillä tiedän, että ihmiset eivät kuitenkaan uskoisi, että kyse on minusta. Sillä tavalla he katsovat lapsuuskuviakin uudestaan, vähän otsa rypyssä - sinä, tässä puussa, ylösalaisin? Voin vakuuttaa, että useimmissa lapsuuskuvissani on vähintään armeijallinen karvaeläimiä tai ulkotila. Yleensä hymyilen niin, että naama on vieläkin leveämpi kuin normaalisti. Jalat venkoavat. Kui kui. Päässä on joulukuusenkranssia tai silmillä lasittomat pinkit kehykset ja huulipunaa puoli naamallista. Jalassa äidin korkokengät. Vielä yksi kuva pliis.

No, nyt pitää olla asiallinen. En osaa päättää, hymyillä vai ei. Kumpaakin on kokeiltu koulukuvissa, enkä ole varma, kummat tulokset puhuvat enemmän puolestaan. Tavallaan hymyillessä on helpommin lähestyttävän oloinen, mikä on hyvä, sillä en ole möreä keski-ikäinen setä. (Enkä oikeastaan taida enää pelätäkään niitä niin paljon, en viime talven jälkeen. Taisin kasvaa talvella aikuiseksi tai jotakin.) Mutta toisaalta, naamani on sen verran pyöreä, että oikeastaan minun pitäisi kai vetää poskia sisään. Lisäksi kärsin ystäväni Viin tavoin siitä, että joku on kerran sanonut minua Benny Hillin näköiseksi. Näen Benny Hillin joka ikinen kerta peilistä, etenkin laskuhumalassa. (Paha kyllä, taitaa olla niin, että minulla on myös Benny Hillin luonteenlaatu.)

On enemmän puolia kuin kerkiän luetella enkä oikeastaan ehdi miettiä sitäkään, hymyillä vai ei, kun kuvat on jo otettu. Manaan ajattelemattomuuttani - muistin illalla miettiä vain vaatteet valmiiksi, en ilmettä. Pitäisihän minun tietää. Olen harrastajavalokuvaajan tytär ja monen harrastajavalokuvaajan nykyinen tai entinen ystävä ja koulutoveri. En pelkää kameroita vaan mikrofoneja. Toisaalta, ilmettä tuskin näkyy kuvassa, koska olen siinä incognito. Jos tahdon tulla tunnistamattomaksi, voin vetää lampunvarjostimen päähän ja vaieta. (Paitsi etten enää voi, sillä tämän kirjoitettuani asia on niin, että jos näet vaitonaisen lampunvarjostin päässä liikkuvan ihmisen, tiedät sen olevan minä jonkinlaisessa en-tahdo-tulla-havaituksi -kammossani.) Ihminen on helppo tunnistaa, mutta tunteminen on vaikeaa. Kuvittele, ja erehdyt.

En osaa nyt sanoa muuta kuin että on perjantai ja minulla on yksi stressinaihe vähemmän. Se tarkoittaa, että olen aika lalalalalallalla. Saan seistä junalaiturilla ja rakkaani tulee tänne. Tänään jo, loistavaa. Siivoan kämppää, raahaan postiin vapaaehtoistyönäni sataseitsemänkymmentäkuusi kirjettä ja oikoluen rahatyönä toisten tekstiä, josta tulee kirja ihmisille, jotka eivät osaa käyttää internetiä. (Aihe ei ole internet, mutta kaikki tiedot löytyvät sieltäkin. On paljon ihmisiä, jotka eivät käytä internetiä.) Elämä on yksinkertaista. Alkuviikkojen paino on liikaa, liian kovaa ja metallinmakuista. Mutta perjantaina, viimeistään, askel on äkisti kevyt, pyörä vastaa päkiään ja istuinluihin.

Enkä ole tulossa kipeäksi, ehei. Eihän nyt toki viikonlopuksi.

Taivas niskassa

2006-10-05T22:09:00.000+03:00

Taivas niskassa on paha pyöräillä pelkässä hameessa ja villapaidassa. Kesäsateet tulevat myöhässä. Parempi nyt kuin ei koskaan. Rännit laulavat, kadut peseytyvät. Ala-astelaisen sateenvarjolla on keltaiset korvat. En ole osannut valita oikeanlaista CD-pakettia, koska myyjä on toisaalla. Tahdon polttaa musiikkia, kuvia ja tekstejä, enkä tiedä, millaiselle levylle niitä voi laittaa. Paketeissa lukee "recordable" mutta niissä on erilaisia lukuja ja kirjaimia. En uskalla ostaa pakettia, enkä kai voisikaan, koska kassalla ei ole ketään, vaikka odottelen kymmenen minuuttia. Sitten lähden.

Sataa ulkomaisen hotellin suihkujen tiheydellä. Kaunis hame ensin pilkuttuu, sitten alkaa muistuttaa rahkasammalsuota. Kun riisun hameen kylpyhuoneessa, huomaan, että tuoteselosteessa vesipesu on kielletty. Viskoosipaita on jäykkää kylmää puukuitua, villapaita haisee talville, trikoot lirisevät kaakeleille. Pitäisi pukeutua ulkoiluasuun, joka on ruma ja kahisee, olisi pouta.

Luen ystävän taskuihin sataneen ja tämän ajatelleen, että jos taskuihin sataa, voi pullonkin suusta sataa sisään. Pullo on turvaton muoto, sanoo toveri Timo. Mutta pullon voi sulkea kynttilällä. Kynttilä voi olla tyhjyyden korkki.

Ajattelen hajamielisesti Pandoran pulloa, jossa on moderni vitsaus, tyhjyyden tunne. Älä polta kynttilääsi edes toisesta päästä, käväisee mielessä, tyhjyys voi luikerrella suusta. Äläkä potki tikkaita, voi tulla mustelma ukkovarpaaseen. Jokin aivoissani ei toimi normaalisti, alan olla turta unettomuudesta. Tikkaathan ovat abstrakti metafora. Miten potkaista abstraktiota? Tyhjä - tyhjä on abstraktio, se ettei ole mitään. Miten potkaista tyhjää? Absurdi, tylsä huumorintaju haisee pohjaanpalaneelta.

Tarkalleen ottaen pullot harvemmin ovat täysin tyhjiä. Värillistä sakkaa jää herkästi pohjan kulmaan. Pohjassa on ympyränmuotoinen kulma, neliöikäämme tämä ympyrä, sen toisella puolen usein pieni pykällys. Kolmiulotteinen ajatus on vaikea. Hiukset eivät ehdi kuivua. Korvapuusteja jää. Yksi kynttilöistä sammuu, kun luemme tekstejä. Syksyä luonnehtivat teksteissä villiviini, virtsatietulehdus ja salamat.

Voiko musiikkia jakaa ihmisiin kuten viiniä? Nyt juomme vain jogiteetä, etteivät yöunet mene. Sivuutamme lyhytproosan ja proosarunon eron aika pikaisesti. Emmehän ole tässä tutkimassa teosta, jonka kirjastoluokitus meidän tulisi päättää. Ehkä tässäkin pätee nyrkkisääntö, ettei universaaleja luokkia kannata olettaa. Liimaamme osoitetarran sataanseitsemäänkymmeneenkuuteen kirjekuoreen. Puhelin on rikki.

Seuraavaksi ajattelemme kirjoittaa kirjeen sille, mikä ei muutu. Kirje voisi alkaa: Oppisinko uskomaan sinuun tarkoittaa kohdallasi samaa kuin oppisinko jo. Silti "uskoa sinuun" ja "jo" eivät ole synonyymeja.

Kävelen yöllä kotiin, kuja kaartuu, puukengät kopisevat kuin yhden ponin kengittämättömät kaviot vuonna 1986. Ponissa oli yhtä paljon karvaa kuin viidessä normaalissa ponissa. Se on lihava pieni peikko. Sillä on suomalainen pojannimi. Se tuntuu loukkaavalta ponia kohtaan. Ponia ei haittaa. Poikiakaan ei taida haitata. Muut tuntuvat solahtavan nimiinsä vaivatta, kasvavan niiksi, niiden kokoisiksi. Ainoastaan minua näyttää kiusaavan, etten kykene olemaan sellainen, kun tahdotaan.

Vanhemmat tahtoisivat, että olisin virassa ja ajaisin autolla. Heistä on omituista, että olen näin vanha ja autoton. Että asun pienessä asunnossa kantakaupungissa ja niin edelleen. Voi pitääkö minun kirjoittaa niin synkistä asioista kun maailmassa olisi koiranpentuja ja kukkasia. Eivät ne synkät asiat ole minun ongelmiani.

Paitsi että ovat. Kuten sanon ovensuussa, eilen, neuvottelun jälkeen, on sille syynsä, etten asu rivitalossa lapsiperheen äitinä. Ilmastonmuutos, esimerkiksi. Ei vain taskuihin ja pulloihin sada, myös korviin sataa. Toinen niistä on lukossa jo monetta tuntia eikä osoita avautumisen merkkejä. Ravistelen päätä onnettomana, kallellani, mutta korva ei tahdo toeta.

Kun tulen kotiin, harmaa kolli nukkuu sängyssä eikä viitsi aukaista silmiään. Tapaamme aamulla kujalla puoli kahdeksalta, menemme polkemaan turkoosia. Ei ole riittävästi, että olen tänään kastunut altaassa kerran ja sateessa kaksi. Aivastan, aivastan, aivastan. Taivas on niskassa niin viileä, että päätän nukkua huivi kaulaan kiedottuna, pipo päässä.

Moraalista ja sormiruoasta

2006-10-04T17:41:00.000+03:00

Pöydällä on mehutetrallinen luomumehua ja kaksi pientä kulhoa. Nykyään kulhojen sisältöä tavataan kutsua naposteltavan sijaan sormiruoaksi. Tiesitkö, että sormiruokatottumuksen arvellaan olevan yksi yleisimpiä tekijöitä aikuisten kihomatoepidemioissa? Minä tiedän sen. Tunnen ihmisen, jolla on ollut kihomatoriesa. Tarjoaisinko sormiruokaan hänen ollessaan seurueessa? Ei, en tarjoaisi. Keskity, komennan itseäni. Se ei ole helppoa, sillä sormiruoka on niin hassu sana. Liharuoka, kasvisruoka, sormiruoka. Istun sohvalla, jolle on kehotettu istumaan, nojaudun kulmaan.

Toisessa kulhossa on kuivattuja karpaloita, toisessa cashewpähkinöitä. Aiemmin cashewpähkinöitä kutsuttiin munuaispähkinöiksi. Hassua, että kohtaan sormiruokakulhot samana päivänä, jona olen puhunut aiheesta ystävän kanssa aamulla, ennen kymmentä turkkilaisessa saunassa.

Olen sanonut: "Löysin nettisivun, jossa oli ohjeita työnantajille. Yksi testeistä on sormiruokatesti. Siinä haastateltavan eteen laitetaan pari pientä kulhoa sormiruokaa ja katsotaan, imuroiko hän ne tyhjiksi." Ystävä on katsonut, en osaa tulkita ilmettä. Kuumassa ja kosteassa hikeä valuu kummankin kasvoilla. Olemme puhuneet toisesta ystävästä, joka on sivulauseessa ilmaissut närkästyksensä eräästä lapsesta, joka on tyhjentänyt keksikulhon loppuun saakka. Hänelle on jo lapsena opetettu, ettei niin saa missään tapauksessa tehdä. Käy ilmi, että ystävää saunassa on niinikään kielletty ottamasta yhtä tai kahta enempää. Minulle taas on sanottu, että syö lapsi kulta jotta kasvat, ja ei kukaan tule sinulle keksejä suuhun pistämään vaan pitää ottaa itse kaikki mitä haluaa ja kaikki on kotiinpäin. (Ehkä tämä on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen kotikasvatuksen ero?)

Ja jos jotakin on jäänyt, on kysytty, että pitääkö tämä nyt todellakin laittaa sivuun, eikö tätä saataisi lopeteltua näillä eväin? Kaikki ovat laihduttaneet, on ollut hyvä, että keksit ja karamellit syö joku muu, sillä se on pois selluliittihuolista. Syö nyt ne loppuun, ole kiltti. Olen ollut kiltti ja lopettanut kulhot säntillisesti.

Olen tyhjentänyt autuaan tietämättömyyden tilassa monet keksi-, hedelmä- ja karamellikulhot tähän ikään, ihmetellyt hiljaisesti, kuinka kokouksen muilla osanottajilla ei todellakaan näytä koskaan olevan nälkä. Mieleeni ei ole juolahtanut, että minua on saatettu paheksua moisesta. (Tiedän kyllä, ettei nainen saisi syödä niin, ainakaan julkisesti - Norsu nailoneissa opetti tämän - mutta toisaalta, enhän ole oikein naiseksi koskaan identifioitunutkaan, ainakaan kovin yksitotisesti.) Kukaan ei ole sanonut mitään. Sekin on omituista, varsinaista suomalaista keskustelukulttuuria. Hemmetti vie, on ihan turha nurista selkien takana asioista, jos ei vaivaudu ensin kertomaan omaa kantaansa niille, joita paheksuu. (Koska ehkä se oma kanta on heille täysin ennenkuulumaton. Toistan selvyyden vuoksi: me emme elä yhtenäiskulttuurissa.)

Tällaista kaikkea roskaa pyörii päässäni, kun istun sohvalla, kuuntelen ja mietin, ottaako sormiruokaa uusi hyppysellinen. Juu, taidan ottaa. Tämä on luomua ja vegaanista ja pyöräillessähän kuluu energiaa.

Olemme saunassa keskustellessa päässeet sellaiseen välitulokseen, että tuollaiset yksinkertaiset moraaliarvostelmat tyyliin "keksikulhon tyhjentäminen osoittaa ongelmia nautinnoista pidättymisessä ja liikaa ahneutta" saattaisivat toimia yhtenäiskulttuurissa, joissa kaikilla olisi tiedossa, mitä keksikulhon tyhjentäminen tarkoittaa. Mutta sormiruoan tapauksessa näin ei ole. Ystävälle on opetettu, että kielto seuraa hyvin pian, minulle taas, että on pahaksi jättää mitään, ja että jos muille ei maistu, on yksinomaan kohteliasta syödä astia tyhjäksi. (Ja siten muistaa Afrikan nälkäisiä pikkulapsia - voi tätä lapsuudessani usein esitettyä ajatusta, että jos jätän jotakin syömättä, Afrikan lapsia itkettää.)

Ystävälle sormiruoka kulhossa tarkoittaa, että kaikki on kunnossa, minulle taas, että tuo kaikki pitäisi vielä saada mahtumaan minuun. (Toki olen sen verran kranttu, etten ala marttyyriksi. Jos jokin on pahaa tai siitä seuraa paha olo, kuten kahvista, saan olla kajoamatta tarjoamisiin. Moraalini on tässä suhteessa opportunistista, vaikka tunnenkin syvää tyytymättömyyttä itseeni, jos tarjolla on vain asioita, joita en syö ja juo. Aika usein näin onkin. Monissa kekseissä on esimerkiksi herajauhetta ja aika usein kahville ei ole järkevää vaihtoehtoa - kuten kotimaista yrttiteetä, mehua tms.)

Samalla ymmärrän jotakin tärkeää ystävien vierailuista ja kulhoista, joihin jää ruokaa. Olen ajatellut, että jotakin on vialla, etteivät he pidä tarjoamisistani. Mutta he ovatkin koettaneet olla kohteliaita. Vai tehdä hyvän vaikutuksen? Olen monesti sanonut, että haluan kulhot tyhjiksi, niitä ei ole tyhjennetty. Kun vieraat ovat lähteneet, olen sullonut jäämät itseeni hämmästellen heidän huonoa ruokahaluaan.

Miksi heille on sanottu niin eri tavalla kuin minulle? Jos tiedän, että kaikki tahtovat keksejä yhtä paljon, jaan mielelläni keksit tasan. Jos toinen pitää kekseistä minua enemmän, voin varsin mainiosti antaa hänelle jopa suurimman osan (tästä ihmiset muuten aina kieltäytyvät, jos tarjouksen tekee - ilmeisesti he ajattelevat minun koettelevan moraaliaan, vaikka olen itse suorittamassa puhtaan käytännöllistä sulle-mulle -toimenpidettä). Mistä voin tietää jonkun tahtovan kolmannen spelttikeksin, jos hän kieltäytyy tunnustamasta haluaan?

Joka tapauksessa, on hyvä, että asia nousee esille nyt, kun olen kolmenkymmenenyhden. Mainitsen sormiruoasta ja moraalista toiselle haastattelijoista isomman kihon poistuttua käytävälle puhumaan puhelimeensa vielä isommalle kiholle, joka ei kuitenkaan ole hänen pomonsa, onpahan iso muuten vaan. Kihomadoista en mainitse, koska en halua kuulostaa paranoidilta, en edes huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Muustakin voisin puhua, mutten tule puhuneeksi - voisin puhua siitä, kuinka äiti seisoo jääkaapilla ja kysyy: "Sinäkö söit kaksi kiloa persikoita?" ja vastaan "mmh" ja äiti sanoo: "Oletko syönyt muuta?" ja kiellän syöneeni, ja äiti tulee luokseni ja halaa ja käskee kuunnella, mitä vatsa haluaa. "Teillä lapsilla kun on vielä tieto siitä, mitä ruokaa tarvitsette. Kun kuuntelet kroppaasi, et joudu ikinä laihduttamaan." Katson äitiä, nauran: "Kuten sinä?" Äiti myöntää. Kuten hän. Se on totta. En joudu laihduttamaan. Jokin päivä tarvitsen kaksi kiloa persikoita, jokin päivä ruisleivän, jokin päivä en syö mitään. Lapsuus. Kaakaota, saksansämpylöitä, porkkana-omenaraastetta. Opettelen kokkaamaan jo lapsena, teen usein ruoan koko perheelle.

Nykyään tunnun tarvitsevan lähinnä kauraleseestä ja pellavansiemenrouheesta keitettyä puuroa ja erilaisia keittoja. Vatsani inhoaa leipää ja keksejä. Mutta voin syödä keksejä kohteliaisuudesta. Cashewpähkinöistä vatsa pitää, kuivatut karpalot ovat sen sijaan niin makeita, että epäilen piankin kutisevani niiden jäljiltä. Verotan pähkinöitä kuivamarjoja runsaammin.

Kun pyöräilen kirjastoa kohti iltavuorooni, mietin maailman nälkäongelmaa ja ravinnon kulkeutumista maihin, jotka pitävät (siitä tuskin ylpeillen) huolen siitä, että ylipainoa on suunnilleen saman verran kuin aliravitsemustakin. Vallitseeko tässäkin jonkinlainen yhteismitattomuus? Onko joidenkin maiden mielestä niin, että koska siellä liikkuu käteistä, on aivan oikein, että siellä myös pilaannutetaan elintarvikkeita oikein olan takaa? Ja että on niin, että köyhemmissä maissa aliravitut ihmiset eivät vain halua tehdä rahaa, jolla voisivat ostaa ruokaa lapsilleen? Eivätkö köyhien maiden puhemiehet uskalla sanoa ääneen, että he tarvitsevat enemmän apua ja ruokaa vai eikö apua tahdota antaa? Odottavatko he kenties, että rikkaammissa maissa tämä tajuttaisiin ilman erityisiä vetoomuksiakin? Eivätkö he huomaa, ettei sitä näytetä tajuavan?

(Tässä yhteydessä tulee mieleen keskustelu siitä, pitäisikö Suomen kehitysavun osuutta valtion budjetista nostaa vai ei. Eikö kukaan muu tunne kalvavaa hämmennystä siitä, että meillä, joilla on niin paljon, ei muka ole varaa tähän? Oikoradat ja sen sellaiset tuntuvat olevan tärkeämpiä, ihmisten asuntojen koko kasvaa, asunnot koneistuvat entisestään, valoja ei tarvitse muistaa sammutella kun sähkö on niin halpaa, ruokaa mätänee jääkaappeihin, kuten kaupan jakeluketjuunkin. Säästäväisyyttä pidetään mummojen hommana, ja mummoja ei pidetä erityisen mediaseksikkäinä.)

Kiitos nettiartikkelin, en ole syönyt kulhoja tyhjäksi, vaan olen koettanut tehdä kompromissin aiemmin ja myöhemmin oppimani välille ja syönyt vain aika suuren osan. En osaa arvioida, onko annos ollut sopiva ja moraalista huomaavaisuutta osoittava, mutta olen ainakin yrittänyt parhaani. (Varsinaisesti yritän osoittaa ruoka-asioissa moraalista huomaavaisuutta välttämällä eläinkunnan tuotteita. Sekin loukkaa joitakuita.) Samalla minua vaivaa ajatus, että tämä on kaikki silmänpalvontaa: Enhän usko, että loput kuivatut karpalot ja cashewpähkinät siirtyvät niille, jotka niitä tarvitsisivat minua enemmän, esimerkiksi pakolaisleiriin jonnekin kylään, jonka nimeä en tiedä.

Ja kun kello lähenee kirjaston sulkemisaikaa, murisee vatsani jo todella vaativasti.

Todellisesta

2006-10-03T18:01:00.000+03:00

Unettomuus kiertyy elämääni yhä sitkeämmin. Koetan juosta vesiallasta maanisesti, jotta yön tullen käpertyisin rauhallisesti kyljelleni, huokaisisin ja nukahtaisin. Kunpa asiat olisivat niin yksinkertaisia! On tapahtumassa useita samanaikaisia, näennäisesti toisistaan riippumattomia prosesseja. Viikkosyklissä Kerubivompatti palaa ja loittonee, joulunaika lähestyy, jouluna Kerubivompatti tulee jäädäkseen que sera sera -ajaksi. Siirrän tekstiä kansiosta toiseen, sivulta toiselle, muutan â:t trademarkeiksi, kuiskaan neljännelle ihmiselle salaisuudesta, josta pian tulee jotakin yleisempää.

Onko jokin todellisempaa siksi, että se on helpompi jakaa kuin jokin muu? En osaa ajatella, että konventioidemme sanelema helppous suhtautua tiettyyn ilmiöön voisi olla todellisen mitta.

Asiaa hämärtää se, että mitä väsyneemmäksi tulen, sen huonommin nukun, sen sateisempi päivä ulkona on, on se sääsyklin vaihe, kun aamua ei näytä ollenkaan saapuvan, vaan iltahämärää jatkuu koko valveen ajan. Valvetta jatkuu kauemmin.

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin kirjoitan akateemista esseetä Alice-kirjoista. Tarkemmin ottaen kirjoitin shakkikuninkaan tai Alicen unesta, en enää muista, mitä kirjoitin. Mutta perusasetelman muistan - upottavan tunteen siitä, kuinka itse asiassa todellisuuksia tuntuu olevan yhden sijasta useita, ja kuinka niiden todellisuus, vaikkakin muotoutuu eri tavalla, on tuhottoman vaikeaa taulukoida, kanonisoida, kyseenalaistaa. (Nyt kai voisin lisätä, että unen ja valveen lisäksi tiedetään ainakin kolmas tila - transsi. Tuolloin en vielä tiennyt rentoutustekniikoista enkä aivotutkimuksesta höläsen pöläystä.) Luiskahdin suoraan jonnekin hirvittävään, kartesiaaniseen painajaiseen. Eikä minun maailmassani ole jumalaa, joka vakuuttaisi, että tämä on todellista, tuo ei... mutta on sentään käsiä, jotka käyttäytyvät arvattavasti, materiaa, joka ei muutu sormeillessa linnusta autoksi ja siitä tähdeksi.

Makaan sängyssä kyljelläni, on yö tai päivä, olen saanut työvihkoon kurottua muutaman tunnin lisää, enää ei ole aikaa kutoa eikä virkata. Mutta on kirjoitettava, syötävä. Olisi nukuttava. Pitäisi nukkua. Uni ei tule. Mitä väsyneempi olen ja mitä matalapaineisempi kaupunki, olisi muistettava kaivaa kirkasvalolamppu pöydälle kuten Ilves aikoo tehdä, mitä sekavampi ja onnettomuusalttiimpi olen, nälkäisempi, ärtyneempi, sen enemmän tuntuu siltä, että elämäni sujuu valtaosin jossakin illuusiossa.

Sillä eikö vain olekin niin, että kun luen Jorge Semprúnia, liikun aivan toisessa ajassa ja paikassa kuin turvallisella sängylläni, peitteiden välissä? Nojaako ohimoni todella laiskasti puristettuun nyrkkiin vai kuuluuko se jollekulle muulle, nuorelle miehelle, joka näkee äkisti olevansa haamu? Herään siihen, että on nälkä, kello kolme yöllä. Herään, suljen kirjan. Lusikoin puuroa. Ulkona on puuroisen pimeää.

Vastapäisessä fasadissa ei pala enää yhtään valoa. Yritän ymmärtää, että asun samassa talossa kuin kaksitoista vuotta sitten, että on kaksitoista vuotta siitä kun olin ensimmäisen vuoden opiskelija, joka uskoi, ettei kukaan voi rakastaa minua. Ikkunalaudalla on sama kahvipensas, sama jänönopuntia. Ohimoissa tykyttää väsymys, venytän niskaa ja kaulaa ja hartioita. Teen valeriaanahauduketta, juon sitä hiljaisin, pienin kulauksin.

Muistan ajan, jolloin nukkuminen on toisenlaista, mies osaa kääntyä selkäni suojaksi, kietoutuu ympärilleni liekana, painavana ja lämpimänä, turvallisena. Vain tähän saakka, sanoo koko hänen kehonsa. Nukahdan. Kun herään, olen onnellinen, on aamu, maailma on uusi, tekstinkappaleet innostavia. Kun koetan muistaa tuota aikaa, muistan usein kuiskanneeni hänelle aamulla, että en oikein osaa uskoa, että voin olla näin onnellinen, että tämä on totta.

Jokin aamu lakkaan kuiskaamasta. Oikeastaan pitäisi kai kysyä entiseltä mieheltäni, missä vaiheessa se tapahtuu. Hänellä on akuutti ajantaju. Missä vaiheessa kipuan kylmälle lattialle varovaisena ja epäluuloisena ja otan koirat ja pakenen metsään ja sitten vesijuoksualtaaseen, missä vaiheessa uni lakkaa saapumasta iltaisin, ruoka menemästä alas. Kuinka ajatukset alkavat myllertää, kuinka on päästävä pois, pakoon, millä hinnalla hyvänsä.

Muistan talven, talven onttouden. Kuinka opettelen nukkumaan ja tajuan, etten enää pelkää pimeää enkä kellareita. Ja kuinka kuljen kaduilla ja katson kaiken tarkasti, koetan keksiä asioille uudet nimet, jottei minun tarvitse kävellä raitiovaunun alle. Takerrun koristenappeihin, työvuorojen kalenteriin merkkaamiseen, raidallisiin ylipolven sukkiin, etiikkaan, ennen kaikkea, etiikkaan, takerrun muiden kärsimykseen, sillä tuntuu todellisemmalta kärsiä oikeista vaivoista kuin siitä, mikä minua vaivaa - etten tiedä, mikä näistä erilaisista, selkeästi yhteismitattomista todellisuuksista on todellisin perimmäisessä mielessä. Ja siitä, että tivaan vastausta tuohon kysymykseen, vaikken uskokaan, että mikään niistä on vastaus siihen.

Entä kesä? Kesällä kaikki tuntuu olevan avointa ja mahdollista. Pelkäänkö jo kesällä? En muista (pitäisi kai lukea Veloena alusta loppuun, jotta osaisin vastata tähän kysymykseen, mutta Semprun on kiinnostavampi). Kesällä asiat yleensäkin kyllä tuntuvat todellisilta enemmän kuin talvisin. Jotenkin se tuntuu liittyvän valoon ja siihen, että tuntee tuulen iholla, käsivarsilla ja säärillä, olkapäillä. Talvi on jonkinlaista horrosta, odotusta, levottomuutta. Kesällä mieli lepää, voi istua penkillä ja lukea, tai viltillä ja lukea, tai rannassa ja lukea, tai puhua ystävien kanssa. Siihen ei liity kipua jäätyvistä näpeistä, silmät eivät vuoda eivätkä huulet rohdu. Kaulaliinaa ei ole suun edessä, siihen ei jäädy hengityshöyryä.

On syksy, makaan kerällä sängyssä, odotan unta ties monetta tuntia. Yritän hahmottaa, olenko liian rikki vai en. Pitäisikö minun mennä lääkäriin, kertoa, etten oikein ikinä ole ymmärtänyt todellisuuden luonnetta. Että saatan herätä unesta huutaen, uni tuntuu todellisemmalta kuin lasi yrttiteetä, että kun herään, en ymmärrä, mitä ihmettä teen tässä asunnossa. Piti olla keittiö, jossa on shakkiruutuinen lattia. Kun puhun entiseni kanssa puhelimessa, huomaan rupattelevani valppaana ja vapaasti. Jälkeenpäin olen väsynyt, tahtoisin nukkua. En onnistu.

Viikonloppuisin sentään saan unen, kun saan maata Kerubivompatin vieressä. Siinä maailma tuntuu muutenkin todelliselta. Voin silittää lämmintä ihoa tai työntää sormet toisen hiuksiin. Voin sulkea silmät ja haistaa, että toinen on läsnä. Silloin en ikinä tule kysyneeksi, onko tämä totta. En kysy myöskään, onko viime talvi todellinen, onko psyykkinen tilani silloin normaaliksi luonnehdittavissa. Tai onko todellinen se aika, jonka olimme onnellisia Kissan kanssa, tuo pitkä aika, johon ihmiset viittaavat sanoessaan järkyttyneensä kovasti erosta. Aika, jonka aamuista monina kuiskasin, etten oikein pysty uskomaan olevani hereillä.

Viime talvena tuntui, että olen hereillä. Mutta onko valve todellisempaa kuin uni? Onko tuskaisuus todellisempaa kuin levollisuus lähellä ollessa?

Nuorempana tahdoin matkustaa sotatantereelle nähdäkseni, millaisia ihmiset todella ovat. Ajattelin, että keskitysleireillä ja sen sellaisilla inhimillinen todellisuus jotenkin piirtyisi selvästi esiin. Myöhemmin nauroin ajatukselle. Eikö todellisuutta muka voi tehdä? Kutsuu ystävät pulkkamäkeen, juo kaakaota ja nauraa. Laulaa yhdessä, näkee piirin tiivistyvän, lämmön kasvavan. Sanoo pimeässä huoneessa kuuluvasti hengittävälle keholle, että lapsirakas, sinä vilustut siellä pahemmin, tule tänne, me mahdumme tähän molemmat.

Isoäiti, miksi sinulla on niin surulliset silmät? (Emmekö me muka ole heitä, joihin identifioidumme, emmekö me tunnista itsemme vasta käsialasta ja rubiinikorvakoruista, punertavasta nutturasta?)
Lapsikulta, älä pelkää. Surulliset silmät ovat vain sitä, että olen unohtanut, kuinka sormia napsautetaan ja illuusiot puretaan.

Tiistai tuntuu vähintään torstailta, kun uni ei tule. Vai tuleeko se sittenkin, onko tämä raskaus ja askarrutus unta, joka naamioituu valveeksi. Kuljen työpaikalle ja kotiin, liikun, venyttelen, tapaan ystävän. Odotan koko ajan herääväni jostakin toisesta asunnosta, jonka tunnistan niinikään, mutta joka samalla tavoin herättää kysymyksen, mitä täällä teen ja kuka oikeastaan olen.

Avaruusaluksessa

2006-10-02T21:32:00.000+03:00

Avarissa tiloissa on jotakin uhkaavaa. Pinnan allakaan ei ole piilossa, sillä turkoosin lävitse liikkuu pronssisammakkojen harppuunoita pohjanmuotoja myötäillen. Sammakot on vyötetty niukkoihin uimahousuihin. Välillä ne tulevat haukkomaan henkeä vesijuoksuradan päihin, nousevat sormenpäät edellä pintaan, sillä illalla hyppyaltaan reunoilta pulahtelee ja posahtelee veteen jos jonkinlaisia kolmiulotteisia kappaleita.

Kappaleita, bodies. Muistan hämmennykseni Hobbesista tenttiin lukiessa. Että Hobbesille oli oikeastaan vain bodies. Kehoja, ajattelen silloin. Kappaleita, tracks. Jälkiä. Pääni refraktoi veden säännönmukaisuudella, runttaa ja venyttää, laittaa kiinteän lihan tanssimaan luikertelevaa huilutanssia kaukana putkinäön alapuolella.

Väistän miehiä allaspäädyissä, päädyn juoksemaan elliptistä rataa. Ikkunoiden takana on jo yö valolla mitattuna. Syksy, siitä ei ole epäselvyyttä. Kukaan muu ei ehdi, jaksa. Olen yksin ihmisten keskellä, voin keskittyä hengittämiseen ja pronssisammakoiden arastelemiseen. Lapset läsähtelevät veteen kaoottisesti. Kuvittelen olevani avaruusaluksessa, jossa harjoitellaan kuukävelyä uima-altaissa. Juoksen kungfujuoksua, loikin näkymättömien kääpiökraaterien laidalta toiselle.

Vähitellen liika höyry pihisee ulos, pystyn keskittymään kainalon takaosaan, lavan aluseen, vatsalihaspanssariin, rukoilemaan lihassäierukouksiani. Päälakeni venyy ylöspäin, työntää näkymätöntä koria yhä ylemmäs. Mitä korissa on? Ei ainakaan snorkkeleita. Hedelmiä ehkä, betarypäleiden terttuja, maatiaispäärynöitä. Jos alkaisinkin päärynänviljelijäksi. Varpaat puolestaan venyvät yhä alemmaksi, niihin on kiinnitetty koukuin sievät pienet hopiapunnukset. Kling kling, sanovat tiu'ut, tanssin kevyenä ja lantio pitkän käärmemäisenä reunalta reunalle ja pyörrän pakoon pronssisammakoiden edestä.

Viimein minulla on mies, joka on tyytyväinen jokaiseen ruumiinosaani. Ja mieleeni, ja siihen, että minusta vuotaa sanoja täysin kaoottisesti. Sanoja, liikettä, eleitä. Kaikkea turhaa maailmassa, jossa pitäisi asettautua yhdeksi hammasrattaista. Viikonloppuna meitä on jo kehotettu miettimään häitä ja asunnon ostamista. Olen kamppaillut, jottei leukani loksahtaisi auki. Sanonut jotakin sellaista, että suuria asioita kannattaa harkita rauhallisesti.

On monia asioita, josta minun on pakko kai ajatella, etten piittaa niistä. En jaksa hoitaa kynsiäni, värjätä kulmakarvojani riittävän usein, kehossani on aina pehmeitä kohtia ja ilmeissäni epävarmuutta. Toisinaan käy, että joku huutaa kadulla, mutten keksi mitään sanottavaa, ja jälkeenpäin olen siitä vain onnellinen, koska tuskin olisin ollut riittävän selkeä ja rakentava kuitenkaan. Ja jos joku suuttuu, saatan olla vastaamatta sähköpostiin kaksi vuorokautta, koska tahdon vastata vasta kun olen tarpeeksi pehmeä, peloton ja rauhallinen, vasta kun onnistun itse itkun sijasta nauramaan toisen raivolle.

Muistan sen kerran, kun luen jostakin lehdestä, että valtaosa nuoria tyttöjä keskittyy vatsansa sisään vetämiseen. Kiitän onneani siitä, että olen rumempi sisar, joka on hyväksynyt jo varhain sen, ettei ole se tyttö, johon hurmaannutaan. Että on se, joka puhuu enemmän kasvien ja eläinten kuin ihmisten kieltä. Uimahallissa ainoat kasvit ovat nekin muovia. Voiko niitä oikeastaan kutsua puiksi?

Barbitytöillä ei ole rasvagrammoja missään kohdin kehoaan. Mietin, mitä heidän aivoilleen kuuluu. Miten he elävät. Tai pronssisammakot. Barbitytöt katselevat pronssisammakoita, mutta eivät samalla tavoin lievän paranoidisti kuin itse teen. En osaa kuvitella lihasmiesten elämää. Ylipäänsä, en osaa kuvitella pronssisammakoita päällysvaatteissa. Enhän ole ikinä ollut miesten pukuhuoneessa ja nähnyt, kuinka takeista kuoriutuu sammakko koteloituakseen niihin uudestaan liikuntatuokion jälkeen.

Naiset olen nähnyt, olen nähnyt kuinka kynsiä leikataan, kuullut leikkurin nakseen ja kiristyvien kengännauhojen narahduksen, selinkin pystynyt päättelemään, milloin urheilutoppia kiskotaan pään yli. Kiusallisinta on jäädä vangiksi topin sisään, olla vangittuna rinnat paljaina toppi kasvojen edessä, haroa epätoivoisin sormin ilmaa, joka ei auta, tietää toisten kuulevan. Vängyrrellä, taipua, vuoroin kaventaa, vuoroin loitontaa kyynärpäitä, työntyä ihmeen kaupalla ja hiukset riistäytyneinä lavanvälinen alue edellä ulos vaatteen elastaanikahleesta. Ei ole lupa huutaa apua topin sisältä, se olisi liioittelua. Ja topin on oltava tiukka tai rintoihin sattuu kovasti tunnin lopulla. Tiedän, kuinka toppatakkien sisältä kuoriutuu tanssijattaria ja pelottomia uimareita ja kuinka he kääriytyvät villoihin uudelleen, uneliaat suihkunjälkeiset tyytyväiset sudet, livahtavat pakkasiin ja pimeyksiin, tiehensä. Mutta pronssisammakot ovat arvoitus. En ole koskaan seurustellut lihaksikkaan miehen kanssa. En tunne heihin vetoa, he ovat jollakin tapaa liian kliinisiä, näyttävät käveleviltä panssareilta.

Rullaan flamencokäsiä veden sisässä. Vannon itselleni, että huomenna, huomenna varmasti, menen katsomaan sen hemmetin satulatuolin. Pian taivaasta sataa rahaa, saan selän, joka ei suutu. Mutta jotkin asiat pysyvät ennallaan. Taloyhtiöni ala-aulaan on ilmestynyt hallitukselta lappu, jossa kielletään pyörien säilyttäminen ulkona pyhäinmiesten päivän jälkeen. Pyörät pitää säilyttää kellarissa, jonne on pitkät, jyrkät portaat, sillä pyörien kohdalle tehdään lumikasa. On silkkaa mahdottomuutta kantaa pyörä alas ja ylös joka kerta sitä tarvittaessa. "Taloyhtiö pahoittelee talvipyöräilijöille tästä aiheutuvaa vaivaa" ja asentaa myötätunnon eleenä kellariin seinätelineen - johon ei tietenkään kiinteäkorillista pyörääni pysty nostamaan.

Mietin vettä juostessani, kuinka selviän talvesta ilman pyörää. Lumihangessa töihin kävelee siinä tunnin. Se tarkoittaa, että kolmen ja puolen tunnin työvuorosta tulee oikeasti viiden ja puolen tunnin pituinen. Järkevää yhteyttä ei oikeastaan ole, joukkoliikennevälineinkin matkaan kuluu yli puoli tuntia vastineena vartin pyöräilylle. Sitä paitsi silloin liikunta uhkaa jäädä turhan vähälle. Toisaalta, kävely on ilmaista hupia ja pitää kuntoa ihan siedettävästi yllä. Tai sitten pyörälle on löydettävä turvallinen parkkipaikka jonkin lähitalon pihalta.

Sitten muistan, että minun piti olla avaruusaluksessa, koska ikkunoiden takana on niin mustaa, että on kuin uimahallin kloorinhajuinen, kliininen ja tarkasti valaistu panoptikon leijuisi ja pyörisi ylväässä yksinäisyydessään tyhjyydessä, kaukana, kylmässä. Ei avaruudessa murehdita pyörien parkkipaikoista! Hengitän kahdeksan askelta sisään, pidätän neljä askelta, kahdeksan askelta ulos, pidätän neljä askelta. Nousen ja lasken suurin kaarin.

Tänään en törmää kuitenkaan jäävuoriin enkä muihinkaan kiinteisiin suuriin kappaleisiin. Atlantti on kaksikymmentäviisi metriä leveä ja ylitän sen lukemattomat kerrat. Ajatella, valtameri avaruusaluksessa. Olen käynyt läpi kaikkien kanssajuoksijoiden elämäkerrat monesti ja hämmästynyt, kuinka monenlaisia elämiä yksille kasvoille saattaa manata.

Kun olen juossut tunnin, saan nousta ja käydä venyttelemään. Pohkeet ovat kireät, kipeät, lavat jumissa. Mutta en ole enää huolissani enkä levoton. Asiat järjestyvät epäilemättä jälleen yksi kerrallaan. Istun turkkilaisessa saunassa, kunnes olen nestehukasta heikkona. Kun käännän avainta kaapin lukossa, jännitän, ovatko tänne pyöräilyni jäljet edelleen tunnettavissa.

Ovat ne. Verryttelyhousujen takamus ei ole edelleenkään kuiva pukiessani ne päälle.
Satulan kuva perseessäni astun avaruuteen toisen kerroksen ovesta ja osaan hämmästyksekseni hengittää painotonta, hapetonta tyhjyyttä.

Palaamisesta

2006-10-02T00:11:00.000+03:00

Harmaa huutaa vaativaa huutoaan jo avaimen työntyessä lukkoon. Niin, kaikki on kunnossa, seuraa kollirakas vain haluaa. Se ei malta pysyä sivussa vaan on kanssani avatessa posliinikukkaa kuljetuspaketista, laskostaessa kukkahuivia hattuhyllylle, halkaistaessa granaattiomenaa. Seuraa-maauuu!

En pysty kommunikoimaan ystävälleni kuinkaan, että olen löytänyt joululahjan ja että olemme kommunikoineet nyt Vompin sukulaisille muutosta joululomalla. Ja että viikko kestää vähintään vuosisadan, tekemistä on yötä myöten, asiat kasvavat, sivut läiskyttävät lukujaan. Että en joudu vähään aikaan pelkäämään, että rahat loppuvat loppukuusta. Mutta että vastineeksi minun on kuljettava jo aikaisin aamusta uimaan ja etten voi vain maata sängyllä ja miettiä, kuinka elää oikein. Jos mietinkin tuollaisia, sormieni on samanaikaisesti tanssittava valkoisilla näppäimillä.

En pysty kertomaan harmaalle kollille myöskään, että on ihmisiä, joiden mielestä on varmasti aivan hyvä, etten mietikään liian monisyisesti. Että luotan vain siihen, että joidenkin seurassa on helpompi hengittää luonnostaan, ja että on myös niitä, joiden varassa oppii hengittämään, että melkein mihin hyvänsä tottuu. Että olen taas alkanut lukea keskitysleireistä kertovia kirjoja, koska niiden avulla saatan osoittaa itselleni, että on aika ryhdistäytyä ja lakata tuskailemasta. Täällä on kaikki varsin hyvin, suhteellisesti ajatellen. Toisenlailla kuin toisena aikana, paikassa, siinä, jossa istun, kun luen junassa. "Siinä missä muut turtuivat vankeudesta, nääntyivät nälästä, jatkuvasta unen puutteesta, ja etenkin lohduttomasta yksitotisuudesta kaikkien noiden tuntien ja päivien aikana, joita ei pitänyt kasassa mikään muu kuin merkityksettömät rutiinit ja jatkuva pelko sairastumisesta tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisesta, Milena teki välttämättömyydestä hyveen. Parakeista ja leirikaduista, jotka olivat heidän väylänsä toistensa luo, hän loi oman mielensä huoneita: oman leirin, jossa hän sai liikkua niin kuin itse halusi. Seisoessaan Valitusmuurilla hän seisoi omalla leirikadullaan, oman muurinsa vierellä. Hänellä oli jotakin tärkeää kerrottavaa, tai kuunneltavaa - niinpä hän kertoi, tai kuunteli."

Sillä vaikka täysin vapaata tilaa ei ole, on tiloja, joissa voi silti oikaista ryhtinsä, katsoa pelotta silmiin ja sanoa, että on erilaisia tapoja elää, hankkia rahaa ja ponnistella tärkeiden asioiden edestä. Kuten Milena Jesenska kirjoittaa Willy Schlammille vuonna 1938, elämässä tapahtuu joskus sellaisiakin outoja ihmeitä, että tapaa ihmisen, joka ei tunnu vieraalta. (Mutta Milena jatkaa: Mutta joka kerran elämä heittää päällemme saman petoksen ja todellisuus riistää heidät meiltä... Riistääkö?)

Junassa kuljen ravintolavaunuun, heilun vaunuosastojen lävitse ja ajattelen Meadin junaesimerkkejä suhteellisuusteoriasta. Universumi laajenee, maapallo kiertää aurinkoa ja omaa akseliaan, juna liikkuu raidetta pitkin, junan sisällä liikun ravintolavaunuun ja takaisin, koivut ikkunan takana heiluvat pimeässä tihkusateessa. Tytön käsi nostaa appelsiininviipaleita suuhun pakastepussista. Liikaa päällä, tajuan jo Tikkurilan kohdalla. Pohjoisessa puutkin ovat jo keltaisia. Kotona ilma on vielä lempeää.

Viereisen penkin mies kertoo apurahoistaan ja kerhosta, jonka jäsenenä saa matkustaa erikoiskohteluin. Hänelle se kaikki on selvästi hieno juttu, ja koetan kuulla pinnistäen, miten hän ei ole kohtelustaan kiusaantunut. En kuule, vaikka kuinka pinnistän.

Kun mies jää junasta, jatkan Ravensbrückin lukemista. (Kursivoidut sitaatit tässä päreessä ovat tuosta kirjasta.) Sem- Sandbergin kirjoittamassa Milena Jesenskassa on jotakin tuttua. Tämän raivossa siinä, kuinka tasa-arvoa korostavat ideologiat saavat dogmaattisten kannattajiensa käsissä aikaan sen, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Entä mitä tulee mieleen seuraavasta tekstinkappaleesta: "Kasvojen ilmeet vaihtelevat uhmamielisyydestä teeskenneltyyn välinpitämättömyyteen. Yksi asia on kuitenkin yhteistä kaikille. Vaikka piirteitä korostaa kuin kasvoille liimattu, ylikorostettu pilkka, kaikista on silti perimmäisesti nähtävissä taipumaton, loukattu tyhmyys. Keittiöpiikoja kenraalin univormussa, kuten eräs puolalainen vanki sanoi heistä. Näiden ihmisten käsissä olet kuitenkin sinäkin päivästä päivään, tunnista toiseen. Juuri he pitävät huolen siitä, että sääntöjä noudatetaan ja että niitä rikkovia rankaistaan. Näiden ihmisten edessä sinun tulee alistua, heitä sinun pitää nöyristellä ja mielistellä voittaaksesi etuisuuksia. Itse he näkevät armollisen suosionsa ja mahdollisuutensa vallankäyttöön vain luonnollisena seurauksena ylivoimaisuudestaan."

Joskus mietin välähdyksenomaisesti, onko julmuus ja vallanhimo todellakin vain loukattua typeryyttä. Kaikkia on tietysti loukattu, mutta vaatii jonkinmoista typeryyttä laittaa joku aivan muu maksamaan siitä. On helpompaa hyväksyä se, että on hyväntahtoinen ja typerä ja rakastuu puhelinpylväisiinkin kuin että tavoittelee aseman todistaakseen, että loukkaajat ovat väärässä ja te muut maksatte. En jaksa olla enää edes vihainen siitä, kuinka turhautumista ja vihaa johdetaan sivullisiin. (Ja kuinka estoitta siitä puhutaan, ikään kuin se olisi oikeutettua, hyväksyttävää. Mutta ei viha purkaannu sitä elehtien ja välittäen. Se vain lisääntyy. Jos vaihtoehtona vihalle on suru, valitsen mieluummin vaikka pohjattoman surullisuuden ja tunteen, että tämä meidän maailmamme ei ole kovinkaan kaukana sotakentistä ja kuolemanleireistä. Voi kyllä olla, että tämä on vain rakastumisasiaa. En ole koskaan rakastunut ilman tunnetta, että minua viedään junalla silmätkin sidottuna, että kaikki on pimeää ja kauheaa, että tämä päättyy vielä tuhoisasti. En tiedä, millaista olisi kepeä tai onnellinen rakastuminen. Oikeastaan on siis aivan oikein sanoa: rakastan sinua hirveästi, rakastan sinua kauheasti. Eri asia on sitten, kun tunnemyrskyt taantuvat seesteiseksi, arkipäiväiseksi rakastamiseksi. Kun voi juosta eteiseen ja huutaa ilosta toisen palatessa töistä kotiin.)

Tietenkin aina, kun luen keskitysleireistä, näen yläasteen ja ala-asteen käytävät. Porraskäytävät, lasiruutuiset ovet, tyttöjenweeceet. Kiirastulen ovista sisään pimeänä talviaamuna käyvät kumarat, tummat hahmot, joista kuoriutuu arvostelevia silmiä ja torjuntaa. Pelon, joka kiertää vatsassa. Mutta näen myös muuta - nyt - viime talven jälkeen: näen lumisen puistonrinteen, jota kuljen ylös ja alas ja koetan ymmärtää, että olen elossa, että se tarkoittaa, etten saa kävellä tuosta noin vain raitiovaunun alle. Että voin elää ja hengittää ja juosta ja laskea pulkalla, vaikkei olekaan ketään joka rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta, ja vaikkei tunnukaan siltä, että elän ja hengitän. Minun on muutettava maisema kuva kuvalta ja sisäänhengitys sisäänhengitykseltä joksikin muuksi kuin minä olen sitä ajatellut, siitä on tultava jotakin, jota voin kutsua vapaudeksi.

Tajuan jotakin muutakin - jotakin siitä, miten havainnoin asioita. Tajuan, kuinka kertomukset alkavat keriytyä esiin juuri siinä vaiheessa, kun muut ovat pelkkiä selkiä. Ja kun äkisti joku hahmo armollisesti kääntyy ja ojentaa kätensä kohti, ja juoksen sinne päin, ja sitten äkisti hahmo kääntyykin uudelleen ja selkien muuri on koskematon. Ymmärrän, että juuri tuossa kohdin opin havaitsemaan asiat, sanallistamaan ne. Aloitan jostakin kaukaisesta, planeetoista ja eläimistä ja kasveista, mutta vähitellen etenen sinne, minne on edettävä, jotta pääsisin joskus pois noilta pihoilta, joilla välituntien vartit ovat vuosisatojen pituisia. Etenen pahaan oloon.

Kun näen jonkun voivan pahoin, tiedän, mitä hän kokee. Kun näen jonkun kääntävän pahan olon kiukuksi, tiedän senkin. En ole aina varma, ymmärränkö jotakuta tämän kaikissa valinnoissa, mutta pahan olon taatusti ymmärrän. Oli vuosia, jolloin pahan olon katkaisivat vain valoisat iltapäivät metsissä, jalat takoen kuraista tai loskaista polkua, olin hevonen niin monta tuntia kuin sallittiin, juoksin.

Asemalaiturilla tajuan, kuinka raskaita ovat siirtymät tilasta toiseen. Ei ole vapaata tilaa hengittää, ajatella, elää. Kaikissa tilanteissa ja tapauksissa on omat rajoitteensa ja hämmenteensä. Mutta on pysyttävä liikkeessä. Sporasta purkautuu seitsemän hunnutettua tyttöä. Yhdellä on käsilaukku. Kipuamme sisään, kaksi tennarityttöä ja minä. Kiskoliike jatkuu, kolisee mäkeä ylös. En näe yötä.

On vain yksi paikka, jossa pystyn pysähtymään. Se on lähellä, hengityksen pudotessa kasvoille. Tila, jossa huulia voi liikuttaa äänettä. Tietää, että toinen tietää, ettei hänelle sano tämän olevan uuni. Tietää, äkkiä ja kouriintuntuvasti, ettei ole hevonen eikä kasvi, ei planeetta eikä mekaaninen koje, josta lähtee kerta toisensa jälkeen samanlainen sävelmä. Tietää olevansa ihminen, koska hukkuu nimenomaan ihmisen silmiin, ja on siitä onnellinen ja kiitollinen, rakastunut. Mutta on erottava, kerta toisensa jälkeen, erottava ja oltava erillään ja juostava, pysyttävä liikkessä. Horjuttava ravintolavaunuun ja takaisin keskikäytävää, pitkä juna täynnä ihmisiä, junat aina myöhässä. Takerruttava ikävältään kirjan keskitysleirikuvaukseen ja appelsiininviipaletta suuhun vievään käteen.

Ja nyt - nyt on juostava perjantai-iltaan saakka. Vasta silloin saan vetää henkeä.

Harmaa kolli makaa jalkojeni päällä.

Lähden

2006-09-28T17:59:00.000+03:00

Olen pakannut tavarat ja hoidan sähköpostitse viimeisiä asioita ennen pitkää viikonloppua. Poikakulta ilmoittaa tuskin pysyvänsä housuissaan illan ajan. Saavun puolen puolenyön junalla. Huut huut tsukutsuk.

Hetkinen, sumutorvi taitaakin olla laivassa, ei junassa. (Mutta Ruu on palannut. Ruu Äm.)

Tietty riemukkuus täyttää minut ajatellessani, että vietän viikonlopun vieraassa kaupungissa, paineita tai ei. Loppuviikko on muuttunut niin painajaismaiseksi säädöksi, että mikä hyvänsä on parempaa. Sullon pääni turvaan villaisen retuliininvärisen neulebaskerin sisään ja lähden.

Housuissaan tuskin pysyvä poikakulta ei tiedä, mikä häntä odottaa. Kun ystävätär kysyy, kuinka voin kutoa ilman ohjetta, Möbiuksen pipostahan saattaa tulla omalaatuisen kokoinen, nauran ja sanon, että sehän on villaa. Kas, kun villaa kuumentaa, sen kitistyy. Ja toisaalta, märkää villaa on helppo vanuttaa myös suuremmaksi, sen kun repii vaan. Esitän runsaasti käsiä heiluttaen, kuinka pipo ensin kuumennetaan lähes tulikuumaksi vedessä kattilassa ja sitten vedetään hatturin päätukille - minulla ei tietysti ole sellaista, mutta onhan Vompilla pää, mikäs sen mukavampaa kuin sulloa hattu siihen päähän, johon sen pitäisi sopia eikä millekään universaalitukille - ja sitten läimitään sitä puisella paistinlastalla, kunnes villa on kuroutunut tukkia myötäileväksi.

"Sinä siis vedät Vompin päähän tulikuuman märän pipon ja sen jälkeen vielä pieksät päätä paistinlastalla?" Nyökkään, ja jatkan samaan hengenvetoon: "Ja niin sitten ehkä jos se ei kitisty tarpeeksi, kaadan päälle vielä vähän kuumaa ja sitten hetiperään ihan jäistä vettä ja läimin oikein kovasti."

Niin. Ei taida poikaparka tietää, mikä häntä odottaa. Kun huovuttajanainen ryhtyy kutomaan miehelleen pipoa sormituntumalla, se on oksat pois.

"Kuulostaa vähän väkivaltaiselta tuo sinun käsityöhommasi", huokaa ystävätär.

Mutta luulen kyllä että pipo on sopiva ilman pieksämistäkin. Ainakin jos Vomp lukee tämän ennen sovittamista, hän oletettavasti sanoo sen olevan sopiva, vaikka sinne mahtuisi kokonainen junavaunullinen marakatteja hänen päänsä lisäksi. Silloin voin luonnollisesti säteillä tyytyväisyydestä ja ylistää hetken mielessäni sitä, kuinka akuutti näppituntuma rakkaani päästä minulla on.

Pipo kyllä vaikuttaa sopivan kokoiselta, ainakin minulle. Pääni on hyvä lunttilappu.

Olen jo virkannut lisäksi melkein kokonaisen baskerin. Käsitöissä on jotakin rauhoittavaa silloin kuin pitäisi kirjoittaa esseetä, eivätkä aivot oikein toimi.

Olen tyytyväisillä mielin, sillä olen tänään solminut sopimuksen seuraavasta kirjakeikasta free-kustannustoimittajana. Ja kun nousen junasta, saan halauksia ja suukkoja. Vielä viisikymmentäviisi minuuttia töitä ja esseen hiomista. Epäilen kyllä, että joudun jatkamaan sitä vielä maanantai-iltanakin, jolloin palaan.

Mutta toistaiseksi ajattelen vain loittonemista.

Pupilleja

2006-09-27T18:08:00.000+03:00

On miltei hämärää, kun kerkiän puistoon, livahdan rautaportista sisään. Pensaiden hahmot ovat tummat, suihkulähdepihalla ja pergolapenkillä valo sentään viipyilee. Tuoksupielusta on kokonainen järviseudullinen. Tuoksuherne kiipeää, punervat nuput sinnittelevät yhä. Erilaisia lehtiä on miellyttävän runsaasti. Ei tarvitse tyytyä ylikäytettyihin peruskoivuihin ja sen sellaisiin.

Koska elämässä voi toteuttaa erikoisratkaisuja yhtä helposti ja edullisesti kuin perusratkaisujakin, ulkoilen puistossa, jonka jokainen puu, lähestulkoon, poikkeaa. Mistä ne poikkeavat? Normista? Ei, vaan toisistaan. Kun tuulenhenkäys kulkee käytäviä pitkin, näen yhtäaikaisesti useita eri tapoja värähtää ja läpättää, syksyisin myös leijua maahan korkeuksista.

Mustaseljassa on komeat tertut. Aurinkoinen kesä on saanut sen satoamaan aivan kaoottisessa mitassa. Ahdan marjoja suuhuni, eikä mitään edes vielä näy. Tästä riittää monelle. Maku on ihana. En jaksa ymmärtää, kuinka kukaan ykkösvyöhykkeellä maata omistava voi jättää mustaseljan tuikkaamatta pihaansa. Vaikka marjasatoa ei tulekaan säännöllisesti vuodesta toiseen, kukkasato tulee joka vuosi. Mustaseljan kukista tehty sima on luksusta.

Ja marjat, kuinka kauniit. Rangat ovat kauniin viininpunaiset, marjat mustia pupilleja. Kiilusilmiä. Essee pitäisi saada valmiiksi, mutta seison puistossa ja maistan pupillin kerrallaan. Aurinko on jo painuksissa. Kun olen tullut aidanviertä, olen kiivennyt kiviaidan yli nurmen puolelle ihailemaan nurmesta törröttäviä vaahteransirpaleita ja kiivennyt sitten kiviaidan yli takaisin jalankulkijoiden puolelle. Joku on tuijottanut, olen hymyillyt hänelle lempeästi.

Kyllä kiviaidan ylitse saa kiivetä.

Portit suljetaan kello kaksikymmentä. Penkeillä istuu vaihto-opiskelijan näköisiä ihmisiä. Kaupungin romanttisimmalla penkillä ei istu ketään. Allas, jota tuijotimme tyhjänä se päivä, kun Hurina osti kameransa, kuivalla betonilla silloin pinossa monta laattaa, on nyt pulputtava, pyöreäkalkkikivipohjainen. Sinne voisi työntää jalan.

Murokulhon kokoiset ruusut kukkivat yhä ja tuoksukasvien aromit etenevät häikäilemättä kosteanholotnaa ilmaa pitkin. Puutarhassa on helppoa uskoa ihmisen kauneuden ja hyvyyden kaipuuseen. Tällaisessa tieteellisessä opetuspuutarhassa vielä helpompi siihen kolmanteenkin, kaipaukseen totuutta kohden. Totuutta, leimaamista, luokittelua.

Eräällä kurssilla opettaja jakoi meille kurssilaisille kullekin useita objekteja, jotka olivat kaikki toisistaan poikkeavia. Pyöreä pinkki paperinpala. Pinkki papiljotti. Hopeanvärinen kolikko. Klemmari. Sakset. Kuiva lehti. Paperinpala, jolle on piirretty lehti. Pala sanomalehteä. Meidän piti järjestää objektit luokkiin. Mutta kuuluuko papiljotti enemmän samaan luokkaan saksien vai toisen pinkin objektin kanssa? Jos papiljotti ja sakset ovat samaa luokkaa, tarkoittaako se, että myös papiljotti ja klemmari ovat samaa luokkaa? Toisaalta hopeanväriset sakset olisivat kotonaan kolikon ja klemmarin kanssa. Mutta väri ei tunnu oikealta perusteelta luokitella esineitä. Ja jos esineet jakaa paperisiin ja muihin, jää kuiva lehti omituisuudeksi toisessa luokassa. Jako kompostoituviin ja ei-kompostoituviin tuntuu vähän liian elinkaaren loppupäätä painottavalta. Ja niin edelleen.

Tuijottaessani esinekasaa pulpetilla ymmärrän, miksi teorioita on. Jotta asiat voitaisiin luokitella, jotta niistä voitaisiin puhua, jotta niitä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi evoluutioteoria on erinomainen, kun katsellaan hevosta, seepraa, sarvikuonoa, karhua, tuoksuköynnöskuusamaa ja mustaseljaa.

Mutta on ilmiöitä, joihin kohdistuvat teoriat tuntuvat epämääräisiltä ja tieteellisesti huonosti koetelluilta. On teorioita, jotka tarkalleen ottaen eivät ole tiedettä, vaikka sitä matkivatkin. Kuten teoriat siitä, mitä on olemassa.

Tulen ajatelleeksi tätä asiaa aina kasvitieteellisissä puutarhoissa. Niissähän puissa riippuu nimilappuja. Tulen ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka tutkivat kasveja pitäen mielessään jatkuvasti niiden lajin syntyhistorian. He ymmärtävät hienostuneemmin, kuinka ympäristö muokkaa eliölajia hitaasti ja päinvastoin. Kuinka lajikohtalot kietoutuvat. Tätä ajatellessani tulen myös ajatelleeksi, miten omituista on pitää jotenkin ylivoimaisena etuna itsetietoisuutta. Jossain jutussa Leonard Cohen -dokkarista, joka on nyt elokuvateattereissa ja arvatenkin poistuu niistä ennen ensimmäistä vapaailtaani, halvatun kalenteri, Cohenin siteerataan sanovan, että runot ovat palamisjätettä - sujuva elämä palaa sujuvasti tuhkaksi, runot ovat todiste jostakin muusta.

Kenties koko kieli.

Tiedän kyllä, että kielestä on paljon hyötyä. Mutta en ole varma, olisinko sittenkin onnellisempi, jos saisin yrittää ja erehtyä. On hyvä elää kulttuurissa, joka on perustettu muullekin kuin yritykselle ja erehdykselle yksityiskohdissaan. Suurena liikkeenä toki yritämme ja erehdymme aivan selkeästi. Mutta kenties olisi hienoa poistaa oma itsetietoisuutensa, tietoisuus velvollisuuksista ja erheistä. Voisi vain toimia, ei muistelisi menneitä eikä kammoaisi tulevia. Ei tulisi surulliseksi asioista joita kaipaa ohimennen uskaltamatta silti kaivata niitä vakavasti. Mistä minä tiedän, kuka olen ja mitä haluan.

Katselen puita ja yritän tajuta, että joidenkin kantojen mukaan ne eivät itse asiassa ole todella olemassa. Että todellista on informaatio niiden dnassa, tai todellista ne lajin prosessina. Lajin prosessina olen itse turha nirkko, koristepitsiä. Jos en vielä, niin hyvin pian ainakin. Ei se mitään - meitä on liikaa. Köynnös kiipeää lehtipuuhun, kaksi lajia nousee aurinkoa kohti, lainaa valoa ja lämpöä. Maan pinnassa on jo viileä, sinisävy maalaa puutarhan surullisen oloiseksi.

Pian on talvi, ja kuten ystävä kirjoittaa talvesta tässä puutarhassa, silloin aidan takaa kuuluu luistinradan kiljaisuja, jotka äkisti täyttävät takin taskut lapsuuden kohmeisilla appelsiininviipaleilla. Suihkulähdepiha on valkeaa kinosta.

Kunpa osaisin siirtää iloa ihmisestä toiseen välittömästi. Olen huolissani ystävästäni kaukana. Kävelen vielä kerran pensaalle ja syön mustia pupilleja. Vanhempi mies, joka kuvaa lintuja, tulee kysymään, olenko varma siitä, että marjoja voi syödä.

Kyllä ihminen voi syödä mitä vaan, mitä suuhunsa saa tungettua ja nieltyä. Eri asia sitten on, ovatko marjat myrkyllisiä. Mustaseljan pupillit eivät ole. Varmuus, mitä on varmuus. Vastaan kyllä. Juu olen varma.

Kotona ymmärrän käyneeni tavaratalossa ostamassa lisää lankoja puoli naamaa mustaseljamehusta violettina.

Puhelininho

2006-09-26T19:31:00.000+03:00

Olen tipahtaa silkasta hämmästyksestä tuolilta, kun Hurina eräs päivä kertoo minulle selvittävänsä asioita puhelimessa. Minun kokemukseni mukaan puhelimessa asiat yksinomaan mutkistuvat. Sanat käsitetään väärin, ja toisin kuin tekstiä, toisen puhetta ei voi kelata eestaas, eikä ilmeitä näe.

Kerubivompatti soittaa juuri kun olen löytänyt kahden euron karhunruskean samettitakin. Tuntuu epäsopivalta vastata puhelimeen kierrätyskeskuksessa, mutta vielä oudompaa olisi olla vastaamatta. Vomp on herännyt juuri päiväuniltaan ja on edelleen hieman horteinen. Hän selittää, kuinka ei saa hommia tehtyä. En oikein osaa vastata julkisessa tilassa, hortoilen hyllyväleissä ja olen yksitavuinen.

Niin. Sepä hyvä. Minäkin sinua. Ihana olet. Tietysti. Älä höpsi. On. Ihanaa. Ylihuomenna. Ehkä niin.

Vaikka minulla ei ole handsfreetä, pelkään vaikuttavani pähkähullulta. Ihmiset vaikuttavat minusta pähkähulluilta puhuessaan puhelimeensa ulkosalla. Näkee ilmeet, jotka on tarkoitettu sille, jota ei näe eikä kuule.

Puhuttuani unohdan tietenkin laittaa näppäinlukon päälle, ja samalla kun jyskytän kaupungin poikki töistä kotiin gertrudesteinmaisen riemukkaana siitä, että osaan kävellä, puhelimeni lähettää Hurinan kännykkään tuhatsata tyhjää tekstiviestiä. Onneksi Hurina sentään laittaa siitä tekstiviestin, ja saatan laittaa puhelimeni paitsi äänettömälle - en aio vastata enää yhteenkään puheluun ulkosalla - myös näppäinlukitukseen. Oletkos karanteenissa, typerä kone.

Samalla selviää se, miksi olen lähettänyt muka niin paljon tekstiviestejä. Puhelimeni on varmaankin suihkinut niitä maailmalle runsain mitoin aina kävellessäni. Koska unohdan kuitenkin kaikki kännykkään liittyvät hienoudet - jos ei erikseen mainita, että sen pitää olla kiinni, tajuan kesken teatterin kauhusta jäykistyen, että sehän voi soida milloin hyvänsä - on kenties parasta, että aivan tarkoituksellakin jätän sen kotiin. (Useimmiten se ei ole mukanani - mutta se taas johtuu unohteliaisuudestani ja koen siitä äilähtelevää ärtymystä.)

Vaikka on puhelimesta hyötyäkin, pitää myöntää. Esimerkiksi Eufemia saa toimitettua kesken oikeuspäivää viestin, että eräällä kirpputorilla on ovessa roikkumassa harmaat lappuhaalarit, jotka sopisivat minulle. Kenties huomenna matkaan katsomaan niitä jalan. Jos vaikka päättäisin alkaa pienenpieneksi elefantiksi...

Hieman huolestuttaa, tulinko kännykkäkulttuuriin mukaan liian myöhäisessä vaiheessa, viime talvena. En oikein osaa koko vehjettä enkä koe tarvitsevani sitä juurikaan. Saan ehkä tekstiviestin päivässä ja puhun puhelimessa ehkä kerran viikossa. Onhan sähköpostikin keksitty. Ja sovitut tapaamiset.

Pseudomöbiuksen pipo

2006-09-25T10:08:00.000+03:00

On sekin totta, että on sanottu, että suhtaudun pilkallisesti kaikkeen kunnioitettujen setien vakavasti kirjoittamaan. Mutta ei se pidä paikkaansa. En kai olisi opiskellut setien aivoituksia vuosikausia, jos en jollakin oudolla tavalla kunnioittaisi yritystä hahmottaa maailma teoreettisesti.

Mutta en tahdo ajatella, että nuo teoriat ovat muuta kuin apuviivoja. Samalla tavalla kuin nuotit on kirjoitettava apuviivoille, nuottiviivoille tarkemmin ottaen, etteivät ne jäisi irrallisiksi musteläiskiksi paperilla, on myös ajatukset ja teot taustoitettava jotenkin. Muuten sävelkorkeus jää kuulematta.

Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Teorioihin on helppoa unohtua luuhaamaan ja hahmottaa maailmaa niitä vasten maailmalle väkivaltaa tehden, sulloa maailmaa teorioiden lokeroihin. Erityisen hupaisaa tämä on silloin, kun käyttää aivan väärän alan teoriaa. Mutta joskus maailma kuitenkin oikaisee ajatukset.

Maailma, jossa elän, on kuitenkin konkreettinen maailma. Ei auta lainkaan ajatella lautasia tasokuvioiden alustoina. Ne on tiskattava. Ja mitä muuta - no, pipo tietysti. Syntymäpäivä on nyt ollut ja mennyt, ihmiset ovat istuneet lattioilla, sängyllä ja tuoleilla ja olemme juoneet oolongia eli tummaa lohikäärmettä perinteisen kiinalaisen teeseremonian määrämällä tavalla (joskin avotulemme oli vedenkeitin ja pulppuava lähde vesij0hto). Pipo on edistynyt hieman, illalla istun sängyssä ja kudon Vompin pakatessa parin viikon laukkuaan. Ensi viikonloppuna hän ei näet tule tänne vaan minä menen toisaalle.

"Saan juosta laituria", sanoo Vomp. Vietämme yön hänen kaupungissaan ennen kuin menemme hänen vanhempiensa kaupunkiin.

Kuteessani on omituinen kierre. Ensimmäisellä kierroksella luodut silmukat ovat kiertyneet enkä ole osannut oikaista kierrettä vaan jatkanut kierros kierrokselta kutomista ajatellen, että kun aikanaan nyhtäisen puikot irti päätellystä neuleestä, kierros kyllä oikenee. Tämä on kai itselleni tyypillistä ajattelua - ajattelen, että tohistaan nyt ja katsotaan, mitä seuraa. Koska on kuitenkin selvää, että kaikki päämäärät ovat hypoteettisia ja vaihtuvat matkan kuluessa, en ole tarkasti suunnittelevaa tyyppiä. Niinpä nytkin pistän huvittuneesti merkille kierteen ja pyöräyttelen sitä vain eestaas pyöröpuikoilla ja kutoa sutkutan.

Mutta syntymäpäivän iltana, kun Vomp pakkaa laukkuaan ja olen jotenkin liestynyt kaikesta sosiaalisuudesta, näen äkkiä aivan selvästi, että eihän hitto vie tuo kierre mihinkään oikene, sillä olen kuin olenkin kutonut Möbiuksen nauhaa! Saman tien ihmettelen tietysti, miksi ikinä ei mainita naisellisempaa mahdollisuutta luoda Möbiuksen nauha kutoen - ei siinä mitään kömpelöitä kierretyn paperisuikaleen teippisaumoja tarvita. Jos Möbiuksen nauhan selosteissa netissä ja filosofian johdantoluennolla vuonna Kantin hansikas olisi mainittu mahdollisuus kutoa Möbiuksen nauha, olisin tarkkaavaisempi neuleeni kanssa. Sillä enhän minä tietysti mitään neuleohjeita lue, kunhan käytän valmiita pipoja ja sitten teen omasta päästäni - samalla tavalla kuin kokkaankin. Mutta jos Möbiuksen nauhaa esiteltäessä mainittaisiin mahdollisuus luoda tuo objekti kutoen, olisin osanut varoa. Sillä enhän minä Möbiuksen nauhaa tahtonut, vaan kappaleen jolla on selkeä nurja ja selkeä oikea puoli! Sellaisesta on näet PIPOSSA hyötyä.

No, nyt sitten joka tapauksessa istun sängyllä pimeässä huoneessa - huoneen on oltava pimeä, koska olemme alasti ja kaihtimet on kääritty talviylös enkä tahdo pitää mitään anatomian kabinettia naapuritalolle - ja katson kudetta puikoissani ja huokaisen. "Kuule Vomp", sanon. "Taitaa olla että tästä ei tule pipoa, vaan Möbiuksen nauha."

"Hienoa. Sehän on oiva lahja matemaatikolle", virnistää Vomp. "No se voi olla kyllä aika vaikea käyttää pipona", pahoittelen. Vomp tulee tutkimaan neuleen ihmettä. "Se on silti kaunis ja värikäs", hän toteaa. Nyökkään. No, lanka on kaunista ja värikästä. "On se aika omaperäinenkin", hän sanoo. Epäilemättä. Kuinka moni saa tyttöystävältään lahjaksi Möbiuksen nauhan, josta piti tulla pipo viimaa ja räntää vastaan. Näen konkreettisen todisteen siitä, kuinka olen tuhrannut elämästäni monta vuotta setien ajatuksiin ja koettanut hahmottaa abstraktia tavalla, joka on haitannut arkiselviytymistäni. (Huomaan saman asian kirjoittamisessani - tavallaan etsin sokraattista ironiaa tajuamatta tekeväni niin. Enkä ymmärrä ironiaa, koska otan sen tosissani. Parhaimmillani ajaudun sellaisille käsitteellisille Möbiuksen nauhoille, että nostan käteni ylös ja turvaudun äiti sanoi -metodiin.) Hemmetti, emäntäkoulussa olisi ollut etunsa.

Ja sitten olen tietysti myös hieman sitoutunut ajatukseeni pipolahjasta ja se, että antaisin lahjaksi Möbiuksen nauhan pipon sijaan, ei oikein vakuuta minua.

Niinpä puren hammasta ja päätän tehdä Möbiuksen pipon. Tällä kierroksella en työntele kierrosta vain edelläni vaan kohtaan sen, pyöräytän sen kahden silmukan, kudotun ja kutomattoman, väliin, ja kudon sen yli. Tästä eteenpäin neule jatkuu suorana. No, ei säntillisenä sentään, puritaanisuudesta puhumattakaan. Mutta kappaleella on mahdollisuus kehittyä pipon muotoiseksi. Nyt sillä on oikea ja nurja puoli.

Ja kun tarkastelen kudetta, tajuan äkisti ratkaisseeni erään ongelman - tehneeni Möbiuksen nauhaan oikean ja nurjan puolen pakottamalla sen pipoksi. No, tätä vaihetta ei kestä kauan. Suhtaudun ajatukseen kolmiuloitteisesta nerokkuudestani sen verran epäillen, että nukutun yön jälkeen tarkistan asian ja totean, että kyllä, kyse ei ollutkaan Möbiuksen nauhasta, vaan koko kierroksen kierteestä.

En jaksa suhtautua toilailuuni kovinkaan raskasmielisesti. Tämä on yksinomaan huvittavaa. Ensin heittäydyn käsitöihin puhkuvalla innolla, sitten huomaan tehneeni tyypillisen aloittelijan virheen, seuraavaksi totean silmät lähes päästä pullistuen ratkaisseeni matemaattisen ongelman kuteellani ja koen intellektuaalista huvittuneisuutta Möbiuksen piposta samalla kuin tiettyä epäilystä siitä, miksi Möbiuksen nauhan kudontamalleja ei laajemmin mainosteta, ja sen jälkeen vielä huomaan sulloneeni maailman konkreettisen havainto-objektin väkivalloin tuntemani objektin kategoriaan malttamatta tutkia asiaa kunnolla (meni se kyllä täydestä tuohon fyysikkoonkin - epäilemättä hänkin tuntee Möbiuksen nauhan ja Kantin ajatukset ulottuvuuksista ja niiden suhteista tarkemmin kuin käsityön perusteet). En tiedä, kuinka useasti kirjoitan siitä, etten suhtaudu itseeni ja ponnisteluihini kovinkaan ruttuotsaisesti. Tällaiset tapahtumat ovat syynä siihen. Tiedän, kuinka uljaasti käyn tulkistemaan asioita väärin, väärin ja väärin, ja kuinka omituista kohellusta siitä seuraa.

Pseudomöbiuksen pipo on edennyt huimasti. Ehkä saan sen jo ensi viikonlopuksi valmiiksi. Tavallaan käsityön tekeminen on omituinen asia. Pipo voi tulla valmiiksi, toisin kuin kertomus tai ihminen.

Kadonneista päivistä ja öistä

2006-09-24T10:01:00.000+03:00

Asiat menevät toisin kuin kuvittelee. Hakee vielä toisenkin lasin, ystävätär tarjoutuu hakemaan kolmannen. Nauran väkijoukon keskellä runoilijalle punaviinimarinoituja satyyrijuttuja. Kutsun ystävätärtä ja itseäni estrogeeninaisiksi. Vielä annos lohkoperunoita. Vomp juo skumppaa shotteina. Kun Andorralle tuotu luxembourgilainen skumppa avataan, koko lattialla olijoiden selät kastuvat.

Putoamme ystävättären kanssa sängyltä lattialle kikattaen, yöpaidan helma pääkalloineen pilkistää. Huono hiusyö ratkaistaan pipolla. Kaikki on mutkatonta, koirakin bilestää mukana, nuolee pahvilautaset ja kipuaa sängylle, huolehtii sammuneista poikasuloisista lärpeksimällä heidän kasvojaan.

Sitten seisommekin raiskauspuistossa ja itken ja maailma on liian rasittava kestää. Oletan tässä vaiheessa siirtyneeni laskuhumalaan. Mutta missä ovat pyörät? Onko järkeä taivaltaa kaupungin halki korkokengin? "Noi ulkoiluttaa vittu piskiä puol kolmelta", sanoo ohikulkija. Hyvälle tuulelle on vielä helppo tulla.

Päivällä emme kerää sieniä emmekä retkeile lähikauppaa pidemmälle. Koiraakin nukuttaa. Makaamme sängyssä myräkkänä, hikoilemme ja läähätämme ja sammumme heti ruoan jälkeen uudelleen. Kello on seitsemän illalla, kun heräämme. Hyvää iltaa. Muut ihmiset näyttävät viettäneen tuottoisan päivän seminaarissa, uhkuvat hyvää oloa onnistuneen ja menestyneen tapahtuman ansiosta. Haluaisin uskoa, että nyt asiat voivat muuttua, että maailma pelastuu, että öljytalous kitistyy ja uusiutuviin energioihin satsataan rahaakin eikä vain korulauseita. En onnistu uskomaan niin.

Mutta katselen ihmisten, tuttujen ihmisten, innostusta. On ehkä todellakin aika ottaa lomaa järjestötoiminnasta, koska en muista, milloin viimeksi olisin itse innostunut jostakin asiasta tai saavutuksesta. (Tai muistanhan minä - mutta sillä ei ollut mitään tekemistä omien toimieni kanssa. Se oli silloin, kun Venäjä ratifioi Kioton sopimuksen.) Kunpa ihminen voisi vain kadota ja aloittaa uudestaan jossakin toisaalla, ilman nimeä ja kasvoja, ilman tuota rasittavaa taakkaa. Koskaan ei saisi rakastua kollegoihin, koskaan ei saisi rakastua ihmisiin, joihin törmää myöhemmin, sitten kun kaikki on ohi. Helsingin kokoisessa kaupungissa se on toki täysin mahdotonta.

Koetan pysytellä iloisena, mutta toisen päivän putkeentuminen sattumusten ja välähdysten uneksi on liikaa. Vaellan välkkyviä saleja edestakaisin, välillä istun vessassa ja hengitän kämmeniin ja toivon voivani kadota. Koetan vakuuttua, että minulla on oikeus käydä juhlissa, vaikken ole tehnyt niiden eteen mitään. En pystynyt. Sekin on vaikeaa myöntää, miten pienistä asioista pystyminen on joskus kiinni. Siitä, että ei syyllistetä, siitä että ollaan avoimia. Koko seminaarin nimi assosioituu minulle seminaarin ensimmäisen suunnittelukerran falafelannokseen, jonka jaoimme entiseni kanssa ilman että hän vaivautui kertomaan seurustelevansa jo toisaalla. En pääse luottamuspulan yli mitenkään. Koska pääni on takerruttanut seminaarin nimeen epäilyksen, ettei minulle kerrota juuri mitään sellaistakaan, joka tulisi tietää, en pysty ajattelemaan järkeviä asioita seminaariin liittyen.

Ei, älä ymmärrä väärin - bileissä on hauskaa ja on ihanaa nähdä ihmisiä, mutta yhtäkaikkisesti koen ylitsekäyvää outoutta siitä, että en ole ollut mukana tekemässä sitä kaikkea. Huomaan äkisti olevani ulkopuolinen joukossa, jota joskus pidin perheenäni.

Haluaisin tietää, kuinka kauan menee, ennen kuin kykenen oikaisemaan olemiseni jotenkin rennosti näihin asioihin, että ensin seurustellaan ja sitten ei. Selvänä kykenen niihin vielä jotensakin hyvin, mutta humalassa kaikki käy hyvin vaikeaksi, ja olen vain hiljainen ja istun tuolissa jossain seinän vierellä kunnes tulee joku ja pelastaa minut ajatuksista.

Sitten bändi alkaa soittaa ja saa tanssia. Musiikissa on ihmeellinen voima. Se liikuttaa, kun tanssii. Äkisti kaikki huolet ja pöljät assosiaatiot tuntuvat aivan turhilta. Onhan aina musiikki. Voinhan aina tanssia. Ihmiset vatkaavat lantioitaan onnellisina, kyynärpäät ovat kevyitä ja ranteet leijuvat lähes kattoon saakka. Tanssin jälkeen hyvä olo ei katoa minnekään, mutta on viisainta poistua, että sen säilyminen olisi taattua. Kotimatkalla on turvallisempaa kuin juhlissa.

Kotimatkaa kävellessämme tajuan äkisti, että on jo Kerubivompatin syntymäpäivä, vuorokauden raja on ylitetty. Lahjassa on kolme osaa ja se liittyy ruoka- ja juomakulttuuriin olematta itse syötävä tai juotava. Se on käytännöllinen ja liittyy sananlaskuun, jonka olen oppinut Vompilta. Imen hänestä sanoja ahnaasti. Tassana, esimerkiksi.

Kadonneista päivistä ja öistä jää sanannäköisiä jälkiä.

Yksitoista kerrosta

2006-09-22T17:12:00.000+03:00

Uusissa pyöröpuikoissani, koko kuusi, on jo yksitoista kerrosta kirjavaa pipoa. On selvää, että pipo ei valmistu sunnuntaiksi, jolloin Vomp täyttää juhlavat kaksikymmentäkolme vuotta. Mutta kuitenkin. Ajatus ja yritys on tärkein, ja siitä, kun olen viimeksi kutonut, on sentään kahdeksan vuotta.

Tämä on suuri aluevaltaus, sillä etenkin nuorempana halveksin kaikkia käsityöjuttuja. Olen kivunnut henkisen muurini yli taas kerran ja olen suunnattoman tyytyväinen. Sitä paitsi kirjavasta langasta kudottu pipo edistyy ilahduttavalla tahdilla ja näyttää lähes syötävän söpöltä. Suunnittelen jo villapaitaakin. Saapa nähdä, miten tursuava vaatekaappi keväällä on neuletta neuleen perään. Saatan olla aika hurja, jos innostun jostakin.

Satulatuolia en ole edelleenkään ehtinyt katsastaa, koska kun rakkaan näkee vain neljänä päivänä seitsemästä, hänen kanssaan ei ensisijaisesti haluakaan vaeltaa myyntinäyttelyssä asiallisena ja muistivihko kourassa. Ehei! Viikonloppu avautuu eteen melkoisena putkena: tänään on Andorran valmistujaiset, huomenna Megapolis-klubi ja ylihuomenna Vompin syntymäpäivä.

Lisäksi onnistuin lahjanhankintareissuillani saalistamaan itselleni jääkaappirunouspaketin.

Kaikkiin asioihin menee aikaa. Soitan keskellä päivää Viille ja kysyn, saanko mennä vara-avaimella hänen asuntoonsa paistamaan kakkupohjia. Viillä on näet uuni, minulla ei. Tiutale ilahtuu saadessaan seuraa, kiipeää syliin ja heiluttaa hännäntynkäänsä.

Kello on jo kuusi enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä, ellei kutomista ja kokkausta lasketa hyödyllisiksi tekemisiksi. Mutta olen kyllä maalannut silmäni ja tupeerannut leijonanharjaani ja kehrännyt. Tänään päässäni ei liiku yhtään turhaa ajatusta. Toisinaan vain tuntuu epätodelliselta, että luonani asuu puolittain ihminen, joka ei valita, kiusaannu, luule tietävänsä paremmin eikä etenkään kuvittele minua pahantahtoiseksi (sillä se on minusta pahinta, mitä toiseen ihmiseen voi kohdistaa - oletuksen tämän pahantahtoisuudesta tai suvaitsemattomuudesta).

Kaikki sujuu helposti ja on yksinkertaista. Hyvät asiat ovat yksinkertaisia, kesäkurpitsakastiketta täysjyväpastan päällä, merenjumala Poseidonin leikkimistä suihkussa, ei kappalettakaan tekstiä. No, jääkappirunon alku sentään. Joskus hämmästyttää, että olen viitsinyt tuhrata kallista elinaikaani mihinkään muuhun kuin tällaiseen euforiaan.

Ei se tietysti ikuisesti kestä, mutta sitäkin suuremmalla päättäväisyydellä tutkin olosta jokaisen säikeen, makustelen niitä silmät kiinni. Vomp kysyy, miksen sano mitään, ajattelenko jotakin. Pyöritän päätäni. Mutta miksen sano mitään. "Ei ole pakko", kuiskaan.

David Abram pitäisi ehkä tästä vastauksesta. Mutta en nyt jaksa ajatella, mitä pitäisi lukea. Kutominen tuntuu mielekkäämmältä vasteelta, sillä pian on kylmä.

Jo yksitoista kerrosta. Tätä menoa pipo on valmis kuukauden sisään.

Elävien ketju

2006-09-21T17:43:00.000+03:00

On monia asioita, joita ihmiset ajattelevat tarvitsevansa. Hyvin harvoja he tarvitsevat siinä mitassa kuin vaikeuksia ja kykyä suhtautua niihin rakentavasti. Unohda autot, unohda suklaa, unohda inkiväärikaramellit, jotka syödään loppuun yön aikana pala palalta.

Olena ajatellut ostaa suklaata illaksi, syöttää sitä pala palalta Vompatille. Mutta Hakaniemen torin luona on nälkäpäiväkeräys ja on selvää, kuka tarvitsee mitä. Kaadan lompakon sisällön lippaaseen. Nyt viisikymmensenttisistäkään ei tarvitse pitää kiinni, kun stadikan uimala on suljettu. Siellä lukkolokerot näet toimivat viisikymmensenttisillä. Helpointa olisi tietysti olla klarissanunna, jättää kaikki maallinen omaisuutensa taakseen.

Kun nousisi vesijuoksualtaasta, riisuisi vesijuoksuvyönkin ja uimapuvun ja ottaisi hiuspampulan pois ja kävisi porteista ulos vapaana kuin kedon kukka. Aika pian päätyisi putkaan julkisrauhan rikkomisesta tai jostakin vastaavasta.

Eräs ystäväni tahtoisi buddhalaisen rukousmyllyn. Minulla on toisenlainen rukousmylly. Se sijaitsee Neljännen linjan ja Siltasaarenkadun kulmauksessa, jossa sijaitsevat kiviset portaat kivisen muurin kupeella. Tie nousee kirkolle, jossa eräs ystäväni on töissä. Kivimuurin laastissa on minimaalinen reikä, josta tulee jatkuvana ketjuna mustia, pieniä kehoja. Ne kulkevat polkua säännönmukaisesti ja katoavat toiseen reikään, joka on portaiden kivien saumassa.

Pysähdyn taas kerran katsomaan muurahaisten hiljaista kulkuetta. Tämä ei ole vain meidän kaupunkimme, ei vain meidän maapallomme. Ja keiden meidän. Meidän jotka elämme muuten kuin sosiaaliavulla vai meidän jotka osaamme puhua inhimillistä kieltä, vai meidän jotka puhumme äidinkielenämme muuta kuin anglosaksista kieltä, vai kenties meidän jotka olemme unohtaneet, mille puolen puunrunkoa muurahaiset tekevät pesänsä. Ei, viimeisiin meihin en kyllä edes kuulu. Silti tämä on kaupunkini.

Muurahaiset eivät välitä katseestani sen enempää kuin ystävän toivoma rukousmylly pyörittämisestä. Mietin, istuako portaalle, mutta on vielä paljon tekemistä. Pyykit on nostettava kaappiin. On pakattava syntymäpäivälahja. Lohi kaipaa silittämistä.

Seison aivan hiljaa ja katson muurahaisia. Voisin kääntyä ympäri ja katsoa alas ja pitkälle, katsoa ihmisiä kiirehtimässä töistä kotiin. Mutta katson mieluummin muurahaisia, ne ovat sopivampi elävien ketju kuljettamaan ajatuksiani. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat hätkähtäneet sanoessani, että välillä unohdin, kuinka elämä voi olla vaikeaa. Että toisinaan vaikeuksia pitää etsiä. Muurahaiset eivät onneksi ymmärrä eivätkä tahdo ymmärtää.

En tahtonut pois helposta elämästä rationaalisesti ajatellessani, pidin kiinni totutusta tyhjästä muodosta. En nähnyt hätää enkä kärsimystä, koska en halunnut tajuta niitä. Ja sitten äkkiä näin sen kaiken, tai ainakin suuren osan siitä, ja minun oli liian paha olla, en saanut ruokaa alas, en saanut nukuttua, paloin loppuun siihen kaikkeen, en enää kyennyt rakastamaan puolisoani, olin vain väsynyt ja täysin yksin. Muurahaiset lipuvat rauhallisesti, tasaisin välimatkoin. Opettelen uudelleen rakastamaan, ajattelen sanovani muurahaisille. Mutta enhän minä tietenkään puhu, seison vain ja katson niiden ketjua. Kunpa korujen sijaan voisi ottaa muurahaisia kaulalleen kiertämään.

Mutta ei se niistä taitaisi olla hauskaa. Ne ehkä purisivat tai ruiskauttaisivat muurahaishappoa iholle. Ei niitä haluttaisi juosta ympyrää jonkun tuikituntemattoman ja vuorenkokoisen kaulalla. Niille ei voi sillä tavalla myydä ajatusta, että sellainen on hienoa, elämys joka on koettava eläessään.

Ne eivät välitä. Ne juoksevat reiästä reikään. Niillä on oma elämänsä, omat tehtävänsä. Kunpa ne ymmärtäisivät pysyä poissa taloista, taloissa ne myrkytetään. Siitä huolimatta, että eräässä asiassa ne ovat meitä tarkkanäköisempiä. Niillä ei ole illuusiota, jonka mukaan elämä olisi yksilölaji.

Jätän elävien ketjun soljumaan iltapäivään ja kävelen kotiin rauhallisena. Paloauto lähtee takaani liikenteeseen. Se, jota rakastan, saapuu tänään. Ja rahat, ne ovat lippaassa, matkaavat toisaalle. Rahaa minulla ei ole niin paljon antaa. Se johtuu epäilemättä siitä, että pysähtelen liian usein katsomaan eläviä ja ihmettelemään. Tarkastelen puita ja hyönteisiä, lokkeja ja puluja, koiria remmeissä ja ihmisiä vaatteisiinsa naamioituneina. Kysyn, mikä tämän kaiken mieli oikein on, tämän kaupungin kivierämaan pienine eriöineen. Kaupunkimaasturissa ihminen näyttää häviävän pieneltä. Rahat menevät toisille meille joilla ei ole kaupunkimaastureita.

Rahaa mieluummin antaisin heille kyllä jotakin vaivalla ja vaikeuksilla hankittua, ymmärryksen siitä, kuinka lähellä muurahaisia ja puita olemme elämässämme. Mitä ovat yksilöllisimmät saavutuksemme? Jääkaappirunoja kaikki tyynni, valmiiden värien vierekkäin asettelua kankaille, kankaiden asettelua kehojen peitteiksi, tunnelmien virittämistä valoja suuntaamalla, sytyttämällä ja sammuttamalla. Toivoa luovat sanat, jotka on kuiskattu tuhansin kielin tuhansiin korviin. Sanat, joihin on vaikeaa uskoa. Taivaalla leijuva valtava kukkakimppu.

Katselen vauvaa, joka matkustaa edelläni kantorepussa isänsä vatsapuolella, naama tulosuuntaan. Pieni pää notkuu punaisessa hupussa, silmät tapailevat arkkitehtuuria, kirkontornia, puita. Vielä ei lapsen taivaalla tanssi Vitebskin juhlaväki, vielä ei neilikan tuoksu räjäytä hänen päässään lumen tuoksuttomuutta ja pimeitä alastomia puuhahmoja ja niljaa kengänkannan alla, paketteja kangaskassissa, vielä ei vauva sano, että entä sitten, että ei se minulle kuulu. Vauvalla ei ole vielä mitään illuusiota itsestään. Kun hän sieppaa hymyni, hän hyödyntää sen epäilemättä, ilo tarttuu ja kuplii, ketjuttuu.

Vinnikoira kurkistelee joulua jo

2006-09-20T16:34:00.000+03:00

Missä vaiheessa jokin sanonta alkaa kuulostaa tylsältä maneerilta sympaattisuuden sijasta?

Minusta taivutusmuoto viintä ei kuulosta edelleenkään tympeältä, mutta tiedän monta henkilöä, jotka mieluummin repivät kyntensä pinsetein irti kuin kuulevan fraasin teetä vai viintä. Vokatiivin vierastajia tiedän niinikään, vaikka minusta mikään ei ole yhtään suloista kuin saada kirje, joka alkaa ollos tervehditty, oi suloisin. (Joskin jokin minussa on heti pingpongaamassa takaisin, että eiköhän maailmassa ole sentään paljon suloisempiakin olentoja, esimerkiksi nuoret eläimet, joiden raajat ovat vielä epäsuhtaiset.)

Sen sijaan saan näppylöitä, kun sama henkilö käyttää yhdeksänrivisessä sähköpostissa kolme kertaa samaa adjektiivia. Etenkin, jos tuo adjektiivi on oikeastaan substantiivi. Kuningas juttu, esimerkiksi. Ehkä ärtymyksen taustalla on taju siitä, että adjektiiveja on herramunjee vaikka muille jakaa, mikä ihme siinä on, etteivät ne kelpaa.

Saan myös omasta lauserakenteestani näppylöitä, sivumennen sanoen. Mutta olen päättänyt kirjoittaa kaiken ylös korjaamatta siten kuin sen ajattelen. Se on ainut keino tehdä ajatteluvirheeni näkyviksi ja ehkä saada syväkieliopistakin jotakin esiin tekstuaalisesti. Minua kiinnostavat symboliset rakenteet enemmän kuin oppineelta vaikuttaminen. (Hemmetti vie, oppineelta vaikuttaminen on aika omituinen juttu... jostain syystä uskon edelleen, että kaikki maisterit ovat möräkkä-äänisiä miehiä, jotka eivät last.fmssa kuuntele kappaletta YMCA siivouksen taustalla.)

Jos siivoaisin tekstini silmää miellyttäväksi, voisi olla, että vaikka alkaisin pitää itseäni ajattelijana tai jotakin. Se olisi hirvittävä menetys.

Aivopesua: minä olen maisteri, minä olen maisteri, hauki on kala, jne.

Mutta takaisin aiheeseen, ärsyttäviin ilmaisuihin. Yksi ilmaisuista, jotka eivät ärsytä, on sen sanominen, että jokin on vinnillä. Vinni kuulostaa vinttiä sympaattisemmalta ja sitä paitsi oikeammalta. Vintit ovat hieman kolkkoja ja hyvin järjestettyjä tiloja, mutta minun talossani on ehdottomasti vinni. Peltikatto humisee ja ropisee ja vinkuu Kallion huipun tuulia, kolmikymmenluvun sementin ominaishaju on selkeä, koppini ovi on lukittu sellaisella lukolla, jolla voisi kuvitella lukittavan päiväkirjoja tai mignonmunia. (Miksi mignonmunaa ei voisi lukita, jos siihen asentaisi helat? Huh, huomaa kyllä että alkaa tulla nälkä. Mutta tänään en ole kuntoillut ja siksi en saa syödä suklaata. * tauko * Nyt helpotti, kävin takahuoneessa keittämässä itselleni kupillisen pikapuuroa, syömässä jonkun ystävällisen sielun tuomia kriikunoita suuresta kulhosta - uhkarohkeaa, koska monella on flunssa - ja keskustelemassa entiseni äidin kanssa aiheesta kuinka kietoutua villavaatteisiin.)

Vinnissä on jännittävää käydä, siellä tulee toimelias ja seesteinen olo. Tavaraa on vain vähän ja suurin osa siitäkin vanhempieni. Valoa ei siroa riittävästi kopin sisään vaan pitää huhkia hämärässä. Jos haluaa nähdä, mitä jätesäkki sisältää, on koko komeus nostettava käytävälle ja purettava sitä siellä. Omia tavaroitani vinnillä on vain kissankuljetusboksi, laatikollinen vaatteita (nyt kesävaatteita, talvivaatteet on nostettu kaappiin ja kesä vinnitetty), kettutekoturkin, äidin vanhan krimiturkin ja dersu uzala -saappaat sisältävä jätesäkki, sveitsin armeijan alppijääkärien reppu sekä laatikollinen jouluvaloja ja -koristeita. (Ehkä minun on pyörrettävä lausuntoni, etten ole jouluihminen. Jos omaisuudestani suuri osa on joulukrääsää, se puhunee objektiivisuuden kiistämätöntä kieltä. Sitä paitsi, olen jo aloittanut joululaulujen kuuntelemisen last.fmssa. Pidän joulusta ideatasolla, vaikka käytännössä tiedän, että minulle tulee joka joulu paha mieli äidin liiallisesta suoritusmentaliteetista. Eikö joskus voisi vain relata, fiilistellä valoja ja hyasintteja ja heittää kengällä ajatusta, että kaiken pitää olla täydellistä?)

Kun vinniltä klopsuu alas (siellä kuuluu asioida puukengissä - olen ehdoton puukenkäihminen), voi muistella lapsuutensa vinnejä samalla kuin katsoo ikkunan läpi sisäpihojen kirkkauteen, naapurisisäpihalla näkyy olevan pyykkinarukin, siellä heiluu retuliini paita (retuliini on värinimike, jonka olen oppinut hämäläiseltä mummultani; olisi kiinnostavaa tietää, kuinka yleinen tuo nimitys on, en ole vuosikausiin kuullut kenenkään luonnehtivan mekkoa tai pöytäliinaa retuliiniksi). Katselen paidan liehunaa ja ajattelen Taivaanvuohentien ja Gyldenintien vinnejä, noita aarreaittoja, joissa saattoi painaa lapsenkasvot kanaverkkoon ja kuvitella tavaroiden tarinan. Vanhaa kassakonetta, iloisenkirjavia räsymattokääryleitä, terrakottaruukkujen pinoa.

Emme koskaan löytäneet vinniltä vinnikoiria. Toisin kuin eräästä ystävästä, minusta nimi oli aina looginen - vinttikoiralla on niin pitkät jalat, että se näkee vinnille kurottelematta. (Mistä sekin nimi tulee? Tuulennopeudesta?)

Koetamme Kerubivompatin kanssa pusertaa hommia eteenpäin kumpikin tahollamme, omassa kaupungissamme. Vomp tekee seurantatestin sukupuolisuudestaan Setan sivuilla ja saa minua korkeammat pisteet sekä miehisyydessä että naisellisuudessa. (Minua harmittaa, ettei testissä ole lapsellisuusosiota. Siinä voisin sentään skoorata tuulettelun arvoisesti.) Minä taas laulan tanssihittejä last.fm -radioiden tahtiin, järjestän, imuroin ja jynssään. No, jynssääminen ei ole kyllä vielä loppuun asti suoritettu ja vessan kaapin järjestäminen kesken. Tuntuu hyvältä siivota, ehkä innostun vielä pesemään ikkunatkin huomenna. Nyt se olisi järkevää tehdä, pian on kylmä eikä tee mieli avata noita suuria ruutuja. Ja kuitenkin lasit näyttävät jo melko likaisilta. Ja talvi on pitkä!

Tuntuu hauskalta liu'uttaa rättiä ikkunalautaa pitkin, sulloa kirjavat villaviltit yläkaappiin, nähdä Kerubivompatin vaatteita odottavat hyllyt. Olen laiska siivoamaan, koska minua ei sotkuisuus ärsytä juuri ollenkaan. Onneksi Vomp on samanlainen eikä yököttele nähtyään tietokoneeni ruudun, joka on kroonisesti greippiroiskeissa ja roiskeisiin takertuneessa kissapölyssä ja mullassa. Tosin hän kyllä kirjoittaa, että on mukava kuulla, että koetan järjestää hänen paluutaan ajatellen kotoisat olot. Minusta siivotussa kodissa on jäykkää oleskella. Onneksi saan sen sotkettua todella nopeasti aidosti asutulta pesältä vaikuttavaksi. Pari ruokailua, muutaman muistilapun kirjoittaminen ja voila, olen taas kotona. Lohi osallistuu talkoisiin kusauttamalla ovelle. Hyvällä tuurilla kusta lentää myös puukengille.

Hämmästyn joka ikinen kerta töihin tullessani tilan kliinisyyttä. Harmaus, loisteputkivalo ja laaaaaaaaajat lattiatilat ovat vain jotakin niin muuta. Kaikki on modernia (muttei kyllä yhtään sen ergonomisempaa kuin kotonani - itse asiassa esimerkiksi valaistus ja tuuletus on kotonani hoidettu huomattavasti ergonomisemmin, samoin mielihyvä; kissan silittäminen tunnetusti aiheuttaa mielihyvähormonien hyöyn). Pari pientä kasvia hukkuvat valtavaan tilaan. Kissan äidin työhuone sentään on mukavamman oloinen, sillä siellä on entisen kotini kasveja, kuten Koskelantien pimeydessä pahoinvoinut peikonlehden roikale. Myös tuoksupelargonieni poikasia elelee kirjaston hämärässä harmaudessa.

On vaikeaa ymmärtää, miten meidän kuvitellaan viihtyvän tällaisissa tiloissa. Näissä ei tippaakaan vinnimäisyyttä! (Asia pulpahtaa mieleeni, kun teetä takahuoneessa keittäessäni silmäni harhautuvat erääseen pöydällä avoimena lojuvan Nyt-liitteen otsikkoon, jonka alusia en jaksa edes lukea. Otsikossa sanotaan, että kollegat ovat parhaita kriitikkoja. Onpa kummallinen kommentti. Minä arvostan enemmän juuri muita. En ole hirveän ilahtunut siitä, jos esimerkiksi kirjoituksistani pitävät toiset kirjoittajat. Enemmän tahtoisin, että äitini ja isäni voisivat pitää näistä. Mutta epäilen, etteivät he voisi. Ja toisaalta, koska tahdon kirjata asiat, kuten ne ajattelen samalla kun kirjoitan, ja syyllistyn heidän näkökulmastaan katsoen kuitenkin jatkuvasti thoughtcrimeen, enkä halua alkaa sensuroida omaa päätäni, ajattelen vain kirjoitustani tältä osin epäonnistuneena kyhäelmänä. Ehkä ne, jotka sanovat, että ihminen kirjoittaa, koska ei osaa, Karrin olen ainakin kuullut sanovan näin, ovat oikeassa. Kirjoitan, koska en osaa kirjoittaa äidilleni. Minun äidinkieleni on viallinen.)

Kirjaston takahuone on sentään pieni, pesämäinen. Koen akuuttia syyllisyyttä siitä, että tarkastelen lehdessä suuremmalla mielenkiinnolla viikonlopun sääkarttaa kuin viereisen sivun uutista sotilaiden kaappaamasta vallasta Thaimaassa. Thaimaa, kalakastikkeen hajuisia aamiasia tarjoava hymyn maa, jolle tahdomme antaa tsunamiapua golfturismin muodossa. (Tuolla tavoin täggään näet asiat päässäni.)

Sunnuntaina - jolloin juhlimme Kerubivompatin syntymäpäiviä, siivoukselleni on aina jokin syy - jouluun on tasan kolme kuukautta. En muista, onko tsunamista vuosi, kaksi vai kolme. Veikkaan kahta. Viiden vuoden kuluttua veikkaaminen on vieläkin vaikeampaa. Jonkun pitäisi säveltää arkkiveisu, samanlainen kuin se titanicveisu, joka opeteltiin koulussa laulutunnilla. Tyhatyhdeksänsataakakstoista-taapahhtui-taapaauuus ja niin edelleen. Naureskelen edelleen veisun säkeelle se laiva oli kaunis ja uljaan näköinen muuten vain se oli hiukan lyhytikäinen. Epäilen muistavani veisun väärin.

Olen iloinen, kuten aina siivouspäivinä. Haaveilen räntäsateesta ja pikkujouluista ja joululauluista. Voi, tänäkin jouluna laulamme yhdessä, varmasti. Muistan viime vuoden skypejoululaulun, LL soitti vuokraemäntäni pianoa, ja me raiuttelimme Eufemian, toveri Timon, Salsamiehen eksän ja parin muun ystävättären kanssa, Swendolyne istui sohvalla akustinen kitara sylissä eikä uskaltanut säestää, ja Hurina harhaili rapussa koettaen kuunnella, mistä kuului heikkoa laulua, pianon ääntä ja steppikenkien läiskettä. Ja Turussa lauloi Skypessä Qtea joukkueineen ja Jyväskylässä Kerubivompatti. Käpylässä lauloi ensin entiseni, ja hänen lähdettyään pelaamaan koripalloa Nasu-koira jatkoi mukana laulamista entisestä kodistani. Ja joka ikinen kerta kun lopetimme, Kerubivompatin ääni tuli vielä yksin kaukaa ja lauloi viimeisen tavun.

Jälkeenpäin me Helsingissä asioihin osallistuneet seisoimme Kasarmitorilla ja kuvittelimme, ettemme mene minnekään ja melkein jäädyimme siinä joulutunnelmoinnissamme, mutta päädyimme sitten kuitenkin syömään. Oi, talvi. Onpa omituista, että saatan pelätä talvea, sillä talvella voi kuitenkin tehdä paljon kivoja asioita, kuten leipoa lumilemmuja ja juosta kilpaa laivojen kanssa.

On omituista, että olen rakastunut Kerubivompattiin keväällä. Olen aina aiemmin tavannut rakastua syksyn kuluessa ja vakuuttunut asenteeni vakaudesta juuri joulun aikaan. Oikeastaan on aika hullunkurista, että olen aina aiemmin jotenkin vannottanut itseäni, että olenhan nyt vakavissani ja tuntenut outoa kuristumisenkaltaista tunnetta. Ehkä se on johtunut siitä, että miehet ovat suhtautuneet soperteleviin tunnustuksiini jotenkin kiusaantuneesti. Nyt, kun kukaan ei ole kiusaantunut, kaikki on valtavan helppoa. Sen kun siivoaa pari hyllyä toisen vaatteille ja toivoo, että Vomp jaksaisi lukea huolella tentteihin ja tehdä seminaarityönsä reippaasti ja voisi todella muuttaa tänne joululomalla.

Olemme jo alkaneet katsella leveämpää sänkyä ja keskustella, olisiko parvi vai futon parempi. Ehkä sittenkin parvi. Muuten huoneeni muurautuu täysin umpeen. Futonia ei kuitenkaan tulisi päivittäin viikattua sohvaksi. Ja eihän huoneessani ole edes televisiota, jota sohvalta voisi katsoa. Ei kai sohvalla ole virkaa ilman televisiota. Tuskin me nyt sohvalla keskustella pönöttäisimme kahden kesken.

Jännittävää, joulu. Siitäkin olemme jo puhuneet, miten joulu järjestetään. Helpointa olisi kai lähteä varsinaisena päivänä pois, niin ei tarvitsisi rasittaa vanhempia jännityksellä, kumman perheen luo menemme. Mutta kaikki on vielä auki eikä meillä ole jouluaattoturismiin todennäköisesti rahaakaan.

Helvetti, ehkä sittenkin olen jouluihminen kun alan vaahdota joulusta viikolla, jonka lopuksi on luvattu kahtakymmentä astetta ulkoilukeliksi.

Väpättävää tutkimusta

2006-09-19T22:36:00.000+03:00

Talo, jonka näen astuessani ulos koulun ovista venyneenä - suomeksi mikroskooppisen pienillä kudosvaurioilla - näyttää porvarillisuuden perikuvalta. Se on valkoinen ja kylpee läheisen urheilukentän valosaasteessa näyttäen sisäänrakennetusti itsensävalaisevalta magrittetalolta. Minulla on issue porvarillisuuden ulkoisten merkkien kanssa. Oloni on epämukava pastellineuleessa ja helmikoruissa. Itse asiassa, en suostu pukeutumaan niihin.

Se on kummallista, sillä en tarkalleen ottaen usko minään, jolla on jokin oma maku, tahto tai sen sellainen. Uskon ehdollistumiseen kyllä ja siihen, mitä Matthieu Ricard, Dalai Laman tulkki ja munkki, sanoo illuusioista: Jos painat sormilla silmäluomiasi, näet kuun kahtena. Jos painat sormilla silmäluomiasi koko ikäsi, näet kaiken kahtena ja kenties teet teorioita tuosta toisesta maailmasta epäilemättä ikinä sen todellisuutta.

Dewey kirjoittaa asiasta toisin sanoin. Hän kirjoittaa siitä, kuinka viattomista sattumista kasvaa ympäristön rohkaistessa ensin sujuva automaatio ja sitten luontumus, joka katoaa itsestäänselvyyksien joukkoon. Luontumusten joukko kivettyy luonteeksi.

Yhdessä asiassa olen samaa mieltä buddhalaisten kanssa. Minä on leikkikalu, illuusio. Moraalisena leikkikaluna se on muovipussi pikkulapsen käsissä. Vedä pussi päähän, dear. Minä joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan, ou jee. Lasketaan sataan pussi päässä ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Toivotaan, että kysessä on pussi, johon Lohi tai joku muu muovifetisisti on pureksinut reikiä.

Mutta toisaalta minä on vahvasti sidottu tiettyyn kehoon, joka on toisaalta moraalinen tuntosarvi. Sidos on niin vahva, että tuntuisi luontevammalta sanoa, että tämä on tämän kehon minä kuin että tämä on minun kehoni. Sillä eikö juuri kehoni ole tehnyt suurten linjojen valinnat puolestani? Valinnat, joiden takia olen altistunut näille ja näille ideologioille, joille nyt yritän altistaa kehoni. Eikö juuri kehoni ole ilmaissut selkeästi, että tämä tuntuu hyvältä ja tämä taas pahalta. Lisää tätä, vältä tätä. Ja eikö juuri kehoni ole ollut omituisen pehmeä joidenkin ihmisten kanssa, pitänyt heistä ensi hetkestä saakka minun ikinä kykenemättä oivaltamaan, miksi itse asiassa tunnen näin. (Tietysti osa ystävistä on toisenlaisia. Hyvistäkin ystävistä, siis. Ihmisistä voi oppia pitämään.) Ja jos kehoni sairastuu, kuten jalkapohjani pettäessä, minän on aivan turha teeskennellä, ettei siihen ole sattunut.

Mutta onko kehoni luotettava? Se on kadonnut luontumuksiin ja kitisee venyttäessäni takareisiä. Se kirkuu pohkeille ja vihaa pienten rintalihasten kiinnityskohtien ärsytystä. Suostuttelen sitä ajatellen hengityksen venyttävän lihaa pitkäksi ja pehmeäksi. Puhun lihaksille ja jänteille maanitellen, kunnes ne lakkaavat haraamasta vastaan. Sinä olet vain unohtanut, miten hyvältä tämä tuntuu. Seksiin on vielä kaksi iltaa. Tämä on ainoa keino.

Totta puhuen en enää ole niin kiinnostunut siitä, miten suostuttelen kehoani ja miten se vastaa. Se johtuu siitä, että olen suostutellut kehoani niin kauan, että siitä on tullut luontumus, itsestäänselvyys, kaksoiskuu. Ja on selvää, että ilman luontumuksia ei selviä. Siinä suhteessa luontumukset muistuttavat käsitteitä käsitejärjestelmässä - ei voi olla käsitejärjestelmää ilman käsitteitä eikä elämäntapaa ilman luontumuksia. Ja olen miettinyt ja tutkinut, hikoillut ja kurottanut ja venynyt ja tullut siihen tulokseen, että Richard Shusterman on oikeassa - on oltava myös joogi.

Joogilla viittaan nyt tässä kehomielen harjoittajaan vastakohtana pelkän mielen harjoittajalle. (Pelkkää mieltä kun ei ole.) Jos en olekaan varma siitä, tarvitseeko tieteilijän (tai modernin ajan filosofian tutkijan) olla joogi, olen vakaasti sitä mieltä, että kenen tahansa eettisyyteen pyrkivän tarvitsee olla. Sillä jos keho on etiikan tuntosarvi, sitä pitää katsastaa aivan samalla tavoin kuin pitää pitää korvat vaikuttomina, jotta kuulee, kuinka toiset tilanteiden osalliset tilanteet hahmottavat.

Koska minua kiinnostavat tilanteet, joissa minä ikään kuin automaattisesti, sen kummemmin ponnistelematta laajentuu kattamaan kehon rajoja laajempia alueita (esimerkiksi: kun suutelen jotakuta, kun pyöräni varastetaan, kun näen eläimen, jota minun on autettava pulasta, kun kutsun valkeaa taloa porvarilliseksi), olen kiinnostuneempi nautinnosta kuin kivusta.

Sillä nautinto on helppo jakaa, kipu ei. Swim in the warm waters of the sense of the flesh, kuten Rocky Horron Picture Shown uima-allaskohtauksessa lauletaan. Jossain vaiheessa taju siitä, missä oma iho muuttuu toisen ihoksi, katoaa. (Jossain vaiheessa taju katoaa, sanoisi joku, mutta ei se ole täsmällinen ilmaisu. Vaikka taju kehojen erillisyydestä katoaa tässä tilanteessa, taju sängyllä ympäri lattiaa ajelevasta lihatunteesta ei katoa mihinkään.) Mutta kovaan kipuun on vaikea ottaa kantaa, kipu panssaroi kehon yksiköksi. Kun esimerkiksi Qtea huutaa asunnossani käsi palaneena, en oikein osaa pukea oikeaa ilmettä kasvoille - miten ihmeessä tähän olisi paras reagoida? Tajuan rauhoittavan hymyn, itkuunpurskahtamisen ja pelon plaraavan eestaas ilmelihaksia. Tai kun Vomp puree kieltäni luullen sitä sitkeäksi mansikaksi. Mansikoiden jakaminen suusta suuhun ei siten ole täysin riskitöntä - vaikka suutila on kätevästi yhdistettävissä, tietyn kielen kipuhermotus johtaa vain yhteen suuntaan, vain yksiin aivoihin, vain yhteen liikekeskukseen. Silmäni pyörivät ja käteni huitovat, mutteivät nautinnosta, vaan kivusta. Kieli toisissa hampaissa päästelen epätoivoisia kähähdyksiä, kunnes Vomp höllää otetta ja sanoo: "Olipa kummallisen sitkeä mansikka."

ei e ovvu angi-a, e oi u ieuvi

Joskus mietin sitäkin, olisiko kivusta kiinnostuminen jotenkin olennaisempaa. Sikäli olen omituinen kasvissyöjä ja etiikan harrastelija, että painotan nautintoa kipua enemmän. Tai ehkä se kertoo vain jotain siitä, kuinka etenen asioiden suhteen: tarkastelen päämäärää ja kiinnityn siihen ja suhtaudun ongelmiin jääräpäisellä oletuksella, että niissä on kyse vain jostakin hyvin väliaikaisesta ja oikeastaan lähes illusorisesta seikasta. Pitää vain keksiä elämisen tapa, jossa niihin suhtaudutaan siten, että ne monistumisen sijaan kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa.

Nyt kun lueskelen filosofi Jean-Francois Revelin ja buddhalaismunkki Matthieu Ricardin keskusteluja kirjasta Munkki ja filosofi, huomaan yllätyksekseni buddhalaisen kannan olevan aika lähellä omaani.

Luulen Ricardin huomautuksen, että henkisen tien kulkijat tunnistavat kyllä toisensa eivätkä tappele yksityiskohdista, osuvan jokseenkin asian ytimeen. Vaikka on monia seikkoja, joissa en ole samaa mieltä joidenkin ystävieni kanssa (esimerkiksi, tarvitaanko persoonallinen Jumala takaamaan objektiivinen hyvä tai onko ajatus omin jaloin tukevasti seisomisesta ylipäänsä järkevä metafora), olen valtaosin samaa mieltä siitä, että heidän ohjelmissaan on järkeä. Satunnaiset takaiskutkaan tuskin kovasti kolahtavat ihmiseen, joka on ponnistellut koko muistinsa ajan elääkseen siten, että tuottaisi enemmän iloa kuin surua. (Kiinnitä huomio sanaan ponnistella - puhun nyt ihmisistä, jotka todella tekevät töitä näiden asioiden kanssa. Suurin osa ei tee, ja se on surullinen seikka. Tietenkään ponnistelu ei takaa vielä tuloksia, mutta on jo itsessään kaunis ele.) Ja teitä on taatusti yhtä monta kuin ihmistäkin - se, mikä on yhdelle oikea tapa venyttää reittä, ei toimi toiselle lainkaan. On tunnusteltava, edettävä vähän kerrallaan, lempeästi.

Suostuteltava kehomieltä.

Venytystunnin jälkeen lihakset ovat pehmeät mutta tulee helposti kylmä. Uudistan suhteeni huoneeseen kiskomalla verryttelyasun päälle pitkät villasäärystimet, villapaidan ja päähänkin villaisen lippalakin. Joku voisi sanoa, että eristäydyn ilmalta tai suojaudun kylmältä. Se on yksi tapa tarkastella asiaa. Itse koen luontevammaksi ajatella suojautumis- ja eristäytymisnäkökohdan ohella, että helpotan kommunikaatiota huoneeni kanssa puhumalla sen kanssa samaa kieltä. Joskus villapaita on mukavuuden phrase book. Sen kanssa selviytyy tilanteesta, joka olisi sitä ilman tukalan viluisa ja jäykistäisi lihakset.

Jos hartiani särkisivät, en jaksaisi ehkä ajatella positiivisesti.

Olen tänään kulkenut katuja ja juossut allasta ja istunut työpaikalla ja kuunnellut kollegani ihmissuhdemurheita ja miettinyt kaiken aikaa jossain taustalla, miten asiat liukuvat moraalin piirin ja siitä pois. Satakunta vuotta sitten tapahtui suuri pamaus, kun saatiin selville tautien yhteys hygieniaan. Hygieniasta tuli moraalinen velvoite uudella tavalla: Jos et pese käsiä, saattaa olla, että tartutat tappavan taudin eteenpäin. Seksuaalinen moraali taas vapautui ehkäisyvälineiden myötä, mutta kiristyi irtosuhteiden osalta uudestaan AIDSin astuessa näyttämölle. Olen miettinyt jo muutaman päivän, mitä tarkoittavat moraalisesti ne ajatukset, joita on esitetty ns. positiivisen psykologian parissa.

Kuten että päättely ja vuorovaikutus on parempaa, jos henkilöä hallinnoi myönteinen tunnetila. Ja että negatiivinen tunnetila, etenkin suru, huonontaa päätelmiä ja sen myötä myös vuorovaikutusta. Tällaisesta seikasta ei voi suoraan johdella sitä, miten mahdollisesti jossakin vaiheessa meiltä vaadittu ilo järjestetään ja jaellaan. Kauhutapauksessa ilosta tulee velvollisuus, joka toteutetaan vaikka pillerein, instant happinessina. (Eikö Uudessa uljaassa maailmassa tehtykin osapuilleen näin?) Olenko ainoa, jonka mielestä tässä vaiheessa ilosta puhuminen alkaa tuntua käsitteellisesti virheelliseltä, samalla tavalla kuin Nancy Fridayn kirjoittaman Marian puhe raiskauksesta tai joidenkin transhumanistien toive ikuisesta materiaalisesta elämästä?

Mitä enemmän asiaa pyörittelen, sitä selkeämmältä minusta alkaa tuntua, että sellaiset kysymykset kuin elämän tarkoitus, persoonallisuus jne. on muotoiltu vulgääriesiintymissään jotenkin perin virheellisesti. Eihän elämä koskaan voi olla itsellistä. Eihän kehoni voi koskaan olla minun. Eihän ratkaisuja koskaan tehdä tilanteessa, joka on täysin sanallistettu.

Tämä on sanottu ennenkin tuhansin erilaisin lausein.

Lattiallani on suuria vaatekasoja ja laiska harmaa kolli. Se on lyhistynyt vihreäksi värjätyn pellavakankaan päälle. Suunnittelen ompelevani kankaasta jotakin. Vaikka suunnitelmani ja ohjelmani ovat muotoutumattomuudessaan itsestänikin naurettavia, en masennu. Kerron Vompille, kuinka omituista on, ettei hän kiusoittele minua siitä, kuinka rakastunut olen ja ettei hän ole siitä edes lievästi huolissaan. Kun annan esimerkiksi sen, ettei hän kiusaannu, vaikka tietokoneeni taustakuvana on yksi pussailukuvistamme, hän melkein loukkaantuu. Hänkin on ajatellut ottaa sen taustakuvaksi.

Hyvä etten jysähdä turkoosilta, epäergonomiselta istuimeltani lattialle. Minusta on ihana asia, että hän on muuttamassa tänne vähän kerrallaan, tällä erää kahden vaatekaapin hyllyn verran. (Hyllyjä on yhteensä kuusi mutta miehillähän ei tarvitse olla kahmalokaupalla erilaisia mustia rimsuhameita kuten naisilla ilmeisesti tarvitsee olla.)

Perjantaina olemme ajatelleet mennä katselemaan satulatuolia. Minulla on sellainen tuntu, että kohta taivaasta sataa rahaa ja sen kunniaksi olen ajatellut investoida eettiseen tuntosarveeni (mutta en vaadi sinua pitämään minua sääprofeettana - se olisi kohtuutonta, näillä ennusteilla). Istumatyöläisellä on oltava hyvä istuin, pelkkä vesijuoksu ei vielä riitä. Ja vaikka äiti koettaakin väittää, että halvempi, tavanomainen satulatuoli kävisi, aion ostaa kalliimman multiadjusterin - joka ei aiheuta miehillekään impotenssia vaan vilvoittaa kivekset suotuisaan 33 asteen lämpötilaan.

Koska jos kunnioitan omaa eettistä tuntosarveani, enkö kunnioittaisi myös toisten samanlaisia? Silti ikävöin yhtä asiaa - tanssitunnin räjähtävää iloa. Sopivaan ilta-aikaan suunniteltu tunti ei ole edelleenkään käynnistynyt. Se tarkoittaa sitä, että tanssit pitää tällä erää hoitaa lauantaina epävirallisessa bloggaajakokouksessa Megapolis-klubilla.

Sitä varten sietääkin venytellä, sillä harvassa ovat ne tanssilattiat, joilla en innostu pienehköön cancaniin. Enkä halua revähtää. Pohjustus on tehtävä huolella, suostutellen, jotta juhlissa ei tarvitse varoa. Sitä paitsi - saan pitkästä aikaa tanssia sellaisen kanssa, jonka kanssa haluankin juuri tanssia! Siinä on aivan riittävästi elämän tarkoitusta tällä erää. Elämän tarkoitus toiminnassa - pariutumisriiteissä.

(okei, sitä huijataan vähän, mutta siitä joskus toiste.)

Karpaloita, tulikukkia, teekukkia

2006-09-18T10:29:00.000+03:00

Voiko kahta kvalitatiivisesti täysin erilaista ilmiötä oikeastaan verrata keskenään?

Olen kirjoittamaisillani, että karpaloiden kaivaminen rahkasammalmättäistä hakkaa mennen tullen ilotulitusten katsomisen ihmisten tungeksiessa silmänvalkuaiset mollottaen. Aamulla katselemme rinkeleitä pussissa tunnelin smarketissa, tai minä ainakin katson, ohimennen. Rinkelit ovat pyörän muotoon pisteltyä taikinaa, paistettuja. Olisiko rinkeli hyvä eväs? Ei. Illalla rinkeli on suuri teräshäkkyrä, jossa on erivärisistä kärpässienistä askarreltuja istumakoreja. Ilotulitusraketit posahtelevat sen takana.

Eivät ne istumakorit tietenkään ole oikeasti kärpässienistä. Mutta ne ovat näyttäneet siltä jo niin kauan, ensimmäisenä paradigmanani, että käy siten, että aina kun kohtaan maailmanpyörän, jossa kosminen pyörimisliike on kuvitettu vähemmän siperianshamanistisin istuinpaikoin, nostan hieman kulmakarvaa. Vai niin, tässä maassa magiaa ovat puistonpenkit, meilläpä onkin kärpässienten kulttuuri. Kun vanha Helsinkipyörä (jota kutsuttiin kuvaavasti maailmanpyöräksi - vanha kunnon kotiseutuomnipotentiafantasia on vielä henkitoreissaan) korvattiin Rinkelillä, ajattelin kärpässienikopposten joutuvan sensuurin uhriksi. Mutta ei. Shamanismi elää ja voi hyvin, vaikka ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden kuuluukin yökötellä kieli suusta ulkona vanhempien opiskelijoiden kertomuksille miehistä, jotka pistivät naisensa syömään kärpässieniä ja joivat sitten näiden pissan.

Useimmat asiat eivät ole sitä, miltä ensi näkemältä vaikuttavat. Ajatellaan nyt vaikka defensiivistä pessimismiä, tai kärpässienikuvioin koristeltuja maailmanpyörän (anteeksi) istuinkoppeja. Ei ole myöskään uusi vuosi, vaikka Kerubivompatista siltä tuoksuukin.

Nuorempana ajattelin maailman olevan jäykempi ja pelkäsin kovemmin leimaantumista. Olin varovainen lausunnoissani. Vertasin kahta kvalitatiivisesti eroavaa asiaa ja sanoin, etten ymmärrä kumpaakaan. Mutta valitsin vain toisen. Lopulta voin pahoin, koska ainoa keino ajatella itseäni oli, että en ymmärrä, miksi teen tuhmia irrationaalisia asioita, poimin kukkia äidille tai pukeudun punaiseen ponchoon. Meikkaaminen, apua. Mutta miksi en saisi valita jotakin, vaikka se olisikin jostakusta toisesta pelkkä varjo tai väärä suomies? Retkellä koetamme kollegattaren kanssa muistella, miten suomiesesimerkki menee. Se kuulostaa tällaiselta: on mies suolla, sitten tulee salama tai jotain, tapahtuu kemiallisia reaktioita ja sitten niitä miehiä on kaksi ja kumpi on kampi. Tällaiset mielteet katoavat kovin nopeasti. Tulemme myöhässä kauniisti muotoillun teepannun pöydästä, teekukat unohtaneena.

Joskus unohtaminen on armollisinta, sanoo Vomp puhelimessa Hurinalle, mutta en tiedä, mihin hän noin kommentoi.

Armo, voiko armoa olla liikaa?

Katselemme keinotekoisia supernovia päivän uuvuttamina. Olemme kiivenneet kallionsyrjää ylös, löytäneet mättäittäin karpaloita ja yhden ateriallisen sieniä. Harjoitelleet matkimaan lintuja käsiin puhaltaen, soittaneet ruoholla kirkaisuja lammen yläpuolen kallionkielelekkeellä. Puolittain maanneet auringossa, imeneet kyyaurinkoa, tunteneet kesän viipyilevän muistikuvissa, jossei muussa, tuulen veteen lakaisemissa kuvioissa, jotka laajenevat ohuesta kimmeltävästä vyöstä leveäksi lipleiden seläksi. Juolukat hehkuvat varvuissaan minikokoisina luumuina, sininen vahapeite kauniin rikkumattomana kunnes sormien pihtiote poimii marjan.

Rakkaus on harvoja asioita, jotka voi sekä syödä että säästää. Rakkaus marjan makuun ei kuulu tähän rakkauden lajiin. Toisaalta, kuka söisi juolukan lokakuussa? Lintu kenties?

Oikea lintu, ei pelkkä linnun ääni, joka lähtee kämmenistä puhaltaessa. Kalliolta ei tahtoisi laskeutua lainkaan. Teepöydän äärestä ei nousta, ilotulitus ei saisi ikinä loppua, kesän pitäisi pysähtyä, toukokuusta tuskin kolme päivää aikaa. Mutta on huvipuiston sulkemisyö, me kävelemme mäkeä alas vanhempina ja kokeneempina, pissikset vuoroin edessä, vuoroin takana ilmaisevat halveksuntaansa laitteita kohtaan. Kyllä hengailu ja miesten katselu menee, mutta huvipuiston laitteet ovat tyhmiä ja lapsellisia. Puristan Kerubivompattia kädestä ja haluan ensi kesänäkin splashvuoristorataan, jossa kastuu litimäräksi.

Tietysti rakastuminenkin on tyhmää ja lapsellista, liian paljasta aikuiseksi. Mutta aikuisuus ei ole kauan viehättävää. Muutama vuosi, ja ymmärtää, että tämä on pelkkä kuori, jota voi vain ostaa, eikä se koskaan säästy syödessä. Ei kiitos, tänään paastoamme aikuisuudesta. Kellot kiertyvät. Kuinkahan monta vuotta nyt hujahtaa?

Karpaloiden löytämistä ja kenkien syvälle rahkasammaleen uppoamista voi verrata ilotulitusten katselemiseen kaupunkimaisesti vaatetetun joukkion keskellä. Ei tarvitse sanoa joko tai. Ei vielä, tarkoitan, ei vielä. Mieltään saa muuttaa, tulee toisia viikonloppuja.

En ole surullinen. Totun vähitellen siihen, että kierto on totuttua nopeampi, syksy ja kevät epämääräistä aavistelua, talvi ja kesä selkeitä ja määräisiä, syksyllä kesää ounasteleva kyylämpö kallionpainaumassa, totun siihen, että nukahdan jonkun viereen ja herätessäni olen yksin ja että määre ei ole kuusi viikkoa eikä vuosi eikä vuosikymmen vaan viikko. Eteisessä riippuu metsän, suopursujen ja hien hajuinen teepaita, viikkaan sen hajamielisesti kaappiin, nostan kesävaatteita lattialle kasaksi. Hymyilen itsekseni muistaessani, että Kerubivompatti kutiaa ja on hyvä nauramaan.

Keitän itselleni yhden teekukista yksin ja syön eilisen spagettikurpitsan jämät. Armoa ja anteeksiantoa ei voi olla liikaa. Jokin päivä lähiaikoina kutsun ystäviä tonkimaan pois nostettavien vaatteiden kasaa. Sen jälkeen kaapissani on tyhjiä hyllyjä, joille voin nostella miestenvaatteet kassista sängyn alta. En aio taaskaan teeskennellä pitäväni etäisyyttä.

Jos joku kysyisi, mitä minulle kuuluisi, vastaisin kai hyvää. Että metsäretki tekee aina saman vaikutuksen: hämmästyy, miten vaivatta mieli asettuu, ettei ole kiire eikä hätä. Ei, vaikka en ikinä ole oppinut vain kuuntelemaan levollisesti.

Viikonloppuun ei ole enää montaakaan päivää.

Tämän maailman elämisestä

2006-09-16T11:08:00.000+03:00

Vaikeus on elämää, paitsi silloin kun on hyvä kausi. Hyvät kaudet voivat kestää vuosia. Usein hyvä kausi alkaa siitä, että itkettää ihan kamalasti ja joku sanoo, että voi hitto, tätä ei ehkä sittenkään ole hyvä sanoa ääneen, katso nyt miten surullinen sinusta tuli. Ja on melkein suutahtanut - ei itkeminen ole vaarallista! Vaikeista asioista on puhuttava! Että tietää, että toinen tahtoo hyvää ja että tietää, että vaikka jokin yksityiskohta tuntuisi omituiselta ja hiertävältä, olisi kohtuutonta loukkaantua siitä.

Ei ole kohtuullista vaatia, että ihminen eläisi tuottamatta pahaa oloa ympärilleen. Se ei ole kohtuullista, koska se on mahdotonta. Mutta on kohtuullista vaatia, että ihminen koettaa tuottaa iloa ja lämpöä. Se on mahdollista eikä kovin vaikeaa.

Kuljemme mukulakivettyjä katuja hieman epäröiden, minne tahdomme mennä, mitä nähdä. Syömme käsintehtyjä tuoreita konvehteja, juomme espressoa niin pienistä kupeista, ettei sormien ole tarkoituskaan mahtua nukenkahvan lävitse. Sushipaikassa pimeys reunustaa kasvot, joita rakastan. Se on suoraan avainkohdan teema Joseph Conradin The Heart of Darknessissa. (Se on harvoja kirjoja, jotka suosittelisin lukemaan alkukielellä, englanniksi - jo yksinomaan siksi, ettei englanti ollut Conradin äidinkieli. En voi olla miettimättä, viittaako - kenen - runolause rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan tuohon kohtaan Conradia.)

Poimimme kylmäaltaasta rasian, jossa on kaksi sydämenmuotoista rummikookia. Mietin, miksi todella olen käynyt täällä niin usein. Yleensä olen hakenut herkkuja ja kutsunut sitten ystäviä syömään niitä. Katsellut ihmissusia ja lohikäärmeitä talojen seinissä ja surrut sitä, ettei omassa kaupunginosassani satu ole samalla tavalla katukuvassa läsnä. Miettinyt, millaista olisi, jos Suomi olisi miehitetty toisessa maailmansodassa, ja niin edelleen. Tai kuinka ravisuttavia suuret tapahtumat ovat, viskaavat kokonaisia perheitä maasta toiseen.

Mutta kuinka merkittäviä pienetkin tapahtumat ovat. Joskus riittää lause, joskus pelkkä hymiö lauseen perässä.

Jos en olisi aikanaan mennyt niihin svenska dagenin juhliin. Tai jos työvuoroni olisivat järjestyneet toisella tavoin enkä olisi päättänyt matkustaa toiseen kaupunkiin useaksi päiväksi erään lauseen takia. Olisin joku muu, asuisin toisenlaisessa asunnossa, minulla olisi toisia ystäviä.

Mahdollisten maailmojen ajattelemiseen ei saa lipsahtaa kuin sekuntin murto-osaksi. Sillä tärkeintä on elää tätä maailmaa. "Olin kai vain elintasoturisti", vastaan kysymykseen, mutta se ei ole koko totuus. Luultavasti mikään lausuttavissa oleva ei ole koko totuus. (Ei edes edeltävä lause, eikä tämäkään.)

Elää tätä maailmaa: ymmärtää, että tuottaa rikkidioksidipäästöjä sekä meno- että tulomatkalla. Miksi me matkustammekaan? Huomataksemme, ettemme riitele matkalla? Huomataksemme, että kotiin on mukava palata?

Scilla on palannut. Muistan, kuinka hän kirjoitti joskus - en osaa enää arvioida aikaa - kuinka ei voi enää kirjoittaa avoimesti, ja kuinka silloin ajattelin ohimenevästi ja itseäni liiallisista hypoteeseista sättien, että miksi ihminen ei kirjoittaisi avoimesti, jos hänellä ovat asiat kunnossa. Mutta kenties kaikki asiat eivät ole ikinä kunnossa?

Nyt kyllä tuntuu siltä, että ovat. Maanantaina, kun Kerubivompatti katoaa scillojen kaupunkiin, saattaa tuntua taas toiselta. Mutta kyse on syksystä, yhdestä syksystä neljä nurin kolme oikein -viikoin. Muutama kuukausi, se on vähän. Tähän voisi kai suhtautua jonkinlaisena mielialansäätelyn harjoitteena.

Olen onnellinen, kun saan viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää myös que sera sera -kappaleesta. Itselleni on jotenkin niin selkeää, että elämä on suurta sattumien vyöryä, ja että jonkin asian tekemättä jättäminen vain siksi, ettei täysin tiedä, mitä siitä seuraa tai pystyykö siihen yrityksestä huolimatta, tuntuu oudolta asenteelta. Enimmäkseenhän suunnitelmat menevät pieleen, tai positiivisesti ajatellen, parantuvat matkalla.

Siksi päämääräsuuntautuneisuus kuulostaa huvittavalta ellei päämääränä ole jotakin hyvin epämääräistä ja laajaa kuten hyvä elämä. Hyvä elämä, joka on kuitenkin tunnistettavissa myös täksi elämäksi, täksi samaksi.

Liikahdus

2006-09-14T00:01:00.000+03:00

Kuinka nopeasti mieliala kääntyy. Painetaan jonnekin taustalle kysymykset ja ahdistus. Tarvitaan vain muutama kirje, ja yksi keskustelu, yksi sähköpostiviesti, kaksi harmaata kissaa, jotka liikkuvat hidastetusti ja koettavat piiloutua kylkisuunnassa tuolinjalan taakse tai kirjahyllyn alle. Nauramme kissojen staattisuudelle, vaikka omat liikahduksemme ovat niitä muistuttavia. Esimerkiksi, toukokuussa makaamme nurmikolla monta tuntia syöden turkinpippureita ja suklaata ja vain puhuen seksistä. Puhumme ravintolassa, puhumme matkalla kämpille, puhumme vielä hampaita pestessä, vaihdan silkkisen yömekon häveliäästi suljetun vessanoven takana (vaikka mekko ei ole häveliäimmästä päästä; vastustan telttayöpaitoja) ja käymme nukkumaan eri patjoille. Sitä kestää ainakin kymmenen minuuttia. Miksi ihmeessä kissojen poteroleikki tuntuu hitaalta, kun ihmiset, jotka luulevat olevansa tekemässä jotakin, ovat raivostuttavan varovaisia.

Torstai-illasta tulee keskiviikkoilta.

Katselen kissoja, jotka hiipivät ja kyräilevät. Tyttökissa sähisee, sen suu on auki, käärmeen puraisua mallintava kita, silmät palavat. Poikakissa kurottuu kohti varovasti, laulaa, ei nosta tassuja, työntää vain päätään eteenpäin suojaamattomana. Tyttökissa kiipeää tuolille, murisee sieltä. Poikakissa oikaisee maahan pitkäksi läskimakkaraksi, katselee muina miehinä pöydänjalat, vilkaisee epäluuloista harmaata kyröttäjää, lipaisee huuliaan. Etutassut tapailevat mielihyvän lypsyliikettä, vain hännänpää kavaltaa, että jokin hermostuttaa.

Kriikunat voivat olla sinipunaisia, opin.

Pellolla multa on kosteampaa, se ei ole enää pölyä vaan murustuu, kastematojen nauhat lipuvat sen sisässä. Naapuripalstan mies ilahtuu nähdessämme, on pidellyt poutasäitä, viimeksi tällainen kesä on ollut, odotas, vuonna neljäkymmentäneljä. Mies on vanhentunut sydänkohtauksen jälkeen, soittaa varmuuden vuoksi pyöränkelloa kävelytielle palsta-alueelta sujahtaessaan. Päässä on uusi, kirjava kypärä, lasten hankkima. Katselen metsänrajaa miehen kadottua sen taakse. Kukaan ei enää liverrä. Esittelisin mielelläni Vompatin miehelle, mutta en tiedä, ehdinkö. Hän sulkee palstansa rivi riviltä. Tänään on otettu viimeiset kurkut, eivät ole enää kukkineet muutamaan viikkoon. Minulla kukkivat vielä, ne on istutettu kohopenkkiin, kohopenkissä kesä jatkuu pari viikkoa pidempään.

Vielä huomiseksi on luvattu muuallekin kuin kohopenkkiin päivällinen kesää.

Täksi illaksi on luvattu valaistu pitkä tila, joka lähestyy lähestymistään, ja laituri. Kun puhelin piippaa tekstiviestillä kysymyksen, kaikki epävarmuus katoaa. Kyllä, haluan sinut tänne. Heti. Jos se on mahdollista, haluan. Varastamme kokonaisen pitkän päivän iltaan saakka toisillemme, aamusta asuntoon tulee isännöitsijän tarkastus, mutta paetkaamme kahvilaan tai ulos aamiaisviltille. Vielä on aikaa ennen kirjavia pipoja ja räntäsadetta. En ole edelleenkään ehtinyt ostaa pesänrakennusviettipyöröpuikkojani, mutta entä sitten. Vielä pärjää paljaspäin, voi maata viltillä, kuvitella olevansa puuveneen pohjalla, uittaa kättä ruohossa.

Olen pienempi harmaista kissoista, murisen vain välimatkan takaa epävarmuuttani, kuonojen koskettaessa olen vain hiljaa, kuulostelen.

Lähestyt, enkä tiedä, mitä ajattelet. Vaan tunnenko omatkaan ajatukseni, tiedänkö, miksi ollessasi toisaalla, odottaessani, olen epävarma ja surullinen, ja miksi kutsuessasi olen äkkiä niin varma kuin voi olla, äkkiä täynnä riemua, jonka osaan hymyillä kasvoillesi. Lähestyt tsunk, tsunk, tsunk. Hevoskastanjojen lehdet ovat ryhdistyneet sateiden myötä. Yö on lempeä. Tähdet näkee selvästi. Harmaa kolli painaa eikä tahdo matkustaa olkapäälläni puettuna leoparditäpläisiin tekoturkisvaljaisiin. Se haluaa imuroida vatsaansa kaiken ruohon matkan varrelta. Madridinpunaisesta talosta tuleva valo heittyy syreenin lävitse keltaisen talon seinään. Syreeni piirtyy valtavasti suurennettuna varjona keltaiselle. Ikkunat eivät ota varjoa vastaan.

Niiden takaisten asuntojen sisällä on liian voimakas valo.

Kajahtamisesta

2006-09-13T13:07:00.000+03:00

Einar Mar Gundmundssonin lukeminen tekee hyvää, vaikka Kaikkeuden enkelien kustannustoimittaja näyttääkin kärsineen vakavasta sanasokeudesta ja pilkkukuumeesta. Olen pyörtänyt takaisin vaiheeseen, jossa kaikki mielenhäiriöihin liittyvä kiinnostaa minua. Se johtuu siitä, että uskon mielenhäiriöiden pohjimmiltaan olevan jotakin, joka on läsnä kaikessa normaalikokemuksessakin.

Mielenhäiriöksi tai tuttavallisemmin kajahtamiseksi sanotaan tuollaista juonnetta vasta sitten, kun se saa aikaan sen, ettei ihminen osaa enää mennä työpaikalleen, syödä ruokaansa, nukkua, peseytyä ja sen sellaista, mitä pidetään olennaisena inhimillisen merkityksellisyyden tunteelle, tosin aika kapeakatseisesti, länsimaisen kulttuurin normistosta käsin.

Jos jokin seikka elämässäni on pysyvä (lihasten jäykkyyden lisäksi), se on epäilemättä pelko, joka liittyy kajahtamiseen. Tuo pelko on tietysti yhtä irrationaalinen kuin muutkin pelot, ja koska en ponnisteluistani huolimatta onnistu ilmeisestikään täysin nitistämään pelkojani, voin jokseenkin turvallisesti todeta, että ihminen on irrationaalinen eläin. Ihmisellä viittaan tietysti itseeni, koska en tunne toisten pelkoja yhtä hyvin kuin omiani. (Jos joku tahtoo nyt kiistää sen, että koen jotakin transsubjektiivista, se on toki sallittua, enkä aio leimata kieltoja defensseiksi - minua ei kiinnosta sen tyyppinen argumentaatio. Mieluummin kokeilen käytännössä elää vierasta asennetta, edellyttäen että pääsen riittävästi sen merkityksiin sisään, ja katson mitä siitä seuraa.)

Toisten pelot, se vähä mitä niistä olen kuullut, vaikuttavat tervejärkisemmiltä ja konkreettisemmilta: he pelkäävät unohtavansa avaimen, jättävänsä hellalevyn tai silitysraudan päälle, että televisio syttyy palamaan odottaessaan valmiustilassa kotona, että puoliso pettää ja niin edelleen. Heidän pelkonsa, ne joista he suostuvat puhumaan, kuulostavat siltä kuin he ymmärtäisivät, että ihminen on pieni, helposti järkkyvä lapsi, jonka maailman tulee olla turvallinen ja vakaa. Koti ei esimerkiksi saa palaa ihmisen ollessa töissä. Puolisoiden pitää rakastaa toisiaan ja vain toisiaan. Sillä jos noihin technicolorväriliitukuviin (värit ovat sekoittumattomia, koska rasvaliiduilla ei voi sekoittaa värejä: jos koettaa värittää keltaista vihreän päälle ja saada lehmuksenvihreää, käykin vain niin, että vihreää hankautuu paperista irti epämääräisinä, rasvaisina klöntteinä, tulos ei ole liukuma vaan ikävä knölli - siksi sävyt ovat räikeitä) tulee poikkeamia, lapsen mieli saattaa järkkyä, hän saattaa pudistella päätään ja itkeä ja sanoa, ettei enää ymmärrä.

Se, ettei ymmärrä, on kai vaarallisinta, mitä on. Että maailma menettää järkensä, niin sanotusti. Oikeastaan se tarkoittaa, että minä ja maailma eivät sovi yhteen, ja koska minä on maailman käyttöliittymä, ei ole mitään, mitä voisi käyttää.

On ymmärrettävää, että ihmiset pelkäävät näitä ulkoisia sattumuksia. Että talo palaa, että kotiovi ei avaudu, että syö keksin ja venyy kilometrin pituiseksi ja pulut luulevat kaulaa käärmeeksi. (Alice in Underwaterissa puhuttaisiin kai merikäärmeistä. Mutta se Alice on pelkkää kuvitelmaa, pelkkä nimi, joka ehkä synnyttää assosiaatioita, ehkä ei.) Minä en oikein osaa pelätä tuollaisia. Se johtuu siitä, että olen hajamielinen. Saatan kuljeksia katuja eestaas, antaa silmieni valua yksityiskohdasta toiseen, talojen geometriassa on jotakin rauhoittavaa vanhoissa kortteleissa, tai jos on hyvä päivä, pyöräilen metsään saakka, keväisin se hukkuu linnunlauluun, saatan istua kivellä ja vain olla, kylmettää kankkuni, ja kun palaan kotiin, huomaan hellalevyn hehkuneen koko ajan. Säikähtämättä käännän sen pois päältä. Kun asun vielä kotona, äiti sanoo, että jokin päivä poltan koko talon. Ihmisen on ajateltava kattiloita, vaatteiden parsimista, kenkien kiillottamista, kampaajan varaamista ja sensellaista, ei jäätävä ajelehtimaan siinä, mitä Michelangelo kirjoittaa rakkaudesta.

Mutta jokin minussa ei osaa ajatella, että olisi olennaista, onko minulla nyppyleikkuri, sellainen pattereilla toimiva pieni koje, joka näyttää nukkejen sädehoitopyssyltä, ja joka leikkaa taitavasti rohisten nypyt pois villapaidoista ja puuvillaneuleista. (Itse asiassa, saan sellaisen kerran äidiltä. Koetan siistiä kirpputorilta ostettua metsänvihreää lempivillapaitaani ja onnistun leikkaamaan sen vatsaan viattoman oloisella leikkurilla reiän. Unohdan parsia reiän heti ja seuraavassa pesussa se purkaantuu aika suureksi.) Ei silti, että käyttäisin puuvillaneuleita. Ehei, sellaista en osaa. En osaa ajatella, että on olennaista, että kenkäni ovat kiiltävät.

Edellisessä suhteessani noihin asioihin kiinnitetään huomiota. Ennen juhlia mies kiillottaa kenkiä. Hänellä on siihen kaikki tarvekalut, lankkia ja rättejä. Sanon, että ensin kengät voisi kyllä pestä satulasaippualla, se on perua hevosajoiltani, suuri läpikuultava meripihkanvärinen kimpale. Mies ei usko satulasaippuaan. Enhän ikinä pese ja lankkaa nahka-asioita, tavallaan on ymmärrettävää, ettei hän kuuntele. Hän ei ole nähnyt ikinä, kuinka levitän pyyhkeen pölyiseen maahan, otan sankoon kylmää vettä, puran suitset ja satulan osiin, pesen osan kerrallaan nihkeällä rätillä miedolla saippualiuoksella, annan kuivua, levitän nahkabalsamin, kiillotan, osaan koota satulan ja suitset unissanikin. (Miehet, olen kuullut, kokoavat unissaan kivääreitä huollon päätteeksi ja vihollinen on jo tulossa ikkunasta sisään, osat vielä hajallaan. Minun unessani kootaan suitsia ja satuloita. Ei siinä ole mitään freudilaista. Yli kymmenen vuotta koetan ajatella kuten hevonen ajattelisi, koska hevonen on ihmistä mukavampi eläin.) Entiseni muistaa aina mainita, missä ja milloin on kiillottanut kenkänsä ja huomauttaa, etteivät minun kenkäni näytä hoidetuilta.

En oikeastaan koskaan tunne oloani huonoksi, koska kenkäni saattavat vaikuttaa hoitamattomilta ja koska siistit ja säntilliset ihmiset näkevät joka tapauksessa ensi silmäyksellä, etten ole yksi heistä, kun menen hakemaan pöydästä kikhernesalaattia tai muuta ihanaa. Minulla ei ole meikkivoidetta, hiukseni eivät koskaan asetu siististi, en ole kokopäivätöissä. Minua ei muisteta jälkeenpäin, paitsi jos ihmiset ovat lukeneet jotakin, mitä olen kirjoittanut.

En ymmärrä tätä asiaa kausaalisesti, tokkopa edes yritän ymmärtää, totean vain sen yhtenä esimerkkinä siitä, että asiat ovat harvoin siten kuin ne näyttävät ensimmäisellä silmäyksellä olevan. (Mutta säilytän edelleen uskomuksen, että jotakin on aina oletettava - muuten ei osaa tehdä mitään, sanoa kellekään yhtikäs mitään. Kun teen tai sanon jotakin, testaan oletuksiani. Tavallaan elän kuten kuka tahansa kunnon empiristi, vaikken aina jaksakaan muistaa, kuinka suurisuuntainen ja raskas kokeilu elämäni on.)

Unohdan tuon periaatteen usein itse, kun katselen ihmisiä kutsuilla entiseni kanssa. Koetan sanoa jotakin, mutta se on vaikeaa. Tyttöjen hiukset ovat kohdallaan, heidän huulikiiltoaan ei ole koskaan huulten ulkopuolella, unohdan heidänkin pelkäävän ja kaipaavan asioita. Miehiä en pelkää, koska olen heille silkkaa ilmaa. Miehet eivät katso arvostelevasti, vertaa itseään ja minua, ajattele, että jos he vesijuoksisivat, tulisiko heistäkin tuon muotoinen ja niin edelleen. Entiseni tahtoo liikkua kunnon ihmisten kanssa, hän tuntee paljon sellaisia, joita voisi nimittää menestyjiksi. Varmasti menestyjät pelkäävät asioita yhtä paljon kuin minäkin, mutta heitä voidaan silti kutsua menestyjiksi. Heillä on oikeanlaisia housuja, sellaisia, jotka eivät erotu joukosta liikaa, heidän vartalonsa ovat poikamaisen jänteviä, heidän silmänsä kirkkaat ja tarkat.

He eivät kulje jossain unen takana kuten itse huomaan tekeväni usein.

Sillä noilla kutsuilla en oikein koe olevani kotona. Kun ajattelen lapsuuttani ja nuoruuttani, on selvää, että ihmiset, joiden kanssa tulen toimeen, ja jotka sietävät minua, eivät ole tarkkoja ja menestyviä, vaan jotenkin vinoon kasvavia. He piirtävät uskomattoman hyvin, tai kirjoittavat pelottavalla tarkkuudella, tai ovat hyvin herkkiä. Mutta heistä kaikista puuttuu tukiranka. Ei heistä tule kuuluisia tai juhlittuja, ei heillä ole sellaisia haluja. Heistä kaikista puuttuu se jokin, joka loistaa monista ihmisistä kauas saakka. Se sama, joka saa niin monen sanomaan, että he haluavat naimisiin ja lapsen ennen kuin täyttävät kolmekymmentä, että heidän tavoitteenaan on opiskella hyödyllinen ammatti, jossa he saattavat yhdistää ihanteensa maailman paremmaksi muuttamisesta ja toiveensa kunnon palkasta. Yksikään todellisista läheisistäni ei ole koskaan sanonut niin.

Sen sijaan he kaikki ovat pelänneet kajahtavansa, paitsi entiseni. Minäkin pelkään kajahtavani.

Kuluu monta vuotta, etten pelkää sellaista. Noina vuosina entiseni on tukirankani, hän tekee selkeän erottelun meidän ja niiden välille. Me, meillä ei ole hätää. En vain saa ikinä selville, ketä nämä me olemme. Ilmeisesti lapsettomia pariskuntia, joilla on korkeakoulututkinto takataskussa tai melkein takataskussa, ja elämänarvot kohdallaan, loistava tulevaisuus edessä. Se tarkoittaa, ettemme ole tekemisissä roskasakin kanssa. Tuttavamme ovat hienostuneita, kulturelleja, kunnianhimoisia, aikaansaapia. On helppoa olla huolissaan ystävästä, joka kuvittelee, ettei osaisi seurustella. Sanoa, että voi häntä. Hän se tekee elämästään vaikeaa. Liikkuisi oikeassa seurassa, se pulpauttaisi hänet pintaan kuin korkin noista syvyyksistä.

En saa ketä me olemme -asiaa ikinä selville, koska jokin minussakin on roskasakkia. Tajuan liian selkeästi, että minä olen yksi niistä, jotka pysyvät oikeilla kutsulistoilla yksinomaan siitä syystä, että seuralaiseni kiillottaa kengät ja tekee kahtiajaon meihin ja muuhun maailmaan. "Sinun pitää lakata murehtimasta sitä, ettet ollut nuorena suosittu", sanoo mies. "Ihmiset pitävät sinusta. Olet kaunis ja älykäs, sinun pitää vain tajuta se."

Mutta yhtäkaikkisesti taksi, jolla ajamme kotiin, tuoksahtaa epäillyttävästi kurpitsahillolta.

Ei ihme, että mies huolestuu puolikuoliaaksi ilmoittaessani, että lähden. On aika palata kotiin, saada turpiin kaikilla elämän osa-alueilla. Minulla on vain muutama ystävä, jolla ei ole diagnoosia, fyysistä tai psyykkistä, samapa tuo, mikä ero siinä lopulta on. Minullakaan ei ole diagnoosia, mutta pystyn kyllä kuvittelemaan sellaisen halutessani, vaikka toki tiedänkin myös, että sairaaksi minua ei luokiteltaisi, pystynhän tekemään töitä keskittyneesti, kutsumaan ystävät kylään, toisinaan pyyhin mullatkin ikkunalaudalta. Muistan hämmennykseni nuorempana, kun pidän itsestäänselvyytenä, että olen seurueessa kuin seurueessa todennäköisin laitostuja (tämä on palaute, jota saan sekä vanhemmiltani että koulutovereiltani; läheiseni taas viiltelee käsiään ja keskeyttää koulunsa ja kaikilla muilla on jatkuvasti miesjuttuja, heillä on jokin miesmagneetti siihen aikaan), ja sitten päng onkin äkisti olevinaan aikuinen ja seurustelee samaa ainetta opiskelevan kanssa, niinä vuosina filosofia sattuu vielä olemaan muotiaine, äkisti onkin muka joku joka osaa elää tässä maailmassa, yksi seurueessa kertoo diagnoosistaan tai napeistaan tai terapiastaan, ja tajuan, että he - paidat nypyttöminä - ovat läpikäyneet kaikkea sellaista, mitä olen kuollakseni pelännyt joutuvani kestämään, koska äiti on aina niin huolissaan siitä, että suren asioita, jotka eivät kuulu minulle ja joihin en voi vaikuttaa. Niitä pitäisi olla ajattelematta tai ainakaan niistä ei saisi kirjoittaa.

Huolia ei saisi kertoa, koska ihmiset ovat pahoja, ja jos kertoo huolistaan, he tarttuvat niistä kiinni, ne ovat kuin päähän ruuvatut elektrodit, niihin on helppo tujauttaa sähköiskuja. Tietysti pelkään; pelon kanssa on opittava elämään, istutettava se tarakalle, sanottava sille, ettei se tunge nilkkojaan pinnojen väliin ettei sen koiville käy köpelösti.

Mutta mitä kovemmin olen koettanut olla ajattelematta suruja ja pelkoja, mitä sinnikkäämmin olen ponnistellut onnellisuutta, tavallisuutta, kaksilapsista perhettä kohti, sen tarkemmin olen tajunnut, että osaa sitä peliä alkuunkaan. Onko tämä liiallista metatason ajattelua? Tai onko kyse siitä, että minut on monen muun tavoin koulukiusattu piloille? Eikö se alkanut jo aiemmin? En usko oikein siihenkään. Vanhemmat veivät minut psykiatrin tutkittavaksi jo hyvin pienenä, koska olin liian omituinen, liian toimelias enkä tahtonut nukahtaa, ja itkin ja nauroin liian helposti, psykiatri hymyili heille surullisesti, hänestä olin normaali, ehkä aika nokkela ja herkkä ja temperamenttinen, mutta kuitenkin normaali. Jännittäjä, tietysti, siitä pakkoliikkkeet. Jännittäminen on normaalia. Mutta vanhempani eivät oikein koskaan tunnu uskovan siihen, että olen normaali. Eihän voi olla normaalia saada hyviä kouluarvosanoja, kiinnostua filosofiasta ja ryhtyä vielä toimimaan kansalaisjärjestössä ja valmistua ja ajelehtia synnyinkaupungissaan osaamatta ryhdistäytyä. He ajattelevat kuten elävät: heistä olisi luontevaa, että minulla olisi oma yritys ja yrittäjämies ja kasvamassa kaksi tytärtä, jotka oireilevat kajahtamisen pelkoa.

Vähitellen alan uskoa, etten joudu koskaan laitoksiin. Olen kolmenkymmenenyhden, pahimmat riskivuodet on jo ohitettu. Olen saanut akateemisen tutkinnon, en ole onnistunut polttamaan taloani. Mutta en sentään haaveile psykologin urasta, kuten eräs ystäväni.

Kun käyn ammatinvalintapsykologilla, kysyn häneltä, miltä tuntuu olla psykologi ja onko totta, että useat asiakkaat pelkäävät hänen tunkeutuvan mieleensä. Näin olen kuullut joidenkin maallikoiden ajattelevan - että psykologi on kävelevä diagnoosikone, joka luetteloi defenssit oikopäätä (itse asiassa tunnen vain yhden henkilön joka tekee niin ja hän on ekonomi, enkä tiedä edes, härnäävätkö muut hänestä saman vaihteen päälle). Psykologi nauraa ja sanoo, että kyllä jotkut selvästi aluksi ajattelevat niin. Hänen positiivinen suhtautumisensa minuun saa aikaan pienehköjä paranoiakohtauksia. Mitä ihmettä hän tarkoittaa sanoessaan, että uskoo minun kyllä löytävän paikkani maailmasta, tai pikemminkin tekevän sen, koska olen selvästi paitsi älykäs ja motivoitunut, myös luova ja intuitiivinen ja ennen kaikkea hyvin avoin erilaisille vaihtoehdoille? Sitten tajuan, etten ole muistanut mainita psykologille, että pelkään kajahtavani.

Sellaisen riskin läähättäessä niskaan on aivan turhaa stressata siitä, onko ihmisistä hienompaa, että olen siivooja vai kustannustoimittaja. (Minusta tuntuu sitä paitsi, että siivooja saa enemmän hyvää aikaan. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että kuulen pilkut tekstissä paremmin kuin näen likaroiskeet pinnoilla. Siisteysneuroosit ovat minulle aivan tuntematon universumi.) En viitsi mainita ammatinvalintapsykologille, että paitsi minä, myös siskoni pelkää kajahtamista, ja että vanhempanikin ovat asian tiimoilta sen verran neuroottisia, etteivät juo alkoholia, koska sellainen toimintahan tunnetusti johtaa irrationaalisiin mielleyhtymiin. Eihän se ammatinvalintaan liity, nimittäin. Joskus mietin, uskaltavatko vanhempani nähdä uniakaan. Ja onko oma uniongelmani kenties tätä perua.

Se kuulostaa kyllä aika uskomattomalta, niin valveunissa kun liikun. Mutta kenties ajatukseni ihmisen irrationaalisuuden hyväksymisestä on vain lempeä myöntö sitä kohtaan, että olen ristiriitoja täynnä ja kuvittelen muidenkin olevan, ja annan sen kaiken anteeksi yhdessä käsitteellisessä hujauksessa...

Toisinaan olen varma, että olen säästynyt diagnooseilta, hoidoilta ja sen sellaisilta yksinomaan kajahtamispelkoni intensiteetin takia. Ratsastin vuosikausia, putosin hevosen selästä vain kolmesti. (Viimeisellä kerralla lonkkani murtui, koska putosin kivilouhokseen kovasta laukasta.) Sellainen lähestulkoonputoamattomuus on aika harvinaista, ystäväni putoilivat huomattavasti tiuhemmin. Mutta heitä ei putoaminen kauhistuttanutkaan. Minä taas pelkäsin putoamista joka ikinen hetki hevosen selässä. Täysin rentoa minusta ei ikinä tullut, vaikka onnistuinkin rentouttamaan kehoni ja hämäämään hevostakin uskomaan, että mitään hätää ei ole mailla halmeilla. Läheltä piti -tilanteita on enemmän kuin jaksan yksilöidä. Aina viime hetkessä tarrauduin viimeisillä voimillani harjaan, satulan etukaareen, minne hyvänsä, kiskoin itseni väkivalloin uudelleen tukevasti keskilinjalle, usein roikuin jo toisen polven varassa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin kohta taas istumaan tukevasti, sydän pamppaillen. Koko monivuotinen ja ihan menestyksekäs ratsastajan urani on ollut kokonaan omituista pelkoterapiaa. Aloin pelätä jo ratsastustunnin aamuna, tuntia ennen tunnin alkua kädet olivat puutuneet ja hervottomat, pissitti koko ajan, veri juoksi pois kasvoilta ja läikehti poskilla, sydän hakkasi, ja silti vuosi toisensa jälkeen menin tallille, nousin satulaan, uskottelin, että tulee päivä, jolloin en enää pelkää. Hevosia en parin ensimmäisen vuoden jälkeen pelännyt, ainoastaan putoamista.

Äh, ei se niin paljon satu, sanoi ystävä, kun tunnustin hänelle kerran, että saan joka hetki satulassa kamppailla pelkoni kulisseihin painaakseni, suorituksiin ja kokemuksiin keskittyäkseni. En ole tainnut mainita putoamispelostani tämän jälkeen kuin poikaystävilleni, jotka kai vain hämmästelivät, miksi sitten kävin ratsastamassa monta vuotta, ja joskus jopa monta kertaa viikossa. En osaa vastata tuohon kysymykseen mitenkään mutta luulen oppineeni pelon taltuttamisesta yhtä sun toista pelottavan harrastukseni myötä.

On kyllä niitäkin asioita, joita en pelkää. Esimerkiksi, en pelkää että ruoka, jota kokkaan vieraille, epäonnistuu. Sillä entäs sitten? Eivät he minusta pidä tai minua vihaa sen takia. Enkä pelkää seksuaalisuutta, toisten enkä omaani. Enkä unia, luulisin, vaikken onnistukaan nukahtamaan yksin, ellen ole aivan lopussa. Ja vaikka näen välillä ahdistavia unia, kuten viime yönä.

Mutta kajahtaminen, sitä en osaa olla pelkäämättä. Mietin, missä määrin kaikki käymäni keskustelut vaikuttavat tähän mahdollisuuteen. Minkä eteen piirrän plusmerkin, minkä miinuksen, kukkasen, tähden. Pelkään, että sen sijaan, että onnistuisin piristämään masentunutta ystävääni menenkin mukaan hänen hämäräänsä, annan sen kietoutua pannaksi kaulalleni. Että Kerubivompatin tapa käyttää eriparin villasukkia housunpunttien päälle vedettynä tarttuu minuun ja että lopulta saan sen takia potkut töistä. Sillä on aivan selkeää, etten osaa sellaista vahingoniloa, sellaista etäisyydenottoa, että voisin sanoa, että hän on hän ja minä olen minä, ja että jos sinulla menee huonommin, se tarkoittaa, että minulla menee paremmin, hahhaa, kuinka hyvin minulla meneekään, jos vähän verrataan. Ei, sitä en osaa.

En osaa edelleenkään käyttää sanaa minä tosissani. Se on pelkkä metafora. Sillä on aina me, erilaisia meitä. Jopa istuessani ja kirjoittaessani kirjoitan meille. Ja jos vain ajattelen, sinä et kuule, vaikka kuvittelen sinun kuulevan, jälkeenpäin katsot minua kysyvästi, niinkö, missä me tapasimme, mistä me tunnemme. Me tapasimme huoneissa, joissa oli paljon ihmisiä. No niin, sinä et ole lukenut mitään, mitä kirjoitan, tai sitten se on mielestäsi konstailevaa paskaa, samapa tuo, joka tapauksessa et ole nähnyt ajatuksiani. Kuinka voisitkaan muistaa minut.

(Mutta miksi minä muistan sinut? Siksikö, että muotoudun sinua vasten, että huomaan vasta seurassasi, että paidassani on nyppyjä, kenkäni pölyssä ja niin edelleen, tai että ajattelen kaikesta tuosta huolimatta, että me olemme me, sairastamme samaa sisaruusssurua? Tai sitten en muista sinua - et ole antanut minun katsoa ajatuksiisi, tai en ole jaksanut katsoa, sillä jos olisin katsonut, en unohtaisi.)

Minulla ei ole tukirankaa. Luultavasti tuo tukiranka voisi olla vedenylisellä eläimellä kahdenlainen: joko ulkoinen kitiinikuori, kuten kovakuoriaisella, tiukka raja meidän ja niiden välillä; tai sitten selkäranka, sisäinen ryhti, joka jättää tilan pehmeälle iholle. Mutta on myös muita eläimiä, esimerkiksi kastemato: suikalemainen tikapuuhermotettu limakalvo. Sellainen eläin on tietysti äärettömän herkkä sille seikalle, ettei sitä repäistä kahdesta päästä yhtäaikaisesti.

Joskus tiistain ja keskiviikon välinen uni on kuin kaksi pinsettiotetta, joista toinen tarttuu pääpäähän, toinen häntäpäähän, ja kiskaisee, kunnes herään sängyssäni siihen, että huudan tyynyyni ja tyynyliina on kyynelistä märkä, minusta pääsee teuraseläinten ääni, menee hetki, että tajuan, että kyseessä on huutoni, ei hälytyssireeni. Unessa olemme lähdössä taas kutsuille, entiseni korostaa, etten saa olla onneton, koska olen kaunis ja älykäs ja niin edelleen, koetan kiillottaa kenkiäni, mutta aikani hangattuani ne vain käyvät tuhruisemmiksi, tajuan lankin levinneen valkoiselle hameelle, kengän nahka on jo puhki muttei siltikään kiillä. Unessa kysyn, miksen saa näyttää onnettomalta, kun kerran olen. Seinätaulussa lukee pelon määrä on vakio. Entiseni suuttuu, kysyy, mitä syytä minulla on muka olla onneton, eikö kaikki täällä ole hyvin.

Seinillä on sievä tapetti, mutta ikkunat ovat veriroiskeissa, joiden läpi näen onnettomia, kumaraisia hahmoja rientämässä tihkusateen halki yksin, harmaissa takeissa, kaulukset korkealle napitettuina.

Kadun toiselta puolen tunnistan Viin unitalon unikaupungistani.

Minua kehotetaan joutumaan, napitan kaulukseni ylös saakka. Juoksen katujen läpi, mutta olenkin yksin, tulen kutsuille yksin, ihmiset kääntyvät katsomaan. He ovat kaikki tuttaviani, mutta kukaan heistä ei tunnista minua. Huomaan, kuinka hameeni ja kasvoni ovat aivan lankissa. Yksi tuttavista kysyy, mistä me oikein tunnemmekaan, ja selitän takellellen, kenen seurassa olen olevinani, vaikka olenkin yksin. Ihmiset liikkuvat kuten oikeillakin kutsuilla, uni on pelottavan todellinen eikä tunnu lainkaan unelta. Ja olen taas lapsi, muut ovat aikuisia, en osaa sanoa mitään aikuiselta kuulostavaa enkä kuitenkaan osaa enää olla söpö ja spontaani, kukaan ei jaksa pitää minua ihmeenä vain siksi, että hengitän ja osaan kertotaulun. Kerubivompatti vilkuttaa huoneen toiselta laidalta, kompastelen hänen luokseen. Kenkäni ovat muuttuneet veneiksi, niillä on hankala kävellä, vettä vuotaa sisään.

Hän sanoo, kuten valveessakin, että voi oppia minulta paljon. Koetan nauraa, minultako, minähän olen vasta kuuden, mutta kun avaan suuni, sireenit alkavat soida ja herään huutooni.

Näyttää siltä, että elämässäni on kaksi vaihdetta. Toisessa pelätään kajahtamista mutta saadaan olla onnettomia, missä on oma lohdullisuutensa. Tämä on kotoisa vaihde, osaan liikkua siinä ja koen siinä asiat jotenkin levollisesti. Toisessa ei pelätä kajahtamista ainakaan pintatasolla mutta siinä ei saada olla onnettomia - ja se on tappavaa olennolle, jonka psyyke on rakennettu pitkälti tiedolle siitä, kuinka jokainen psyyke on hauras ja heikko, kuinka ihmisen irrationaalisuus on häikäisevää, kuinka heikkoa on tahtominen niissäkin tilanteissa, joissa sillä voisi olla käänteentekevä merkitys.

Tänään olen päättänyt pitää lepopäivän, koska näen noin inhottavia ja pelottavia unia. Unet, joissa joudun menestyjien kutsuille näyttelemään onnellista, ahdistavat minua enemmän kuin ne toiset, joissa juoksen ja kompastelen. Sisään suljetuksi tuleminen on pahinta. Lepopäivä tarkoittaa, että menen hieman kääntelemään maata, siivoan, tiskaan. Teen konkreettisia asioita, joista tulee pientä tyytyväisyyttä. Koetan antaa itselleni anteeksi sen, että olen levoton ja melkein onnetonkin. Olen vielä kovin rikki viime vuodesta, koko maailmani rikkoutumisesta, en ollut ajatellut rakastua, enkä ainakaan ihmiseen, joka asuu toisella paikkakunnalla, jolla on aivan oma elämänsä, jota en oikein onnistu kuvittelemaan hänen ollessaan siellä toisaalla.

"Mitä sinä skitsoat", sanoo yksi ystäväni, jolle väitän, että Kerubivompatin opiskelukaupunki on parin päivän palasina oikeastaan pitkää Kiinan matkaa kauempana ja toivottomampi olosuhde rakkauden hengissäpitämiselle. Hän ei näe, kuinka pitkä matka on romanttinen tekijä, irrallinen kuin uni, kun taas arki, koti ja ystävät toisaalla on sillä tavalla määräistä, konkreettista, että tiedän katoavani näkymättömiin useaksi päiväksi joka viikko. Ja en halua olla sama asia kuin nämä ajatukset.

Nämä ajatukset saavat minut ajattelemaan, että olen kajahtamassa. Niin kauan kuin voin tehdä jotakin turvallista, kaivaa maahan kuoppaa, istuttaa puita, veikeillä pikkutytölle, pukea kissalle valjaita, luoda lantaa, hypätä esteen kerrallaan, suorittaa tentin, piipata kirjoja lainatuiksi, hiusneuloa huivia pannaksi päähän, niin kauan tunnen itseni normaaliksi. Kiinnityn arkeen, elämään kuten siihen oletetaan kiinnittyvän: puuhakkaana, läsnä, tarkkaillen, yksityiskohtiin rakastuneena. Mutta kun unohdun ajattelemaan, unohdan avaimet kotiin, hellalevyn päälle, viima ujeltaa päässäni, äkisti minua alkaa kylmätä. Usein tällainen intensiivinen pelon paine alavatsassa tuntuu vain muutaman sekunnin tai sekunnin sadasosan.

Siitä voisi silti kirjoittaa tuntikausia, koettaa eritellä sen syitä ja seurauksia, vaikka tuskaisuus vihlaiseekin vain hetken, ja sitten onnistun selättämään pelon, en ole putoamassa, huomaatko, toinen polveni on edelleen keskilinjalla, vielä minä tästä kampean itseni, helvetti sentään, vähän kiroilua, tämä tästä. Tiskausta, maan kääntämistä, vatsalihasliikkeitä, venytyksiä.

Kun tapaan erään kirjoituksiani lukeneen ihmisen, tämä toteaa hämmästyneenä, etten ole niin hullu kuin miltä kirjoitettuna vaikutan. Ei, enhän minä näin koko ajan ajattele. Enimmäkseen vaikutan epäilemättä aivan tavalliselta ihmiseltä, senhän todistaa jo sekin, etteivät ihmiset muista ikinä tavanneensa minua, elleivät ole lukeneet kirjoituksiani (ja etteivät ehkä siltikään muista - se on helpottavaa; ehkä kaikki on hyvin tavanomaisuuden mielessä, ehkä kaikki pohjimmiltaan pelkäävät kajahtamista - tosin minusta tämä ei vaikuta parhaalta mahdolliselta maailmalta). Kävelen normaalisti, jaksan pestä hiukseni, en ole sellainen kuin kajahtanut serkkuni, joka vahti minua ollessani pieni, hän oli lihava eikä pystynyt katsomaan silmiin, ja meni jatkuvasti parvekkeelle tupakoimaan ja haisi vanhenneelle talille ja tuhkakupille. Enimmäkseen hymyilen kai ystävällisesti ja keskityn ihmiseen kerrallaan ja elän vain.

Mutta on hetkiä, jolloin kerkiän ajatella yksin, ja silloin, ainoana pimeässä sängyssä unta kosiskellessa tai vesijuoksun jälkeen höyrysaunassa pyörryttävää päätä polvien väliin painaessa, silloin pelkään viiltävien lyhyiden momenttien aikana kajahtavani.

Tällaiseltako se tuntuu, kysyn, enkä osaa vastata kysymykseeni kuinkaan.

Hiiripäiviä, rottapäiviä

2006-09-12T21:48:00.000+03:00

Pahimpia ovat päivät, joina huomaa maailmalleen käyneen siten kuten Gigi Turistiopas Momossa kertoo amerikkalaisrouville: että tehdään uusi maailma, johon käytetään rakennusaineena pala palalta vanhaa maailmaa, ja että lopulta on uusi maailma, joka on vanhan täydellinen kopio. (Tämä on tietysti vain uusi kertomussäie Theseuksen laivasta. Koeta kertoa jokin todella uusi tarina, ja olet pian vaikeuksissa.)

Tuo vanha maailma olen minä, ja samoin uusi maailma. Pyydän nöyrimmin anteeksi, että kutsun nyt itseäni maailmaksi, mutta en voi mitään sille, että hahmotan maailman tietyn näkökulman lävitse. En näet ole jumala, kuten jotkut. (Tai edes pysty uskomaan jumalaan, joka jaksaisi nostaa luomaansa hiekanjyvää.) Reaktioni ovat hitaat. Melkein ajan kuolleen rotan päälle Oopperatalon kulmilla. Joku on häveliäisyyttään nostanut rotan pään ja hännänalusen päälle vaahteranlehdet.

Hankalinta tilanteessa on, että en ole oikein varma, miten tahtoisin elää. Päivinä, jotka Kerubivompatti on täällä, liikun läheisyydessä, solahdan siihen vauvakalojen varmuudella, haisemme hiiriltä ja rapisemme häkkiä ympäri vipisevällä innolla. Ja nyt, kun on kulunut pian kaksi vuorokautta yksin, huomaan ryhtini ojentuvan, syön taas asioita, jotka tunnistan ruoakseni, hirveä nälkä on lakannut piinaamasta minua. Venyttelytunnista en tiedä, haluaisinko mennä. Jäykkä ystävätär on näet vihreiden ja keltaisten hiirien valtaama.

Hiiret, kuten tiedämme, lisääntyvät, ennen kuin kerkiät sanoa hep.

Voi nämä vanhan ja uuden maailman rajojen päivät, joina Theseuksen laiva on vielä osittain vanhaa, osittain uutta lankkua eikä varastolankuista voisi vielä rakentaa uutta laivaa. Kahisevat syyskuupuistopäivät, espressoa kahvilassa, kirjoitan penkillä vihkoon. Kun olin kuudentoista, tai kahdenkymmenen, suhteeton ja kohtuuton, tein näin usein. Mietin, tuleeko minusta joku päivä seikkailijatar. Öitä ei lasketa. Vuosi on valoaukkoja, rakennuksessa pilvenpiirtäjämäärä kerroksia, laskeudunko vai nousenko kerros kerrokselta, vai ajanko hissillä eestaas. Leikitään talolla timpurileikki, otetaan pois yksi kerrallaan kantava seinä.

Istun valossa, mietin kohtuullisuutta. Olisin kohtuuton, jos puhuisin asioista suoraan. En halua ruokkia pelkoja. Pyyhin pois kategorisen imperatiivin ja herkuttelen ajatuksella kategorisesta konditionaalista. Sellokotelotyttö kysyy viereisen penkin pojilta, ovatko nämä ranskalaisia. Ei, saksalaisia. Poikiin syttyy toivo turhaan. Tyttö etsii ranskalaista kundia. Hymyilen pojille kirjastotädin hymyä, nousen, otan vihkoni ja kynäni, menen. Hyvästi.

Myöhemmin pallo lentää jalkapallokentän aidan ylitse eteemme risteykseen, illan valo. Punainen auto jarruttaa hieman, sen nokka tuuppaa palloa, harmaa auto syöttää takaisin. Kun autoille tulee punainen valo, poimimme pallon turvaan, heitämme aidan ylitse takaisin pelaajille. Kirjastotädit eivät monota palloja. Hyvästi. On jo kiire yöhön, sitäpaitsi. Kiire polkea mäkeä pariskuntia joutuisammin, tunnistaa kadut.

Pahimpia ovat päivät, jolloin tajuaa olevansa jäykempi kuin salillinen mummoja. Huolten ja vuosien pehmentämät, tai luonnostaan taipuiset, heitäkin on, balettituntien entiset hoikkaraajaiset tytöt, pitkäkaulat, taipuisat, vuorattuna läskikerroksella ja verryttelyasuin. Voimistelusalillinen huojuu ja kallistelee. Lihakseni ovat teräsvaijeria, tai uutta, itsepäistä lankkua. Vettymätöntä. Rentoutustuokiossa lankut tärisevät rasituksesta, ristiselkä pollottaa kaukana lattianrajasta, en painu pehmeänä lämpimänä leveänä, vaan olen tärisevää, kapeaa, vastaanharaavaa.

Mutta kuinka pystyyn hitaasti nikamittain kohottautuessa avartuukaan kitalakeen kokonaisia kasvihuoneita, kuinka ilma virtaa, miten keveitä ovatkaan askelmat.

Tältä tuntuisi liikahdus oikeaan suuntaan moraalisesti. Ei auta kuin harjoitella, venyä, koettaa rentoutua, hermovenyttää, hengittää perusteluihin. Ajatella, mitä tekee, keskittyä siihen. Tämä on paitsi sana, myös leima, silitys, ruoska, talvitakki, hinausköysi, niittipyssy. Sanoisinko, että seurasi tekee minulle pahaa. Sanoisinko, että repeän liikaa kerralla, että lihakseen syntyy kohta, josta se myöhemmin kipeytyy venytettäessä, sanoisinko tottuvani, muistaisinko sairaslomalle joutuneen venytysopettajan, joka soittaa Antony and the Johnsonsia, maailma on pehmeää mustaa tähteä, kipu valuu leveänä vyönä reittä alas.

Sanoisinko, että yksin on hankalaa kulkea. Että venyttämättä käy kinnaavammaksi päivä päivältä. Venyvä lihas on vahva lihas, mutta liika on liikaa. Luen taas Einar Mar Gudmundssonia. Lapsuus on toinen mielentila, samoin mielisairaus, rakastuminen, rentoutus. Alfa-aallot eivät tule. Janottaa. Palelee. Jokin on pielessä, jokin aina pielessä, mieli taitaa puutteiden huomauttamisen.

Jos unohtaisin, en surisi.

On päiviä, joina ajattelen, että natsit ovat huono esimerkki. Ei, ei sillä ilmeisellä tavalla, tai siis, tietysti niinkin, mutta ennen kaikkea toisin. Koska jokainen tietää, mitä on kasvaa, joutua toiseen ympäristöön. Ei ole ketään, jolle sanoa täysin luottavaisesti voi häntä, hänellä on vaikeaa, hänen on vaikeaa, meillä ei ole mitään hätää. Se on niin häntä! Eikä hän edes huomaa, että me ajattelemme näin, me, me, aina me. Ei ole ketään, joka sanoisi, että älä sure sitä mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten tai vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkahdeksan, ei se tee sinusta huonoa ihmistä. Ei tee, se on totta, mutta on myös suotava ihmiselle outouden tunne menneisyyden muistuessa äkisti jostain virikkeestä. Miksi ajattelin noin? Miksen tehnyt näin? Kuka silloin olisin, pysähtyisinkö äkisti Alepassa käsi mehupullolla keskellä kirkasta päivää, ajattelisinko olevani omien väärien valintojeni tuhkaa?

Jos minun pitäisi sommitella rukous, se olisi hyvin lyhyt: anna minun huomata olleeni väärässä, anna minun kääntää takkiani tarpeen tullen.

Takaisin kotiin palatessa on yö, kaupat kiinni, lehdet pyörivät katua puuskien sormissa. Pusikossa rapisee, rotta loikkaa jalkakäytävälle, juoksee henkensä kaupalla Fleminginkadun ylitse. Autoa ei tule. Elä, ajattelen. Elä, lisäänny, tämä on sinun kaupunkisi. Rapise, rapise kuin lehti, jotkut lehdet näyttävät sikareilta, ne ovat kääriytyneet itsekseen sillä tavalla rullalle. Mutta älä sinä käperry, älä vielä, ilman sinua maisema on tyhjä.

Minulla ja rotilla on hyvä suhde. Vaikka villillä rotalla ja kesyrotalla on suunnilleen yhtä paljon invarianssia kuin suhteettomalla ja suhteellisella tytöllä, tai sen puoleen gerbiilillä ja nenähiirellä, pidän myös villistä rotasta, vaikka se ei olekaan nukkunut kerällä rintaliiveissäni eikä purrut vaatteisiini pieniä söpöjä reikiä. Me emme uhkaa toisiamme millään tavoin, jaamme sopuisasti saman kaupungin. Rotan kaupunki on suurempi, mutta tuskin arvaamattomampi kuin omani. Vai elänkö sittenkään pienemmässä paikassa, sillä taivaan mustassa kulkee lähes katkeamaton ilmasilta toisiin kaupunkeihin, jottei meidän tarvitsisi raahautua vaivalloisesti tylsän maan halki toisiin autiuksiin, jotka heräävät auringon myötä tai hieman sitä aiemmin tai sen jälkeen.

Pahimpia ovat päivät, jotka tuovat mieleen jonkin kaupungin entisteni kanssa. Marraskuun magnoliapuiden kaupungissa, minimekon, saappaat, minulla on edelleen se mekko ja saappaat, menen ja tulen junalla, vaivalloisesti. Silloin pääsen vielä opiskelijamandaatilla hammaslääkäriin ja syön kuolleita eläimiä. Kahvi tuoksuu samalta miltei kaikissa maailman kolkissa, teessä on tunnistettavissa vihreä, punainen ja musta valon välke. Rotat, hiiret ja kihomadot ovat ihmiset seuralaisia missä hyvänsä. Kuljetamme epidemiat ilmateitse maanosilta toisille, lähetämme kasvitaudit siemenvaihdon mukana, sairastumme tweedvillitykseen muistamatta merkittävimpien villantuottajamaiden mulesing-leikkauksia.

Pahimpia ovat päivät, sillä öisin kukaan ei kai oleta ihmisen olevan järkevä tai hereillä. Öisin, silloin me käymme epämääräisille alustoille, joita kutsumme sängyiksi, lähellä tai kaukana rakkaistamme. En tiedä, mitä kaunista voisin kirjoittaa kaupunkikulttuurista tai kaupunkilaisesta elämäntavasta. En usko, että ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa. Suoraan sanottuna, minun on helpompaa uskoa jopa jumalaan, joka nostaisi kiven, jota ei kuvittele jaksavansa nostaa.

Juuri siksi jaksan lukea kirjoja, nappi-ihmiskirjaa tällä hetkellä, normaalius ei jaksa kiinnostaa minua, tunnen enemmän yhtäläisyyttä tekstiin, jossa yritetään kuvata sirpaloitua mieltä, sitä jaksan lukea ja nostaa katseen surullisena, antaa sen pyyhkiä kirkasta päivää ikkunan takana, ihmisiä palmuruukkujen edessä ja takana, ihmisiä sisällä ja ulkona, en tahtoisi takaisin lapsivuodekuolleisuuden päiviä enkä keskeytettyjen yhdyntöjen öitä, mutta ei tämäkään helppoa ole, me oireilemme edelleen tätä kaikkea, tälle ei ole sanoja, ei oikeanlaisia tunteita. Sanat vai metsät?

Sadan vuoden kuluttua tässä on nostalgiaa, jos sata vuotta on mikään mittapuu enää. Jälkeemme vedenpaisumus, maailman suurin transkontinentaalinen rakkausseikkailu, persoonaton valmisvaatetettu keskivertokapina jossa matkustaminen on arvoista tärkein, ja jälkeenpäin rottien rapina, hiirten kuhina aiemmin tutuilla kulmilla, betonista versovat metsät, romahtaneet ilmasillat. On syksy, kenties sienestän tänäkin vuonna Keimolan moottoriradalla. Asfaltti vääntyy, antaa tilaa tateille ja koivuntaimille. Rytisen, koetan kuvitella rauniokaupungit. En osaa olla rotta, en hiiri.

En osaa olla ajattelematta eteenpäin päiviä, viikkoja ja kuukausia. Kun pitää maata lattialla ja keskittyä siihen, mikä osa kehosta vuorotellen rentoutuu, ajattelen muita asioita. Tanssit toisen kanssa, hyvä niin. Luen lisää. Et ymmärrä, kun sanon olevani parhaan hedelmällisyysiän ohittanut. Et hahmota, miksi penetraatio ei ole niin intiimiä kuin jotkut muut asiat (kuten käsi kädessä käveleminen, suuteleminen, tanssi); minun elämässäni penetraatiota on helppo saada, noita toisia ei. Tunnen ryhmäpainetta, kun ystävättäreni ovat vapaita, villejä, ruokottuja, kuvauksellisen onnettomia, heidän rakkaudellaan ei ole kasvoja joista voitaisiin sanoa, että kyseessä on selkeä hahmotunnistuksen trikkikuva, että olet löytänyt kaltaisesi, samanlaisen. Samanlaisen, joka ei ymmärrä sinua.

En halua ymmärtää, haluan levitä lämpimänä lattiaan, muuttua rennoiksi lihaksiksi. Mutta kehoni kinnaa vastaan, haluaa sänkyyn nukkumaan, muuta se ei tiedä, siitä on tullut päiviä vihaava.

Kenties avoimet kysymykset antavat enemmän tilaa ja virikkeitä ajatuksille kuin vastaukset ja ratkaisut. On kenties vain inhimillistä typeryyttä ajatella, että kaiken tämän muuttumisesta saisi olla surullinen. Että saisi sanoa, että oli päiviä, jolloin en tullut ajatelleeksi. Kulttuurin kuolevaisuus ei ole sen kummallisempi seikka kuin ihmisen kuolevaisuuskaan. Hyvästi, herra Bacon. Hyvästi, mansikkakasvustojen mätänemisen tuoksun ihannointi. Nykyään kukat istutuksissa eivät saa lakastua, ne massoitellaan autoilijan silmiin käyviksi.

Tuskin muistan niitä päiviä, jolloin en tullut ajatelleeksi, että kaikki on loppumassa. En pelkää kulttuurille käyvän huonosti. Se on ollut ajatuksena osa maailmaani jo niin kauan, että se istuu hyvin. Ja silti uskallan toivoa. Toivoa, että saisin vielä istua omenapuuvanhusten alla, ja narsissit puskisivat maasta, ja yrttitee laakeassa kupissa olisi meripihkan väristä ja lämmintä, että kipu katoaisi varpaiden tyvinivelistä ja polvista, että olisi vanha koira, sen kuonossa olisi jo harmaata, se makaisi auringonläikässä, huokailisi.

Ajattelen vipeltävää elämää, käteviä viiksiä, joiden avulla kulkea pimeässä. Ihmisillä ei sellaisia ole, eikä ole eläintä, jonka rintaliiveihin voisin käpertyä nukkumaan. Kun päivän päätteeksi kiskon kuukautiskupin sisältäni, se on täynnä spermaa, mutta verta ei ole lainkaan. Kehoni on sopeutunut hämmentävän nopeasti siihen, että kuukautiskierto on kolmen sijaan kuusi tai enemmän viikkoa. Ainoa vanha, tuttu ilmiö on se, että venyttelytunnin jälkeen on pehmeänkylmä, käärmemäinen olo. Livon huuliani, keitän kreikkalaista yrttiteetä.

Äiti yö, olisit tehnyt minusta notkean ja vipisevämmän. Sillä pahimpia ovat päivät.

Vaihdosrasitus

2006-09-11T16:58:00.000+03:00

On päiviä, jolloin väsymys ylittää kirkumakynnyksen. Laitan Diamanda Galasin kirkumaan puolestani. En kestä tuota ääntä kovin kauan. Ei kestä Lohikaan. Se menee vessaan jalat jäykkinä, häntä inhosta sojottaen.

Poden krapulaa usean päivän roskaruokakuurista, läheisyyshengittämisestä ja kaiken kaikkiaan täydellisestä heittäytymisestä puolentoista kuukauden pidättäytymisen jäljiltä. Tai sitten tämä on vain PMS. (No ainakin se on myös sitä.) Sanon ystävälle, että olen hajoamassa, kymmeniä kertoja varttitunnin aikana. Tai en ole varma. Hommat tuntuvat seisovan, olen pysähtyneisyyden tilassa ja järkyttynyt uimastadionin sulkeutumisesta. Talvi siis on todella tulossa.

Koetan kuvitella lumikuvaelmia. Kirjavia läppäkorvapipoja, joissa on kiva suudella räntäsateessa suuhun räkää mennen. (Jostakin syystä Kerubivompatti on virittänyt aivoni uskomaan, että vireillä on grungemuodin uusi tuleminen. Ei silti, että olisin ikinä sen parista poistunutkaan. Ehkä tämä on vain sitä, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1996 joku mies jaksaa sanoa, että joku vaatteeni on ihana. Kissasta pukeuduin aina höpsösti ja naisten komppaamiseen en jostain syystä onnistu luottamaan. Heidän kanssaan keskustelussa vallitseva positiivisuus on liian läpitunkevaa ilmaistakseen minkään vaatteen todellista ihastuttavuutta - tämä on ainainen ongelmani liiallisen komppaavuuden kanssa. En halua kuulla, että tuo vaate on minulla ihana, koska selvästi viihdyn siinä, koska ei ole sellaista stabiilia minää! Viihdyn vaatteessa, kun tiedän, että toisesta on ihanaa nähdä minut siinä, sellaisena. ) Olemme jo puhuneet pulkkamäestä. Laskiaispullien täytteestä. Talvikengistä. Koetan vakuuttaa itselleni, että väljähtymätön rakkaus on kirkasvalolamppuja tehokkaampi ja tekee talvestani palmurannikon. Anteeksi, palmurannikon pulkkamäin. Neljä päivää erossa, kolme päivää yhdessä. Samanlaisia verryttelypukuja en kyllä suostu käyttämään tämänkään rakkauden kontekstissa.

Kaikkeen pitää kai voida tottua, paitsi yhdenmukaisiin ulkoiluasuihin. Siihen juttuun en ole suostunut lapsenakaan sen jälkeen kun arvuuttelin yhden kävelylenkin ajan, luullaanko minua kenties isän todella paljon nuoremmaksi vaimoksi. Olin silloin ala-asteella. Ajatus kauhistutti todella, vaikka kuvittelinkin tuossa iässä vielä, että vauvoja tuottavat haikarat.

Pääni tuntuu tyhjältä ja kumisevalta jatkuvan, intiimin seurassaolon hävittyä muutamaksi päiväksi. Hetkien estetiikka, jossa kaikkea ulkoista tarkastellaan äärimmäisen tarkasti ja objektivoiden (tämä on eräs eskapismin muoto, eskapismia kaipuusta lähelle) tuntuu jokseenkin hengettömältä moodilta. Toisaalta on selvää, että läheisyyden vallitessa olen ollut tarkkaavaisuudeltani kalkkunan tasoa. Kirjastosta on esimerkiksi rikottu suuri lasi, mutta olemmeko me kuullet työvuorossa mitään? Emme. Koetan kaivella muistiani, josko sieltä löytyisi yllättävää dataa äänestä, jonka olisin rekisteröinyt ohimennen, mutta ei, sellaista ei vain löydy.

Pinnistelen ajatellakseni rakkautta esteettisesti. Että olen tutustumassa johonkuhun, se on kuin tutustuisin kirjaan tai maalaukseen. Minun pitää tavata se useissa vaiheissa, useissa mielentiloissa, nukkua ja syödä välillä, ottaa etäisyyttä, verrata sitä toisiin tuntemiini teoksiin, kenties käytävä tarkkailemassa niitä, seisottava l'Orangeriessa ja kiusaannuttava, etten pääse tarpeeksi kauas lumpeista hahmottaakseni Monet'n tavoittelemaa vaikutelmaa. Minun pitää sitoutua teokseen, sitoa siihen aikatauluni ja ajatukseni, tavoitteeni ja oltava valmis muuttamaan käsitteellisiä kriteerejäni sen mukaan, mitä siihen tutustuessani, siihen syventyessäni opin. (Oppia on suunnilleen sama asia kuin muuttua - - oppineisuus on kulttuurista mutantismia. Harvoin aivan sitä, mitä sen oli tarkoitus olla, silti.) Ehkä opin uudestaan ryömimään kierimään heittäytymään, opin kierähtämään selältä vatsalle ja takaisin pienimmällä mahdollisimmalla energialla, samalla tavoin kuin vauva tekee, oikeastaan katseen johdattamana. Olen harjoitellut tätä kokonaisen tunnin vetoisassa liikuntasalissa ja sitten äkkiä muistanut, kuinka se käy. Kuinka helppoa se on, kun ei ajattele kehoa mekaanisesti ja kävelemiseen, istumiseen ja muihin aikuisten juttuihin tarkoitettuna.

En halua ihanteekseni pyytettömyyttä. Tiedän, että se ei ihmissuhteissa kosketa minua. Kun joku suhtautuu minuun pyyteettömästi, tiedän ajattelevani, että hän ei välitä. Siltä se näet tuntuu. Mutta kun näen tarpeen, joskin hyväntahtoisuuteen (tai ainakin siihen tähtäävään ponnisteluun) kiedottuna, maltan keskittyä tuohon ihmiseen, valaa olemistani yhä enemmän hänen näköisekseen, oppia, muuttua.

Kai sitoutuminen on aina ennen kaikkea oppimista ja oppimishalukkuutta. Jos ajattelisin, että on jokin minä, jolla on omia muotoutuneita haluja (miellyttämishalun ja tietyn kehollisen hyvä olla/huono olla -sensoroinnin sisäänrakennettuina hyvään oloon pyrkimisineen lisäksi), minun olisi ehkä helpompi suhtautua päiviin, joissa liikun ilman virikkeitä oppimiseen. (Olen selvästi edelleen siinä pisteessä että tarvitsen tutorointia kädestä pitäen tai kontemplaatiota teoksen ääressä. Abstrakti kontemplaatio tai liikkuminen omin päin, ulkopuolisena tarkkailijana, tekee vain hallaa.) On lepopäivä. Turhaudun arvoituksitta.

Istun töissä tylsämielisenä, vesijuoksen pinnistellen. En jaksa kiinnostua ihmisten ilmeistä enkä eleistä. Tahdon venytellä ja nukkua ja tahdon ajan hurahtavan olemattomiin ja että on yhtäkkiä torstai ja kello puoli yhdeksän, melkein yö, ja juna liukuu asemalle.

Ja että on lunta ja pulkkamäki ja kirjavia pipoja.

En oikein ymmärrä, miksi pitäisi tarttua hetkeen, jonka haluaisi lähinnä sinkauttaa jonnekin ulkoavaruuteen. Ei varmasti pidäkään. Pöh, tuollaista kukkua minulle ei nyt myydä. En jaksa. Aion venytellä ja käydä nukkumaan. Lukea hyvää kirjaa, juoda yrttiteetä, heittäytyä älyllisesti Mike-kukoksi.

Luulevatko ihmiset

2006-09-10T22:10:00.000+03:00

Luulevatko ihmiset, että jos rummutan tahtia kämmenin miehen reisiin, en kykene kuulemaan musiikkia? Marssinko siinä jonkin toisen rumpalin tahtiin? Vai teenkö niin enemmän herätessäni yksin eräs aamu? Miksi vie niin kauan tajuta, että li zhi on litsi? Miksi se, mikä vaikuttaa minusta teetuliaisten ääressä ahneudelta ja karmivuudelta, on toisesta ylivuotavan kohtuullista ja kohteliasta?

Luulevatko ihmiset, että homoseksuaalisuus on ammatti, mutta heteroseksuaalisuus ei? Miksi heteroseksuaalisuus ei voisi olla ammatti, jos se on erikoistumisen ja pätemisen motiiveista tärkeimpiä? Miksi valuutanvaihtaja pakkaa setelit keltaiseen pussiin, joka erottuu visuaalisesti näpistäjän silmiin kaikista parhaiten? Jos on kolme läpinäkymätöntä tyhjiöpakkausta ilman nimikylttejä, millä perustein arvataan, mikä sisältää mitäkin? Kuinka moni muukin on unohtanut, että Mongolia on valtio ja että se mahtuu varsin mainiosti Kiinan ja Venäjän väliin?

Luulevatko ihmiset, että halu kuulua laumaan on jotenkin erilaista nyt kuin ennen? Miksi halaukset vetävät lähemmäs? Miksi onnellisuutta koetetaan toisinaan piilottaa? Mistä lähties rakastavaisia on kutsuttu kyyhkyläisiksi, kun he kuitenkin ovat nälkäisiä kuin pelikaanit, jotka nielevät monen kilon kaloja yhdellä gulppauksella? Onko sellainen lenkkarivalmistaja kuin Brooks varmasti lapsityövoimaa käyttämätön?

Luulevatko ihmiset, että akateeminen krapulointi sisältää hienostelua? Onko muistakin jännittävää havaita, että omat ystävät, jotka eivät ennestään tunne toisiaan, pitävät juuri samoista elokuvista? Oletteko huomanneet, että Tähtien sodan episodista kaksi saa loistavia valokuvia? Miksi aika venyy ja tiivistyy? Miksi ajan tiivistyessä hymyilee tanssii pitää kädestä, kuuluu, miksi sen venyessä laskee päätyjä ja tutkintoja, suorittaa ja tuottaa, on yksilö ja itsenäinen? Kuinka moni ystävä sai tekstiviestejä, joissa oletettiin hänen olevan paiskomassa katukiviä?

Luulevatko ihmiset, että onnellisuus on vaikea havaita? Tarvitaanko rakastumista, jotta sallitaan tasajalkaa hyppely ja kämmenten heiluttelu ja ragtimen esittäminen alasti vessanpöntöllä istuvalle, tuomitsematta jotenkin omituiseksi? Eikö ole hurmaavaa, että sekä puulla että hampaalla on juuret ja kruunut, mutta vain hampaalla hermo? Miksi kuun kehrä näyttää roska-astioiden ylläkin romanttiselta, kun kävelee vieraan pöydän iltapalalta pian taas lähtevän kanssa? Kiintyvätkö muutkin rumiin aurinkolaseihin?

Avaimenpiilotusleikki ja iltapala Moinamotissa

2006-09-09T13:55:00.000+03:00

Kun lähdemme roomalaista kylpylää kohti, avaimet kimmeltävät ohueen lettinauhaan pujotettuna, hakaneulalla laukkuuni kiinnitettynä. Matkalla isä soittaa, on löydettävä juhlatalo yhdeksänkymmentävuotispäiville. Kasvihuonejuhlat olisivat kauniit, värikkäitä lyhtyjä ja sisätropiikin ihmeet sopisivat teemaan. Mutta hän on kysynyt hintaa, se on liikaa.

Tietenkin tropiikeilla on hintansa. Markkinataloutta kannattavien vanhempieni sokeus kysynnän ja tarjonnan laille hämmästyttää toisinaan. Kukapa ei haluaisi tropiikkijuhlaa. Aina löytyy paksulompakkotakataskuisia, jotka myös haluavat värikkäät tropiikkilyhtyjuhlat ja kahisevia silkkipaperirapuja. Ottavat, mitä saavat. Saavat paljon. Kannattavat kannattavuutta, eivät hyväntekeväisyyttä.

Koetan viestittää, että olen pyörän selässä, on pimeää, ja että myöhästymme pian kohtaamisesta. Huomiseen. Isää huvittaa sana kynttiläuinti. Se johtuu vain siitä, ettei hän ole koskaan ollut runoilijan syntymäpäivillä. Kuulemisiin, isä.

Tungen puhelimen takaisin kassiin. Kun tulemme perille, avaimet ovat kadonneet jonnekin Kallioon, jollekin kadulle. Hakaneula on auennut, tajuan siinä hämärässä pyöriä yhteen lukolla näpertäessämme, avaimet kilahtaneet heleästi asfalttiin matkan jatkuessa. Jos löydät kolme avainta, joita sitoo ohut silkkinen musta lettinauha, kerro.

Altaassa on lämpimämpää kuin yössä. Miehiä on vaikeaa löytää, sillä pimeässä uimareiden päät ovat kaikki kiiltäväntummia hylkeenpäitä, pärskyviä ja kuonosuuntaan eteneviä. Tulet roimuavat yössä, myrskynpuuska lakaisee steariininriippeitä pitkin allasta, saan kuumaa kirveltävää poskille ja suuhun. Juoksemme Ilveksen kanssa kuin viimeistä päivää. Kollegatarkin löytyy, hän huitoo riemuissaan kaksin käsin ja saalistaa vesijuoksuvyön. En näe Kerubivompattia enkä tämän veljeä.

Veden alla liikkuu jotakin suurta ja tummaa, eteenee torpedokrokotiilina sinisten kellupallukoiden alta kohti meitä, koetan väistää, tajuan vieraan hahmon iskeytyvän haaroihini kovalla tahdilla, se tarttuu, huudan. Vedestä kohoaa Kerubivompatti hiukset ryvettyneinä, pyörittää silmiään, näyttää vesipuhvelilta, jonka sarvikruunuun on takertunut levää, kirkumista, Vompin paino kiskoo minuakin veden alle, tällaistako on hukkua. Minä luulin, että olen täällä kuten toogaklientit ovat, jokseenkin siveellisesti, mutta huomaan huutavani täyttä viidakkokurkkua. Lopulta kaikki päätyvät vesijuoksuradalle, koska vesijuostessa keho on syvemmällä lämpimässä kuin uidessa, käsien ja takapuolen tapaillessa pintaa.

Pukuhuoneessa viestimme puhelimin. Seitsemän minuuttia ja pyörillä, sovimme. Astumme ulos ovista yhtä aikaa, näen heti oven auki työntäessäni miesten puolen oven lävähtävän auki ja Kerubivompatin astuvan sieltä veljineen. Täsmällistä! Matkaamme kohti Moinamotia, otamme pyöreän pöydän, loppuseurue saapuu.

Äkisti keinovaloisassa seurueen jäsenet tunnistavatkin puhuvat, märät päät, jotka veden pinnalla poukkoillessaan eivät tuottaneet järkeviä assosiaatioita. Nämä ovat tavanneet antiikin mielenhistorian seminaarissa, nämä taas erään lehden toimittajakokouksessa, nämä puolestaan vaimon esitteleminä. Hän on ollut sillä matkalla.

Pizzan nimeksi vääntyy ja vakiintuu Green Stockings. Sitkeää ja tulista. Juustolla se varmasti tuntuisi miedommalta. (Chilin polte on kipu-, ei makuaistimus.) Vihreät pienet thaichilirenkaat kutkuttavat kitalakea. Siideri maistuu makeammalta kuin yksikään ostamistani erilajikkeisista kotimaisista luomuomenista. Sovimme VHS-videoillasta Rocky Horror -teemalla. Vain yksi meistä muistaa Hattuset. Sen sijaan selviää, että television tietoisku on ehdollistunut meihin eri tavoin: yksi oli loukkaantunut, kun Ylellä töissä oleva isä ei viitsi laiskuuttaan napsauttaa sormia niin, että virvatuli olisi syttynyt kämmenpohjaan, toinen taas pelkää napsuttaa sormiaan tanssitunnilla, koska otaksuu koko käden syttyvän tuleen moisesta leikistä.

Seurue jakaantuu sikarisivupöydän myötä. On vuosi kaksituhattakuusi, asun taas Kalliossa, olen puolenyön aikaan iltapalalla pizzaräkälässä, jossa poltellaan nautiskellen sikareita. Kelläpä kulttuurirotalla rahaa olisi, paitsi ehkä kirjoihin, alkoholiin, räkäläruokaan ja satunnaisiin sikareihin. Hymyilen Kerubivompatille onnellisena ja hän hymyilee takaisin. Kylmää uimavettä, kloorinmakuisia suukkoja, kuumaa saunaa, märkäpääpyöräilyä pimeillä kaduilla, pyöreää pizzerianpöytää, terävää chilinpoltetta, kuplivaa kihelmöivänmakeaa siideriä, yö, rakastettu. Sulan tilaan ja koen maailmanharmoniaa, kunnes kollegatar huutaa: "Voi ei, mä en kestä enää, te ootte niin ylirakastuneita, aaaarghhh! Tuokin tuossa vain hymyilee autuaana tunnista toiseen, mä en kestä!"

Kadulla olemme niin väsyneitä, ettemme jaksa halata hyvästejä, lähdemme vain kukiin omiin suuntiimme.

Elokuvan jälkeen

2006-09-08T16:53:00.000+03:00

Elokuvan jälkeen makaamme pitkään yhden hengen laverillani pimeässä ja puhumme. En ole varma, puhummeko hiljaa vai lujaa. Hiljaa sikälti, että suusta korvaan on enintään viisitoista senttiä, lujaa sikäli, että mehän juuri katsoimme tietokoneruudulta elokuvan. Ja söimme sipsejä. Ja söimme tortillan, ja karkkia myös. Mutta kun on rakastunut, örk-olo ei iske aivan normaaliin tapaan.

Ehei, me vain puhumme ja makaamme ja on hämärä, Kalliossa ei ole ikinä pimeä, tuuli heiluttaa katulamppua kerrosta alempana, huonekasvien varjot tanssivat tangoa seinällä. Mikä on muistojen funktio, kivun funktio. Miten kuulla maisemien kohinasta toistuva hahmo, jota varoa. Onko siitä parasta puhua vai pitäisikö vain tilanteet muuntaa mitään sanomatta, mikäli mahdollista. Hengitämme samaa ilmaa, harmaa kolli käy kusemassa eteisen lattialla olevan tuliaiskassin päälle. Onneksi se kusee pussinperälle eikä kantoaukoista sisään. Sanotaan mitä sanotaan, kyllä kiinalainen muovi on edistynyttä, tuliaiset eivät haise ollenkaan kissanpissalle, lätäkkö on keltainen tyyni järvi punaisella fetissimuovilla.

Olemme elokuvasta vähän eri mieltä - onko se surullinen vai ei. Lopussa ihmiset, jotka ovat halunneet unohtaa tyystin toisensa, palaavat kuitenkin yhteen. "He eivät ole oppineet mitään", purnaan. "Mutta he ovat taas onnelliset yhdessä!" vastustaa Kerubivompatti. Niin no - jos vain tietäisimme, mitä onnellisuus on. Ainakin siihen sisältyy lupa olla surullinen, siitä olen kohtalaisen varma. Mikään ei ole kamalampaa kuin vaatimus olla iloinen tehokkaasti ja vakuuttavasti. Maailmahan on enimmäkseen pielessä.

Varmaa on se, että toistaiseksi olen onnellinen muutakin kuin instant happiness -mielessä. Minun ei tarvitse enää odottaa. Eikä suunnitella mitään. Ei tarvitse suoriutua, vaikuttaa viehättävämmältä ja viehättävämmältä, ei tarvitse olla älykkäämpi tai vähemmän suulas tai mitä nyt sitä onkaan. Saan olla. Se on jotakin arvokasta. Että saa maata lähellä, hengittää naamalle, sanoa naama tänne ja kikattaa. Kun näen miten onnellinen toinen on, miten vaikeaa hänen on uskoa tätä, en osaa pelätä.

Ei tässä mitään kummallista ole, kuulen sanovani.

Toteamme hyviä asioita. Esimerkiksi, olemme molemmat rutiköyhiä. Niinpä ei synny asetelmaa, jossa toinen maksaa viulut ja siitä irvaillaan sivullisten taholta. Se on tärkeä seikka. Hyvä puoli on myös, ettei Vomp kuvittele tietävänsä, mikä minulle olisi parasta tai ala intellektuaalisessa mielessä holhoavaksi. "Minusta tuntuu, että se menee toisinpäin, tai siis en tarkoita sanoa, että sinä esittäisit tietäväsi kaiken, mutta toisaalta uskon kyllä, että tiedät minua paremmin mikä minulle on parhaaksi vaikket sitä sanoisikaan", hän koettaa selvittää. Kieltäydyn tietämästä tuollaisista seikoista mitään. Enhän tiedä siitäkään, mikä minulle olisi parhaaksi. Saati sitten jollekulle muulle, jollekulle jonka ajatuksia en voi skannata edes niinkään paljon kuin omiani.

Olen ollut koko elämäni eksyksissä. Ei se ole vaarallista. En oikein kuitenkaan tiedä edes sitä, minne olen matkalla. Olenko matkalla, ylipäänsä, vai kierränkö korttelia jaloitellen itsestäni liikaa puhtia puh pah pois ennen iltapalaa ja nuk-ku-maan-käy-mis-tä. (Minusta on muuten ihmeellistä, että on olemassa ihmisiä, joiden mielestä kaurapuuro on erinomainen aamupala mutta joiden mielestä kaurapuuron syöminen illansuussa on luonnonvastaista. Itse syön illalla usein lounaanjämiäkin enkä pidä sitä mitenkään omituisena.)

En ole huolissani vaikka olemme katsoneet elokuvan ja syöneet epäterveellisesti ja minulla on koko ajan nälkä emmekä ehdi harrastaa liikuntaa. Ei, ei, en ole lainkaan huolissani vaikka edellisessä suhteessani vesi alkoi tuntua seisovalta ja kädet ja lantionpohja kuoliolta juuri tuollaisen takia, että istutaan pimeässä vierekkäin, tuijotetaan toisen ajatuksia, kas tässä rakkaani rasvaa suolaa sokeria, niistä on rakkausjutut tehty, katsotaanko vielä tuokin filmi, meillä ei ole enää toisillemme sanottavaa, tiedän että mielestäsi olen luuseri, sinä että minusta arvosi ovat liian kovat, onko sipsejä vielä, joku tyttöpuolinen ystävä sanoo, että olen onnellinen, on tuollainen komea älykäs mies, mitä siihen sanoa, katsotaanko vielä yksi filmi ja haetaan alepasta iso pussia roksia ja chilitomaattimurskaa dipiksi.

Ei, ei. Tämä on erilaista. Makaamme siinä ja puhumme, mitä tehdään, mitä haluat tehdä, tehdään mitä sinä haluat tehdä, kumpikaan ei kai halua muuta kuin maata hämärässä ja supatella. Jossain vaiheessa alkaa nukuttaa. Nukahtaminen tuntuu ihanalta, koska aamulla herää eikä ensimmäiseksi kysy litaniaa kuka olen missä olen kuka helvetti tuo tuossa on joko on aamu - ei, haluan olla tiedoton, elämä on pelkkää tuskaa. Ei, nyt herää ja hengittää edelleen yhteistä ilmaa ja silittää kiharoita varovasti sormenpäin korvien taakse, puhaltaa ja suukottelee ja sanoo huomenta ja tietää tarkasti, kuka on, missä on, kuka tuo toinen on ja haluaa herätä.

On iltoja ja aamuja, joina kodista poistumattomuus ei tunnu raskauttavalta asianhaaralta.

Kello kolme kaikki hyvin

2006-09-07T15:07:00.000+03:00

On fakta, että mitään ei saa nyt aikaiseksi. Viattomat yritykset pyöräretkeen ja käynti hallissa viettävät epäilyttäviin kahviloihin ja asuntoihin. Asunnon sotku ei haittaa. Karpalomehua tulee juotua monta lasia päivässä.

Satunnaisiin velvollisuuksiin, kuten iltatyövuoroon tai tekstiviestiin joka on pakko hoitaa, suhtaudutaan puolittaisina maailmanloppuina. Ei, miksi nyt. Niistä selvitään hengissä ja riemuitaan tuosta ihmeestä. Tässähän selvitään mistä vain.

Kaiken lisäksi UFFista löytyy melkein tiikerikuvioiset uimahousut Vompille, joka nyt tietenkin vihitään vesijuoksijoiden lahkoon. Huomenna uimastadionilla on kuutamouinti, ja siellä pitää olla uikkarit jalassa. Olen kyllä kuullut, ettei siellä uitua saa, mutta että ulkotulet roihuavat ja kynttilät luovat lämpimän valon kehiään. Ja altaan vesi on lämmin, ja kesä loppu.

Muistan taas kerran, miksi olen enimmäkseen laiska karhu kirjoittamaan. Se johtuu siitä, että kello kolme kaikki on hyvin, en ole juonut tippaakaan mutten myöskään oikein päässyt ylös sängystä. Olen kyllä pukeutunut, mutta vaatteet ovat jo kerinneet hukkua keskelle sekasotkua. Kissa karjuu ruokaa ja saa sitä.

Eikä kukaan muista sen pissineen ovensuuhun ennen kuin on liian myöhäistä ja kusi on imeytynyt lankkuihin, lankkujen pinta tahmea, sanoo krits kengissä kun viimein selvitään ulos.

Ohutta hohkakiveä

2006-09-06T16:24:00.000+03:00

Pääni on saanut akuutin neuroporoosin. Epätodellisuuden tunne jysähtää koko maailmaan sillä hetkellä, kun Kerubivompatti astelee lasiliukuovesta tulohalliin kolme. Olen seissyt miltei tunnin tietämättä, olenko oikeaan aikaan oikeassa tulohallissa. Kone on tullut eri aikaan kuin Vomp on ilmoittanut, eikä mahdollista välilaskua lentoreitillä kysyvä tekstiviestini ole ikinä kerennyt Shanghaihin saakka. Niinpä olen mennyt tulohalliin kolme kymmentä vaille kolme vastaan suoraa Shanghain lentoa ja toivonut, että tämä lento se on.

Kaksikymmentä vaille neljä alan olla sitä mieltä, että olen väärässä paikassa ja ajassa. Kiinalaiset vastaanottokomiteat hakkaavat omaisia selkään, vauva kujeilee latuskanenäiselle tädille ja tyttärensä näköinen äiti omii tyttären laukkukärryt. Olen saanut yöllä tekstiviestikiertokirjeen, jossa sanotaan, että jos lähetän viestin eteenpäin kuudelle, minulle tapahtuu jotakin hyvää yhden ja neljän välillä. Normaalisti tuhahtaisin kiertokirjeelle puhelinfirmojen ovelana myynninedistämiskampanjana, mutta tänä yönä olen nauranut kellonajalle ja ajatellut, että tällaista huvittavaa sattumaa on jatkettava. Seistessäni tuloaulassa kolme jalkojani pistelee, ihonalinen kihisee näkymättömiä matoja, kämmenet hikoilevat litroittain, ennakoin saavani pian nestehukan ja minua jurppii, että olen suhtautunut asioihin niin luottavaisesti ja huumorilla, että olen huiskaissut kiertokirjeen eteenpäin kuudelle keskellä yötä.

Sitten Kerubivompatti astuu aulaan ja hämmennyn siitä, että tunnistan hänet niin helposti. Sillä odottaessani olen tietysti miettinyt, tunnistanko hänet tuloaulassa. Pelot ovat kasvaneet vonkuen koko odotusajan. Jotenkin kai kävelen, koska huomaan liikkuneeni hänen luokseen ja raastavani häntä pois tukkimasta tuloväylää.

Bussissa jalkani tärisevät. Sama ilmiö kuin viisaudenhammasleikkauksessa, jossa minuun turautettiin ruiskullinen adrenaliinia. Tärisen ja olen levoton ilman syytä. "Miten voit olla noin rauhallinen", kysyn monta kertaa. En uskalla oikein katsoa silmiin, on vaikeaa istua. Tahtoisin juosta. Olen vesijuossut aamulla puolitoista tuntia, mutta ei se auta.

Yöllä minua palelee. Kiskon päälle kaikkea mahdollista kuumaa, makaan lämpimän nukkuvan vieressä, en usko, on pakko koettaa sormenpäilläkin, kuka kaulankuopan tai kyljen raportteihin nyt luottaisi. Siinä se on. Onpa sitä odotettu. Olenko hereillä?

Kaukaa tulevilla on omituisia kertomuksia. Kun Kerubivompatti kertoo syöneensä koiraa, en oikein osaa olla tulematta surulliseksi, vaikka toki onkin niin, että kulttuurista tabuahan hän vain siinä on raapaissut - ei ole eroa sillä, syökö koiraa, vai sikaa, vai kalaa. Näin ovat asiat minun näkökulmastani niin kauan kuin maltan olla rationaalinen.

Mutta maltanko olla? Vaatekaappini ovi on auki ja näen selvästi kuusikulmaisen pahviuurnan, jossa on Mobutu-koiran tuhka. En ole edelleenkään pystynyt ripottelemaan sitä minnekään, vaan pidän sitä asunnossani. Ajattelen niitä luottavaisia silmiä, kosteaa kuonoa, viereen käpertymistä. Syömäkoira on erilainen, laumaantumaton. Tuotantoeläin. En voi olla ajattelematta turvattomia eläinten kehoja, en kulkukoirien halukkuutta sitoutua, laumautua, tulla yhdeksi meistä.

Varmaankin juuri koirien takia en syö sikaa, kanaa, lammasta, kalkkunaa, haukea enkä lahnaa, en edes katkarapua enkä sinisimpukkaa. Ei siksi, että ne olisivat lemmikkejä, vaan siksi, että niiden liha stressaa samalla tavalla kuin omani. Tärisee, tahtoo sujua ympäristössään, kokee vaikeuksia asettua. Kerubivompatti hengittää tasaisesti, kiskoo uneen.

Aamulla huomaan vaatepommin räjähtäneen asunnossani. Molemmilla on vihlova nälkä. Hukassa on avain vinttiin, jossa Kerubivompatin tavarat ovat. Muistan ainoastaan laittaneeni avaimen VARMAAN PAIKKAAN JOSTA SE EI VOI KADOTA. (Minun pitäisi jo muistaa, että aina noin ajatellessani minun pitäisi iskeä kämmenellä otsaan ja karjahtaa kuuluisat viimeiset sanat ja pidättäytyä varmasta paikasta.) Hänen on tarjettava shortseissa, kunnes pitkät housut kuivuvat tai avain löytyy. Emme saa aikaiseksi mitään. Sängystä ylös nouseminen on sen luokan rasite, että se nyt yksinkertaisesti ei onnistu muuta kuin ruokailun tai töiden ajaksi.

Älkää käsittäkö väärin. Enimmäkseen nukun sängyssä. Säpsähtelen hereille, kysyn Kerubivompatilta, onko hän nukkunut. Ei ole. Hän on katsellut, kuinka nukun, miettinyt tuulivoimaseminaaria, koettanut hahmottaa matkan olevan ohi. Ynisen jotakin ja suljen silmät uudestaan.

Töissä pääni on ohutta hohkakiveä. Äkkiä kaikki se jaksaminen, itsen rohkaisu ja hyväntuulisuuden vaatiminen, johon olen itseni pakottanut sekunti sekunnin perään, on purettu. Olen hervonnut olemisen tasolle, jossa maataan sängyssä hämärässä, tapaillaan sorminpäin lämmintä paljasta ihoa ja herätään muutaman tunnin välein. Haluaisin vain nukkua, viikon tai kaksi.

Tuntuu siltä, ettei mitään kommentoitavaa mihinkään ole. Hitto minä kausaalisuhteista mitään tajuan, tai psykologiasta. Saan kirjoituspyynnön aiheesta, miksi ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa. En oikein löydä tulokulmaa kysymykseen. Jännite on kadonnut. Selkäni on levollinen, pingottumaton, pyöräily helppoa ja stressitöntä, en meinaa ajaa autojen alle silkkaa hajamielisyyttäni. Mutta olen väsynyt, täysin uupunut.

Mietin töissä, kauanko pääni sairastaa ohutta hohkakiveä ja milloin koen uudelleen halun tutustua asioihin, ihmisiin, paikkoihin. Halun nousta sängystä, toimia ja ponnistella.

Kiitollisuudesta

2006-09-05T01:07:00.000+03:00

Niitä asioita elämässäni, joista jaksan olla kiitollinen perinpohjaisesti, on tiettyjen ihmisten olemassaolo. Se tuntuu käsittämättömältä armolta: että tässä maailmassa on ihmisiä, joiden kanssa asiat sujuvat, vaikka rakastankin heitä samalla kipeällä, lähes takertuvalla tavalla kuin vanhempia ja isovanhempia - ihmisiä, joiden ansiosta elän ja olen mitä olen. Siinä missä vanhemmat ovat materiaalinen syy sille, mitä olen, ja monien ehdollistumieni takana, ovat nämä toiset, nämä sielunsisarukset, minäideaalin kannalta äärimmäisen tärkeitä.

Ja ilman minäideaalia ei jaksaisi elää.

Heidän kanssaan on vaivatonta olla hyvä, lämmin ja lähellä. Jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien heidän kanssaan solahtaa intiimiin, hyvään oloon. Ei ole pelkoa, ei mykkyyttä, ei sellaista etäistä kunnioitusta. He ovat rakastettavia ja nostavat minusta esiin rakastettavan ihmisen. Useimmissa seurueissa inhoan itseäni ja olen pistävän tietoinen vajavaisuuksistani. Olen liian ujo tai liian hiljaa, tai liian äänekäs ja määrätietoinen, tai sitten liian suorasuinen tabuasioista. Toisinaan niittaan vahingossa kuitin hihaani, kun minun piti vain niitata se toiseen kuittiin. Tai sitten kälätän vain ihan hömppää, tai sanon jotakin liian metafyysistä ja vakavaa, ja tunnen nahoissani, kuinka tilanteessa vallitsevat odotukset ja se, mitä minulla on siihen tarjota, eivät kuinkaan kohtaa.

Mutta sitten ovat nämä, joista olen kiitollinen. Yhden olen tavannut tänä iltana, yhden tapaan huomenna aamulla ja yhden iltapäivällä.

Vain heidän kanssaan ei voi olla, koska on tärkeää oppia kompensoimaan heikkouksia. Enhän voi vaatia, että he asuvat kanssani ja tekevät kanssani työtä, ja ettei minun tarvitse koskaan tavata ketään muuta. (Pienipä sekin piiri olisi.) Mutta useimpien toisten kohdalla tajuan selkeästi, kuinka jossakin toisessa tilanteessa, vaikka viisi vuotta aiemmin, minun olisi ollut vaikeaa sietää heitä, tai oikeastaan, tarkemmin ilmaisten, omaa käytöstäni heidän seurassaan, omaa ärtymystäni heidän ilmaistessaan itseään ja ajatellessaan epätarkasti. Olisin kuitenkin aukonut päätäni, tai ollut aukomatta, no, yhtäkaikki, sanoista olisi tullut hiertäviä murenia. Vanhemmiten käyn yhä lempeämmäksi sekä heitä että omia vierauden tunteitani ja itseinhoani kohtaan, mutta oleminen näiden vierassieluisten kanssa sisältää silti aina pientä ponnistelua, niin kuin heistä pidänkin ja niin kuin näenkin runsaan joukon yhteneväisyyksiä heidän kanssaan. Huomaan helposti narisevani tai käyväni setämäiseksi, ja sitten vihaan itseäni. En halua olla sellainen! Enkä osaa sanoa tilanteelle stop, ei minulla ole sillä tavoin tilanteesta toiseen muuttumatta lipuvaa persoonallisuutta.

Ja tiedän, että on parempaakin. On ihmisiä, joiden kanssa mikään ei ole helpompaa, joiden kanssa ongelmia ei osaa oikein edes kuvitella. Jotka sanovat: olen narsisti, sain paniikin, en osaa moraalia käytännössä, olen perverssi hirviö, he ovat oikeassa vihatessaan minua, sille että minua pelätään on perusteltu syy. Ja itse katsoo pöydän yli tai veden yli, läheltä, ja miettii, miksi hän noin sanoo. Minähän olen kiitollinen siitä, että olet tuollainen. Että me tuomme toisemme esiin näin rakastettavasti, rakastettavina. Ja jos joku sanoo tuskaisena, että miksi sinä sen kanssa haaskaat aikaa, sehän on sellainen ja sellainen, miltei polkee jalkaa kiukusta. Ei, sinä olet käsittänyt väärin, tahtoo oikaista, oikeasti hän on ihana ihminen, hän ei voisi olla pahantahtoinen, ei ikinä. (On traagista huomata, että tajuan tämän kuvion vasta tässä iässä. Nuorempana olin tarkempi fyysisille viehätyksen tuntemuksilleni, mutta ikääntyessäni kiinnitän yhä enemmän huomiota tähän - millaisena esitämme toisemme tilanteessa, millaisena saamme toisen tulemaan esiin siinä.)

Useimmiten ei tule ajatelleeksi, että ne ihmiset, jotka itsestä vaikuttavat hankalilta ja tilaavieviltä, ovat ehkä jonkun toisen mielestä samalla tavoin rakastettavia kuin nämä muutamat minusta. Sitä kyllä ajattelen usein, kuinka epäilemättä minua pitää moni hankalana ja tilaavievänä, kulmikkaana ja suorastaan myrkyllisenä. Aistin itsessäni noita puolia useissa tilanteissa.

Näiden lähelle helposti ja heti otettujen ihmisten rakastaminen ei ole mikään moraalinen teko - se on itsestäänselvyys. Itsestäänselvyys, josta olen polvianotkauttavan kiitollinen. Enimmäksen ihmisten rakastaminen on vaikeaa, ja kuuluu sellaisena moraalin piiriin. Sinä opit vielä hänen kieltään, tolkutan itselleni, joku päivä kykenet hänen kanssaan olemaan tilassa ilman hitustakaan vihamielisyyttä tai arkuutta. Ponnistelua se tietysti vaatii, mutta ponnistelemassahan me täällä olemme.

Se, että saa liikkua niemen ympäri, kävellä ja seurata taivaan tummenemista ystävän kanssa ilman hitustakaan pakottuneisuutta on niin lähellä armoa kuin mielikuvitukseni sallii. Kun tulen kotiin, huomaan mielialani kohentuneen ja olen kiitollinen. Kenelle tai mille, en tiedä. En usko, että kukaan saa itse valita, kuka näkee hänet yksituumaisen rakastettavana ihmisenä. Ehkä kyse on sattumista, piirteiden osuvuudesta ensivaikutelmassa, jostakin mallista, jota etsitään tiedostamatta. Ei sillä ole kai väliäkään. Kunhan ilmiön tunnistaa, ja ymmärtää, että tuo ihminen ei erityisesti hänkään ponnistele ollakseen rakastettava - hän on minusta rakastettava joka tapauksessa, jopa silloin, kun kuvittelee esittelevänsä hirviömäisyyksiään.

Kävelyn jäljiltä muistan taas, kuinka maailmassa on hyvyyden taskuja, turvasatamia, joissa voi hengittää hereillä ilman keuhkoja viiltämättä, tyynet purjelaivat keinahtelevat veden kalvoa myötäillen, knarrknarrköydet kietovat teräksisen tyylitellyn norpanpään, johon laivat sidotaan. Minuudet ovat sillä tavalla ulkoistettuja, syntyvät tilanteissa. Huomaan kuuntelevani tarkasti ja näkeväni vaivaa löytääkseni sanat, joilla rohkaista ja luoda toivoa. Tai keksiäkseni keinon synnyttää ihme, muunnella kausaalikulkuja siten, että äkisti penätty ihme olisi ystävän ulottuvilla eikä hän voisi kyseenalaistaa sitä kuinkaan.

Hyvästelyt ovat aina hankalia näiden kanssa. On äkisti viiltävän yksin, välinpitämättömän maailman armoilla. Huomenna on uusi päivä, koetan lohduttaa itseäni. Huomenna kaksi kohtaamista. Tapaamisia ja menoja riittää, kohtaamisia on harvoin. Mutta juuri kohtaamisista minä elän. Valoa, sanoja, juomaa, ruokaa, kohtaamisia. Kohtaamiset ovat turvallisuuteni tae. Ne osoittavat, että maailman armo on jotakin todellista ja saavutettavaa, ainakin hetkittäin, tilanteittain.

Hulluhan olisin, jos en rakastaisi niiden seuraa, jotka kutsuvat minusta esiin ihmisen, jota voin rakastaa ja kunnioittaa, jonka kanssa voin käydä nukkumaan levollisesti, heittelehtimättä pimeässä sängyssäni ja miettimättä, miksi sanon aina väärin.

Paniikkipäivä

2006-09-04T16:52:00.000+03:00

Päivä on kuin esimerkki siitä elokuvan tehokeinosta, josta Berleant kirjoittaa kirjassaan Art and Engagement. Joku on käpälöinyt aikaa jälleen kerran. Kerubivompatin paluuseen (sekin kuulostaa joltain elokuvalta, ja aika huonolta sellaiselta) on aikaa enää vuorokausi, mutta eikö vain tuo aika ole pitkä kuin kolmen kilometrin juoksun viimeinen maalisuora. Lehtikuuset eivät syöksy päin juoksijaa kuten sadan metrin tai kahdeksansadan metrin juoksussa, vaan möllöttävät kaukaisessa yksinäisyydessään pitkän tiilimursketaipaleen tuolla puolen.

Pahinta on, että tiilimurskeelle on siroteltu banaaninkuoria, joihin oikeastaan kai kuuluukin tässä genressä liukastua.

On se aika kuukaudesta, että verensokerini tipahtaa alavireisiin nanosekunnissa ruokailun jälkeen, kolmen portaan kiipeäminen on liikaa ja aivan kaikki itkettää. Kaikki hyvin sujuvakin itkettää, mutta voi sitä, joka uskaltaa asettaa PMS-punkerouaille esteitä. Ainoastaan tieto siitä, että tämä pahoinvointi, ärsytys ja surullisuus on hormonaalista, suitsii minut karjahtelemasta viattomille läheisille, että vittu täällä vesijuostaan suu kiinni ja että sitä vettä ei hei valuteta turhaan. Mutta hymyilen, vähän väkinäisesti kenties, mutta kuitenkin.

Se on paljon se. Olen kotona itkenyt sitä, etten löydä kynsilakkapulloani ensimmäisen etsintäminuutin aikana, että maitokahvintoksuinen huulirasva on hävöksissä ja että astun noita etsiessäni Lohi-paran hännälle. Metatasolla tunnen itseni aivan surkeksi, mutta ei työpaikkaan voi soittaa ja sanoa, että tämä on nyt niin tätä, tulen töihin sitten kun kuukautiset joskus alkavat. Kynsilakkapullo löytyy tietysti heti, kun tajuan, että sen hinta on kolmen euron tietymillä ja että sitä saa lisää tarvittaessa. (Kynsien on oltava lakatut, kun Kerubivompatti palaa.)

Ja tietenkin Kerubivompatti on palaamassa keskelle tätä kaaosta, jossa kaikki on huolestuttavaa ja itkettävää. Äkkiä maailma tuntuu hyvin suurelta ja kolkolta, ja sen ympärillä avaruus liian laajalta paitsi käsittää, myös kestää, lentokoneet vaikuttavat harvinaisen epäluotettavilta matkustusvälineiltä (vaikka toki tiedän autoliikenteen olevan vaarallisempaa - mutta tietäminen ja vaikuttaminen on eri asia; tällaiseen asioihin syyllistyminen kertoo jotakin olennaista kognitiivisten illuusioiden voimasta), ja jotenkin onnistun vakuuttumaan siitäkin, että on sangen todennäköistä, että kolaroin johonkin autoon kiitäessäni pyörällä ja tunkiessani samalla suuhuni kaliforniansämpylää. Jota en itse asiassa saisi syödä, koska siinä on suolaa, ja Kerubivompatti palaa jo huomenna - en halua silmäpussieni olevan kukkeimmillaan.

Eipä silti, että miehet huomaisivat silmäpusseja. Tai ymmärtäisivät, millainen on olo ennen kuukautisia, kun aamu-, päivä- ja iltapahoinvoi ja samalla haluaa tunkea sisäänsä maailman joka ikisen rasvaisen, suolaisen ja äklömakean ruoan, joista kaikista tulee takuuvarma pöhö juuri tuolloin.

Ja silloin vasta itkettääkin.

No, istun vain töissä ja tunnen täyttä pähkähulluutta, ponnistelen vaikuttaakseni mukavalta, luontevalta ja luotettavalta virkailijalta, hormonaalistahan tämä vain, lentokoneen laskeutumiseen kaksikymmentäyksi tuntia aikaa, montako kuppia ja lautasta siinä ajassa kerkiää pudottamaan, itkemään kömpelyyttään, huolestumaan sormien turvonneisuudesta, monenko auton alle kerkiää ajaa törähyttää, suuni pidän kyllä tukossa, en sano mitään ilkeää enkä epäilyttävää, laa laa laa, counting, kaksikymmentäyksi tuntia aikaa, voi luoja alkakaa kuukautiset, tästä ei tule mitään, käyn mielessäni läpi strategioita joilla kesyttää oma kauhuni lentoasemalla, halu telkiytyä naistenvessaan vetistelemään tai vetää turpiin liian hitaasti käveleviä ihmisiä (heitä on muutenkin vaikeaa sietää, saati sitten nyt), kuinka suitsia halu ostaa kilo ranskanperunoita tai iso sipsipussi roks roks, mitä helvettiä tuo sydän hakkaa korvissa saakka, miten minulla on taas nälkä, vastahan pistelin poskeeni kokonaisen luomumaissintähkän.

Jemmaan varmuuden vuoksi kupin ja lautasen työpöydän alle. Näyttää siistimmältä ja niihin on vaikeampi ulottua arvokkaan oloisesti, jos ne huvittaisi esimerkiksi heittää lattiaan.

Rukoilen mielessäni tuntemattomilta jumalilta, että muistan tiskata ne työpäivän päätteeksi ja että kuukautiskone käynnistyy. Jos nyt työpäivä loppuu. Jos työpäivä loppuu, jos pääsen ikinä kahvilaan saakka, jos pääsen ikinä sieltä kotiin, jos kotia on edes olemassa, olenko kenties unohtanut hellalevyn päälle, sitä on sattunut useammin kuin kymmenen kertaa tänä talvena mutta en ole edelleenkään onnistunut kehittämään aiheesta neuroosia vaan käyttäydyn kuin hellassa olisi automaattisensori, joka sammuttaisi virran parin tunnin jälkeen. (Miksei siinä ole, itse asiassa?)

Tarkistan useamman kerran, että laukussani on edelleen avain ja puhelin märän uimapuvun, kameran ja pyyhkeen lisäksi. Kyllä. Ne eivät ole vielä haihtuneet ilmaan, eivät muuttuneet pölyksi ja rätinkappaleiksi eivätkä myöskään hyönteisiksi.

Onneksi vaikuttaa siltä, että työtoverini kuukautisrytmi ei komppaa omaani. Hän näyttää toimivan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tai sitten se on vain defenssi: mikä tahansa vapaasti valittava asiakaspalvelutehtävä on tenttiinlukua mukavampaa.

Vapaa aamupäivä

2006-09-03T12:27:00.000+03:00

Vesijuoksen nykyään lähes aina silmät kiinni. Siten voin keskittyä paremmin oleelliseen, ajatuksiini ja siihen, missä asennossa kehoni liikkuu. Välillä raotan silmiä sen verran, että tarkistan, etten jyrää sinisin kellupallukoin rajattua rataa aivan poikittaissuuntaan tai ole syöksymässä etanatahtiani kenenkään päälle. Kiireiset suorittajanaiset kauhovat ohi kovakuoriaismaisesti, takapuoli pintaa tapaillen, juoksuvyö lapojen alareunan päällä, silmissä lasittunut paniikkikatse. En halua nähdä heidän ilmeitään.

Tämä on paratiisini, ihoa joka puolelta hellivä märkyys, liikehtiminen silmät kiinni, hengittäminen syvään, keskittyminen hyvään, toteen ja kauniiseen. Keskittyminen siihen, mikä on vaikea nimetä: siihen, miltä liikkeet tuntuvat, miten voin hahmottaa sisäisesti häntäluuni asennon, ilman virtauksen keuhkon onteloon ja sieltä ulos. Minulla ei ole halua ohittaa ketään, vaikka etenenkin nopeammin kuin jotkut huonompikuntoiset. Juoksen mieluummin pienen lenkin kuin kauhon ohi. Haluan kehoni asettuvan veteen mahdollisimman pystysuorasti, ja tahdon juosta enemmän ylös- kuin eteenpäin. Mieluummin minä taivaaseen pyrin kuin altaan päätyyn.

Koska juoksen silmät kiinni, olen tavallistakin herkempi äänille. Viereisen radan miehet puhuvat maauimalan hallinnosta paheksuvaan sävyyn. Heitä närkästyttää erityisesti se, että taulussa lukee veden lämpötilan olevan kaksikymmentäseitsemän astetta. "Ei taatusti ole", puhisee toinen. "Ei, tuo lämpötila on lukenut taulussa jo monta vuotta", vastaa ystävä. "Olisi hyvä, että ne mittaisivat veden lämpötilan ja kirjaisivat sen ylös oikein", jatkaa ensimmäinen.

En osaa olla miettimättä, miksi miehistä asia on tärkeä. Ei kai heillä ole hätää, kun he kerran huomaavat, ettei taulun lukema ikinä vaihdu? Ongelmallisempaa kai olisi, jos he luottaisivat taulun lukeman objektiiviseen totuuteen ja epäilisivät kehonsa vuoroin edistävän, vuoroin jäljistävän lämpöasteikolla. Miksi on tärkeää tietää, monta celsiusastetta vesi tarkalleen on? Kenelle poissaolevalle he haluavat kommunikoida tuon konventioon sidotun mittalukeman? Kuvittelen mielessäni viestejä äideille, rakastajille, pomoille. "Tänä aamuna veden lämpötila oli yhdeksäntoista." Mikä sellaisen toteamuksen funktio saattaisi olla? (Niin, tämä liittyy tietysti kysymykseen siitä, mitä on mielekästä koettaa kommunikoida - kysymys, jota jokaisen kirjoittavan sietäisi pohtia ainakin silloin tällöin.)

Kuvittelen kirjeenvaihdon, jonka jokaisessa yksittäisessä viestissä kommunikoitaisiin myös kaupungin maauimalan altaan veden lämpötila celsiusastein. Tajuan, että olen jonkin mannerlaattamaisen perustavan eron äärellä: itse en jaksaisi kiinnostua tuollaisesta kirjeenvaihdosta. Sen sijaan minusta olisi kiinnostavaa lukea, miltä tuntuu liukua veteen, liikkua sen sisällä, miten ihmiset kuulostavat vedessä salmea ylittäviltä suurnisäkkäiltä ja niin edelleen. Sekin voisi kiinnostaa, että on havainnut kehonsa olevan erittäin tarkka mittari pienelle lämpötilan ja tuoksujen vaihtelulle, että on havainnut huomaavansa syksyn siinä missä muuttolinnut ja koivutkin. Parasta olisi, jos kirjeenvaihtotoveri olisi riittävän erilainen. Löytyisi selvennettävää, puolin ja toisin.

Muistan kerran käyneeni kirjeenvaihtoa, jossa käytettiin ilmaisua "piilottaa lihaa". Kirjeystäväni viittasi tuolla sanaparilla penetraatioon. Minusta ilmaisu kuulosti aivan omituiselta, arvatenkin, koska en ole ensisijaisesti visuaalinen aisteiltani (vaan tuntoaistinen, kuten ihminen eläimenä on - minulla ei ole tämän suhteen sen kummempia illuusioita; olen lukenut mielestäni riittävästi antropologista aineistoa, aistisanojen etymologiaa ja pohtinut, mikä aisti on harhoille vähiten altis, torjuakseni näkemiseen perustuvan epistemologian odyssiaaniset harharetket; sorry boys, tämä eläin on enemmän kädellinen kuin silmäävä - - -) enkä sitäpaitsi edes visuaalisten pornoatrappien ehdollistama mies. Ja mitä protestoin silloin? Muistaakseni kirjoitin ystävälliseen ja ymmärtäväiseen sävyyn, että miesten olisi hyvä tajuta, että naisnäkökulmasta lihan piilottaminen tuo mieleen lähinnä postkoitaalisen poisvetäytymisen, ei penetraation. Sillä penetraatiossahan liha ei nimenomaisesti piiloudu tunnolta, aisteista tunnollisimmalta, tarkimmalta ja lahjomattomimmalta, vaan antautuu sen tutkittavaksi. Joskus on nuoleksittava miehen varpaanvälit, että tämä ymmärtää, miltä sellainen osapuilleen tuntuu. Mutta se on hyvä keino demonstroida.

Tietenkään tuo demonstraatio ei onnistu kirjeitse. Mutta kirjeitse voi kertoa, että tuota kannattaa kokeilla. Kokeile ja ymmärrä.

Muistaakseni kirjeystävä vastaa, että lihan piilottamisen assosiaatio liittyy avaimenpiilotusleikkiin. Olen selvennykseen tyytyväinen. Ymmärrän heti paremmin. Tosin en ole aivan varma, miksi teeskennellä lihan hukkuneen, kun tiedetään kuitenkin, että se on tässä huoneessa. Kai tavoitteena on saada osapuolet hihittämään ja kirkumaan, madaltaa rajamuodollisuuksia?

Mietin ohimenevällä tavalla hivenen huolissani, elävätkö naapuriradan sedät maailmassa, jossa asiat jakautuvat objektiivisiin tosiasioihin, tunteisiin, kuvitelmiin ja pikkuseikkoihin. Olen nähnyt riittävän monta ihmistä, jotka torjuvat tuntemukset eivätkä kuuntele, milloin heidän on hyvä olla. Noin arkitasolla tarkasteltuna he vaikuttavat toki kunnon ihmisiltä, mutta heidän alituiset niskahartiasärkynsä piinaavat minua. On vaikea ymmärtää, miksi joku laiminlyö hallinnoimansa kehon sillä tavalla.

On ensimmäinen vapaapäiväni aikoihin. (Kunpa joku antaisi minulle vapaapäivän ajatuksistani ja muistoistani. Sillä vaikka nautinkin keskustelusta ja jäsentämisestä, epävarmuudella ja muuttuvuudella briljeeraamiseenkin väsyy.)

Taivas on valokuvien epämääräistä vastasatanutta lunta, hieman harmaansiniseen taittuvaa. Turkoositasapaino on pielessä. Uima-allas höyryää, vesi näyttää alakuloisemmalta kuin tavallisesti. Tavallinen tarkoittaa tässä yhteydessä kesäpäivää, jolloin maailman aistimellista autuutta ei voi epäillä. Olen enemmän Islannissa kuin Ibizalla. Ilman tuhruisen maidon takana poppelitkin ovat aavistuksen harmaantuneen oloisia.

Kaksi vierekkäistä koivua elää eri vuodenaikaa. Toinen on ruskistunut, toinen vielä heinäkuun pehmeästi suhisevaa lehtilaahusta. Niiden etäisyys on enintään kymmenen metriä tai matka, jonka yli voi leikkiä kokonaisvaltaista lihanpiilotusleikkiä visuaalisesti: hypähtää koivun takaa, piiloutua taas sen taakse, juosta toiselle koivulle. Tällainen näky ilahduttaa aina. Joka ikinen vauva lähtee mukaan leikkiin, jossa pää piiloutuu pannumyssyyn, kurkistaa pöydänreunan yli, ikkunan mattamustasta neliöstä työntyy ulos kaksi kättä, valkeat tyynyt iskeytyvät ilmassa yhteen muutaman kerran ja vetäytyvät takaisin sisäpimeään. Jotkut aikuiset eivät osaa enää leikkiä. Miehet viereisellä radalla jatkavat purnaamistaan milloin mistäkin. Heillä ei tunnu olevan positiivista sanottavaa edes siitä, että heillä on sentään toisensa kuuntelemassa tuota narinaa. Heitä tekisi mieli ravistella lempeästi mutta päättäväisesti, pakottaa heidät katsekontaktiin, saada heidät ymmärtämään, että on vielä melkein kesä. Katso, aurinko näkyy pilvien ohetessa, se on kuin pastelliliidulla suhrattu kiekko. Vierekkäiset koivut nauttivat valoa. Koivuilla on läheisyydestään huolimatta erilainen geeniperimä ja kenties mikroilmastokin.

Kotimatkalla Alepa on täynnä säikkyjä kasvoja. Haalin ostokset koriin, luomuporkkanaa, kauramaitoa ja rasiallinen tummia luumuja. Hymyilen kaikille rohkaisevasti. Mikähän heidät on noin säikäyttänyt? Lapsuuteni nousukaskaupunginosassa ihmiset eivät näytä säikyiltä vaan ärtyneiltä. Pidän enemmän säikkyydestä kuin ärtyisyydestä. Ärtymys liittyy liikaa elämänhallintastrategiaan, jossa omat tunteet asetetaan toisten tunteiden edelle tietoisesti, tahdonalaisesti. Mieluiten asuisin kaupunginosassa, jossa ihmiset hymyilisivät levollisesti kaupoissa.

Luulen, ettei niitä kaupunginosia ole.

Minun pitää siis itseni hymyillä, eikä minulla ole mitään ihmeempää syytä ollakaan hymyilemättä. Toivon iloni tarttuvan, mutta ihmiset näyttävät edelleen säikyiltä ja kääntävät silmänsä lattiaan. On sunnuntai, aamulla kirkonkellojen moie on sekoittunut ambulanssin ulvontaan ja haparoivaan krapulaserenadiin, joka on tapaillut kappaletta "youuu aaaare my deestinyyyy".

Ehkä heidän ikkunansa on aamusta ollut kiinni.

Käännekohdista

2006-09-02T23:09:00.000+03:00

Työnnän viimeiset sileälle paperille painetut aakakkoset suureen painokuoreen. Kirjaurakka on tältä erää loppu, enää maanantainen taittajan kanssa neuvottelu ja tuntityöläisen laskun laatiminen, sitten voin alkaa horista urakasta nostalgiseen sävyyn. Viimeiseksi tarkastan kirjallisuusluettelon. Lempiartikkelini siinä on nimeltään "View through a window may influence recovery from surgery".

Kun olen sulkenut kuoren, ja makaan pienen asuntoni lattialla kyynärseisonnasta jalat pään yli heittäneenä, selkääni venyttäen, kylkiluiden väliin tilaa syvähengittäen, ajattelen yhä tiiviimmin jotakin lukemaani: kuinka meiltä puuttuu käsikirjoituksia moneen seikkaan ja ilmiöön. Vaikka klassikot tarjoavat harmonisia ja riitasointuisia skriptejä elämän suuriin tunteisiin, rautatieasemilla eroamisiin ja laivan partaan yli meren kukintaan tuijottamiseen pakolaiseksi lähtiessä, kuoleman liehittelyyn ja tyyneen ja seesteiseen elämänsä loppuun asti elämiseen, on monia tilanteita ja ilmiöitä, joihin ei ole valmista käsikirjoitusta, jota läpi käyden olisi valmiimpi tuossa tilanteessa.

Mikä pahinta, kulttuuri opettaa olemaan huomaamatta joukon asioita. Se, että meidät opetetaan suuntaamaan huomiomme suuriin linjoihin ja näyttäviin käännekohtiin tarkoittaa sitä, että huomiomme on suunnattu myös pois jostakin. Ajattele vaikka sellaista käsitettä kuin "esteettinen tilanne" tai "eettinen velvollisuus". Esteettinen tilanne - no, sumuiset hampaanmuotoiset vuoret aurinkovarjotettujen veneiden penkeiltä käsin, Monet'n lummetaulut L'orangeriessa, jollekin vapaamieliselle jopa hetki, jolloin toisen ilmettä ei voi nimetä, ja jolloin äkisti tajuaa kämmenten lakanneen hikoilemasta, ja työntää päätään eteenpäin, kallistaa sitä, sulkee silmänsä, koska suuteleminen on parempaa silmät kiinni, sokkonahan siinä joka tapauksessa heittäydytään, turvaverkoitta. Mutta kuinka moni jaksaa pohtia esteettisesti moottoritietä rivitalojen luona meluaidan takana tai hammaslääkärin odotushuonetta? Ja kuitenkin, tässä kaikessa on läsnä kvaliteetteja, jotka virittävät tilanteeseen esteettisen laadun. Mutta me suljemme aistimme ja päätämme, että näin on oltava, koska näin on.

Minun on tässä välissä huomautettava, että kaikki taide asettuu lähtökohtaisesti tällaista ajatusta vastaan. Taide tuo maailmaan jotakin uutta (olkoonkin että vain täsmällinen tilanne on uusi, materiaalit tuttuja - taide on tilkkutäkkejä) eli esittää, että näin on oltava, koska näin ei vielä ollut. (Tuo on oltava liittyy siihen pakottavaan tuntemukseen, että tämä ja tämä asia on saatava jäsennettyä, purettua jotakin kautta. Tietysti voisi sanoa, että juopottelukin täyttää tämän ehdon. Kyllä - mutta siinä tulos on harvemmin samalla tavoin kommunikoitavissa kuin taide. )

Tai eettinen velvollisuus - on helppoa ajatella, että eettinen velvollisuuteni on olla loukkaamatta ja sitten toisinaan tukea hyviä kehityskulkuja, rohkaista iloa ja rakkautta ja ystävyyttä ja toivoa paremmasta maailmasta. Kyllä, totta kai onkin näin. Mutta on niin ikään selvää, että puuttuu skripti sille, kuinka pienet asiat saattavat olla käännekohtia toisen ihmisen elämässä. Kirjassa, elokuvassa ja näytelmässähän käännekohta hahmottuu usein vasta tarinan päätyttyä, eikä elämässä ole samalla tavalla loppua - tai kun on, on jo liian myöhäistä alkaa sorkkia kehityskulkuja. Ja kuitenkin eettinen velvollisuuteni on puuttua kehityskulkuihin, jotka näyttävät kiertyvän yhä negatiivisemmiksi.

Elämässäni on ollut omituisia käännekohtia. Oudoimpiin kuuluu viikko ikätoverien kanssa teininä ilman, että kukaan olisi nälvinyt kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Tuon viikon takia en osaa suhtautua uskontoon samalla ylenkatseella kuin toiset - olen nähnyt, millaisen varmuuden usko antaa ihmisille, millaisen ymmärryksen siitä kuinka jokaista pitää yrittää rakastaa; ja kuten käy yhä selkeämmäksi, ihmiset käyttäytyvät useimmiten kuten heitä kohdellaan: rakasta jotakuta, ja hän käy rakastettavaksi kaikilla voimillaan. Vaikka en itse pystykään uskomaan aivan sillä tavalla, että voisin kuulua kirkkoon, luulen, että kristilliset ystäväni ovat oikeassa siinä, että pohjimmiltani olen hyvin uskonnollinen. Esimerkiksi, uskon hyviin ja pahoihin tekoihin, siihen että löytyy relativismilta turvattu alue. Sillä keneltä on pois auringonläikästä nauttiva koiranpentu, tai ketä ilahduttaa silvottu ihminen? (En tiedä, saattaa olla, että silvottu ihminen oudolla tavalla miellyttää jotakuta esimerkiksi koston kontekstissa - jota en henkilökohtaisesti ymmärrä lainkaan - mutta en sanoisi tunnetta ilahtumiseksi, tuollaiseksi kevyeksi välittömästi tunnetuksi suloisuudeksi ja tulevaisuuden kimmellykseksi, jota uskaltaa katsoa avoimesti, sydän odotuksesta hypähdellen, siipisulkiaan oikoen.)

Ja koen pyhyyttä omituisissa, yllättävissä paikoissa. Naiskuoron laulaessa, nähdessäni seinän ja asfaltin raosta elämään pusertuvan vaahterantaimen, kävellessäni yksin rannalla, saadesssani tekstiviestin kaukaa. Älä pelkää, lukee puhelimen ruudussa. Kaikki menee hyvin. Minut pelastaa liikutukselta vain se, että olen seurassa. Kuten muutkin, olen ehdollistunut siihen, ettei seurassa saisi itkeä.

Missä sekin on opittu? Siinäpä julma käännekohta. Luulen, että se on ala-asteen juhlasalissa. Istumme risti-istunnassa lattialla, polvet ovat juhlan päätteeksi niin kipeät, etten meinaa päästä seisovilleni. Mutta vielä se ei ole ongelma. Ei, nyt lauletaan Sylvian joululaulu, ja kyyneliä alkaa valua. Joku hihittää, olkavarteen isketään nyrkillä. Nielen kyyneliä, tunnen kuuman punaisen vaeltavan ylösalas kasvoja ja kaulaa, sama tunne kuin myöhemmin saadessani juosta jonkun syliin, poispäin ja takaisin, tai tanssiessa jonkun kanssa, onko tämä korrektia, varmasti on. Mutta silloin en enää itke, vaikka kai saisinkin. Yritän hymyillä viileästi ja etäisesti. Luulen, etten oikein onnistu vaikuttamaan viileältä, enkä taida todella yrittääkään. Itkemättömyys riittää.

Liikutusta on vaikeaa peittää ja valehdella, ja alan opetella pois sen salaamisesta heti koulun jälkeen. Mutta itku, sen annan olla yksityisen, tai vain aivan lähimpien nähtävän. Niinpä jossain vaiheessa hengitys paljailla hartioilla alkaa tarkoittaa itkua, paljaiden solisluiden nuuhkiminen itkua. Eikä sillä ole mitään tekemistä surun kanssa, ainoastaan liikutuksen: liikutuksen, että saan olla, liikahdella, tuntea, että saan liikkua pyhässä, olla niin lähellä suojautumatta kuinkaan, odottamatta mitään, tarvitsematta hymyillä tai päteä tai olla vakava.

Miten traaginen onkaan käännekohta, jossa joku jysäyttää minua nyrkillä olkavarteen ja suljen itkun piireistä intiimeimpään. Kuinka monta vuotta saankaan odottaa nyrkin ja solisluiden välillä.

On päiviä, jolloin arastelen hengittää seurassa. Mietin, mikä ele saattaa olla jonkun elämäntarinassa käännekohta huonompaan. Siksi koetan jatkuvasti avautua yhä enemmän, kertoa rehellisesti, mikä tuntuu vaikealta ja missä kohdin pelkään. Ja kiittää, ylistää, muistaa mainita kaikki positiivinen. Koska saattaahan olla, että se, mikä on minulle itsestäänselvyyttä vuorovaikutuksessa, "minä rakastan sinua, saan sinulta niin paljon, ja vaikka meillä on vaikeaa aina välillä, totun sinuun yhä paremmin ja opin rakastamaan sinua koko ajan enemmän", on ehkä jollekulle jotakin uutta - että joku rakastaa häntä juuri sellaisenaan, vaatimatta mitään. (Toivomatta ei voi olla, mutta se on eri seikka on kuin vaatiminen, ja toiveiden osoittauduttua turhiksi ei auta kuin koota itsensä, ymmärtää vahvistua vastoinkäymisestä, katsahtaa hiven pidemmälle.)

Näkymä ikkunasta saattaa lyhentää toipilasaikaa leikkauksen jälkeen. Joissain artikkeleissa, joita olen lukenut, on puhuttu siitä, kuinka näkymä, johon kuuluu puu, on tehokkaampi kuin näkymä, jossa ei ole puuta. Koska ikkunastani ei näy puita, olen täyttänyt ikkunalaudan kasvein. Teen sen kyllä jo ennen kuin olen lukenut Kaplanin pariskunnan artikkeleita asiasta. Enkä ole ollut leikkauksessa, mutta haluan, että mieleni on kevyt ja kiipeilee pilvissä mieluummin kuin makaa naamallaan katuojassa. Jokainen jasmiineja katsova ymmärtää tuollaisen korrelaation helposti.

Joskus pyöräillessä töihin tai töistä en osaa olla ajattelematta, miten meidän pyhyytemme täällä kaupungissa on rajattu mikromittakaavaan (seinänvieren vaahterantaimi), intiimiin (sängyllä rakastajan kanssa oman ihon rajat toisen ihoon sotkien) ja kosmiseen mittakaavaan (pilvien liike ikkunan takana, ajatus maapallosta haavoittuvana, avaruudessa pyörivänä kappaleena, ajatus maailmankaikkeuden venyttäytymisestä ajaksi ja avaruudeksi, loittoneminen, kokemuksen taakse pääsemättömyys). Siinä mittakaavassa, jossa arkeilemme, jossa liikumme vilkkaasti liikennöityjä katuja, alitamme junaradan (kuolleen oravan kohdalla ei ole enää läikkääkään asfaltissa) ei ole meille paljonkaan mahdollisuuksia. Talot kohoavat kyllä kauas permannosta, mutta niiden seinät ovat verraten koristeettomissa kaupunginosissa, joiden halki liikun. Talot on tehty työvoiman uusiutumiseen valossa ja ilmavuudessa, mutta liikenteen melu rikkoo kauniit periaatteet eivätkä ihmiset ole vain työvoimaa. Mikä on satu kadulla vastaan kävelevässä samanlaisessa tehdasvalmisteisessa talvitakissa?

Entä jos jonkun elämässä käännekohta onkin se, että hän tajuaa, että järjestys, joka on meille itsestäänselvyys, on illusorinen, kunhan nyt on vain sattunut todentumaan sekavien, erillisten ponnistelujen seurauksena? Ettei tämä ole kenenkään ykkössuunnitelma. Että emme tiedä oikeastaan, millainen kaikenlainen maailma voisi olla. Millaiseksi sen voisi tehdä.

En halua tulla suuruudenhulluksi, en tahdo kuvitella, että minulla olisi kovinkaan paljon valtaa vaikuttaa asioihin. (Luulen, että sellainen tieto jähmettäisi minut kauhusta - en osaa ennustaa tekojeni tuloksia niin hyvin, että suhtautuisin riemulla valtaan.) Mutta tiedän, että voin kääntää muutamia elämiä kerrallaan, istua ja kuunnella, ojentaa käteni ja koskettaa, avata nähdessä kädet ja juosta vastaan, kysyä mikä tämän asian merkitys oikein sitten onkaan, oletko tullut ajatelleeksi että ja niin edelleen. Että on sallittua erehtyä. Että on sallittua pettää toisten toiveet. (Jokainen pettää toisten toiveet joka tapauksessa - emmehän ole olemassa heitä varten, vaikkemme kyllä itseämmekään, vaan aivan sattumalta, oikusta.) Mutta että siitä voi oppia anteeksiantavaisuutta itseä ja toisia kohtaan.

En ole erityisen hyvä kuuntelija enkä keskustelija, mutta luulen, että jo pelkkä sen osoittaminen, että välitän, että joku on minulle tärkeä, ehkä silaa hänen tunnelmiaan jos ei kultatomulla, niin ainakin hopeisella välkkeellä hetken aikaa. Ja entä jos tuo hetki on juuri se, jona hän saattaisi keksiä, että maailman julmuus piilee juuri siinä, että meidät on ehdollistettu elämään tietynlaisessa ympäristössä tietyllä tavalla ja että mitään vertailukohtaa tälle ei oikeastaan ole. Vierailut ulkomailla ovat vain vierailuita, retket historiaan mielikuvituksellista hupsutusta. Että todellisuus on tässä, että sitä pitäisi pystyä hahmottamaan tarkasti ja uskollisesti, jotta voisi huomata, miten sitä voi muuttaa helpommaksi hengittää.

En osaa karistaa mielestäni sitä tutkimusta, jonka mukaan työyhteisöissä omaksutut pienetkin kulttuuriset muutokset saattavat muuttaa koko työpaikan ilmapiirin ratkaisevasti, niin että ihmiset äkisti tajuavatkin kuuluvansa, tuntevat itsensä hyväksytyiksi, solahtavat hyvään oloon, kantavat sen kotiinsa saakka, jaksavat nähdä ystäviään, kävellä puukujilla, ihailla kuutamoa sillalta, raivostua epäkohdista, löytävät taas merkityksen johonkin aiemmin ikävältä velvollisuudelta tuntuvaan.

Tällaisilla käännekohdilla näyttää olevan sellainen kummallinen ominaisuus, että ne tempaavat toisia elämiä ympäriltään mukaan merkitykselliseen, rohkaisevat sitä.

Entä jos käännekohta on niinkin pieni kuin hei ja hymy. Minulle on lapsesta lähtien jankutettu, etteivät hymy ja kohteliaisuus maksa mitään. Ei sekään aivan totta ole, joskus hymyillessä tuntee vahingoittavansa surua sisällään ja valehtelevansa toisille. Se on kallis hinta. Mutta ehkä sanonta tarkoittaakin, että hymy ja kohteliaisuus ovat hintansa väärti?

Ehkä on oikein istua sisällä toisinaan kauniina kesäpäivänäkin, tuntea väsymystä ja päättää, ettei mene grillijuhliin eikä kuuntelemaan bulgarialaista musiikkia viltille eikä ystävän kanssa istumaan skumppalasia eikä äidin kanssa lauteille. Jos se tarkoittaa, että jaksaa paremmin hymyillä ja olla ystävällinen toisaalla, se ei voi olla kovin väärin. Ja yksin, keinovalon piirtäessä kaihtimet minulle visuaalisesti vastapäistä fasadia merkittävämmiksi (tilanne vaihtuu, kun sammutan valon - ja omituista kyllä, ulkopuolisille näkymä muuttuu juuri päinvastoin; kun täällä on valot, minä ja työpöytäni keittokomeron luona näymme kaihdinten läpi, mutta valon sammuttua kaihtimet ovat kuin viininpunainen muuri sängyssä makaavan, syksyn alkua arastelevan kehoni edessä - sitä ei voi mitenkään hahmottaa) tajuan entistä paremmin, kuinka tärkeitä käännekohdat saattavat olla.

En voi mitään sille, että olen lakkaamattoman kiitollinen elämäni kääntelijöille, jotka ovat toisinaan olleet läsnä kauan ja muokanneet minua kuin puutarhamaata, toisinaan vain käännelleet minua kuin hivenen vastenmielistä salaattia, poimien perunanlohkareet mutta sysien suolakurkut lautasen reunoille. Ilman heitä nämä ajatukset eivät koskaan emergoituisi.

Ei niin, että näissä olisi jotakin suurta tai tärkeää, että nämä olisivat hyvin jäsennettyjä tai uusia minullekaan. Eikä niin, että nämä ovat sitä, mitä ajatusten pitäisi olla lauantai-iltaisin, tai että minulla olisi näille muita vertailukohtia kuin hatarat muistikuvat aiemmista kausista, jolloin olen ollut lähes joku toinen, toisin ajatuksin. Mutta pidän niistä, liikun niissä kuin paksussa mannapuurossa, saalistan puolukoita.

Eivätkä ne ole minun, nämä ajatukset. Minua ehkä, ehkä synnyn osittain niistä. En osaa hallita niitä, ne muotoutuvat omalakisesti, voin toki hieman ohjailla niitä, mutta en voi keksiä niiden äkisti noudattavan painovoimaa ja sitten lakkaavan noudattamasta. Voin tarkkailla niiden lakia, suhtautua niihin kuin vieraisiin talossani. Huoneistossani, joka on oikeastaan syvä lasikuisti viidennessä kerroksessa koruttomassa talossa, jonka asuntoihin ei ole johdettu edes voimavirtaa vaan ainoastaan kapea valovirta.

Välillä sammutan valot, jotta näkisin paremmin ulos ikkunasta. En ole ollut leikkauksessa, mutta olen väsynyt ja mietin elämääni ja elämiä ylipäänsä, mitä minun pitäisi tehdä, mitä tahtoisin tehdä, mitä tahtoisin muiden minulta toivovan. (Sillä odottaa he eivät saa, se on itsepetosta.)

En ole varma, osaanko tunnistaa käännekohdat oikein. Mutta jos sanon, että tässä on käännekohta, alan jäsentää sen käännekohdaksi, eikö siitä voikin tulla sellainen? Pidän hetkistä, jolloin jokin ajatus yllättää itseni. Kuten kävellessäni ja päättäessäni äkisti ja varoituksetta antavani keltaiset kengät toiselle. Tai kuten toukokuussa sanoessani täysin itselleni tuntemattomasta syystä, että ikävöin, että taidan olla rakastumassa. Tai kuten eräs päivä, kun näen kirkkaasti, että elän suhdetta, jossa kukaan ei keskustele kanssani. Kun sanon, että tulehan kylään tai voisitko hoitaa kasvejani ollessani poissa tai ei en minä siitä loukkaantunut (se tarkoittaa yleensä, että en olisi saanut loukkaantua ja että olen jo sovinnossa siitä itseni kanssa).

Kun teemme asioita yhdessä, en tiedä, missä kohdin hämmästytät itsesi. Eikä sen ole oikeastaan väliäkään. Koska luulen, että tuo toinen olet sinä, ja vastaan sen eleisiin. Ja joku on nostanut kaihtimet ylös, näkyy monia seikkoja. Asiat eivät ole aina olleet näin. Ne eivät pysy tällaisina. Mutta me olemme tässä nyt, katsomme ikkunasta ulos. Ja näemme jotakin hyvin kontingenttia.

Kun katselemme aikamme, syntyy meissä halu laskeutua rappukäytävää alas kadulle saakka. Sitäkö me etsimme? Siksikö arkkien tunkeminen suureen kuoreen tuntuu niin hyvältä, siksikö ajatukset karkaavat yhä uudelleen siihen, kuinka ihmisille voisi kertoa, että maailman välttämättömyydet ovat luultuja kepeämpiä, pienempiä, helpommin sijoiltaan tönäistävissä?

Liikenteen melu liukuu syksyisen yöilman myötä sivuikkunasta sisään. On aika juoda kreikkalaista yrttiteetä. Jos sataa lisää, saadaan sieniretki.

Ruusuja

2006-09-02T09:59:00.000+03:00

Parhaita puolia uimastadionilla vesiharrastamisessa on se, että maauimalassa on sääkamera, josta voi kätevästi tarkastaa, kuinka täysi vesijuoksurata on lähtöä tehdessä. Kun katsahtaa allastilanteen lähtiessä, on helppoa valita, tarvitseeko oma vesijuoksuvyö raahata mukaan vai liikeneekö itselle lainavyö.

Hyvät haltijattaret lähtevät ennen puoltayötä

2006-09-01T23:59:00.000+03:00

Tällä kertaa en itke, koska paikalla on kolme hyvää haltijatarta, kun tekstiviesti tulee. Joskus ikävä iskee niin voimakkaana, että en jaksa kuin istua eteisessä ja niistää kyyneliä nenästä hameenhelmaan tai paidanreunaan.

Neljä yötä. Pitäisi olla iloinen. Olen pelosta turta. Talot näyttävät ankarilta, koetan olla ajattelematta. Neljä yötä. Ihmisiä, joilla on toiveita, tavoitteita, uskoa itseensä ja kehitykseensä. Esittelen uudet sandaalit, mutten jaksa kietoa nyöriä pohkeisiin ylös saakka. "Näillä voi kävelläkin", esitän toiveikkaasti.

Sanoisiko mies kengistään niin?

Kun vieraat ovat lähteneet, huomaan, miten omalaatuinen kokoelma tavaraa on ikkunalaudallani: kasvien ruukkujen välissä on optinen hiiri, tyhjä viinipulloa, pöytäjalusta, kamerapussi, lehmän selkänikamaa esittävä veistos, rikkinäinen avaimenperä, jossa lukee Mickey&Micny, pysähtynyt herätyskelloni, rullallinen teippiä, rullan keskiössä sekaisin hakaneuloja ja hiuspinnejä, hevosta ja kirahviperhettä esittävät veistokset ja kynsileikkurit. Ja multaa, murumultaa.

Olemme tuhonneet viiteen naiseen kaksi litraa jäätelöä, viinipullon, pastaa ja salaattia suuret kulhot. (Mutta töihin vietäväksikin jää.) Olen saanut pullon viiniä ja kolme metallista maustekulhoa. Olemme aloittaneet puhumisen työelämän kuluttavuudesta ja maailmantaloudesta, emme ole päässeet korottomaan rahaan emmekä kaasuenergiainfrastruktuuriin saakka. Sen sijaan olemme päätyneet keskustelemaan, kuinka puhdistaa siilin kallo lihanriekaleista muurahaispesäkäsittelyllä ja kuinka pahalta vesiruumiit haisevat, ja mitä eroa on ruumiin mädättämisellä ja kompostoinnilla.

Kuvittelen siinä jälkiruokapöydässä suuren kompostirummun, jossa pyörivät ruumiit muksmaks toistensa yli, haketta putoilee niiden ympärillä kuin ruskeaa lunta, lierot kaivautuvat höltyvään lihaan. Lierot, siirat, tuhatjalkaiset. Kuuman kostean höngyn rungossa. Rump rump, veivataan kammesta, ruumiit ojennetuin sormin, unohdan ensin kuolonkankeuden.

Kurotan jäätelökulhoa, kaavin loputkin naamaan.

On se aika kuusta, kun voisin syödä loputtomiin. Luulen ensin kuun heijastuvan ikkunalasista haltijattarien lähdettyä, mutta tajuan sitten näyn kattolampun heijastumaksi eteisestä saakka. Kaihtimien läpi ikkunaan osuessaan ja kaihtimien läpi takaisin heijastuessaan valo näyttää kumman laajalta ja kelmeältä, miltei kuulta.

On nukuttava.

Viisi kappaletta joilla minut saa tanssimaan

2006-09-01T13:09:00.000+03:00

(Vaste haasteeseen.)

Nina Simone - Sinnerman
Madonna - Like a Virgin
Banda Ionica - Espinita
Klezmer Conservatory Band - Ikh hob dikh tsufil lib (en osaa tanssia tangoa kyllä kuin yksin!)
kenen tahansa laulamana - Saarenmaan valssi

Kentauri ostaa neljä kenkää

2006-08-31T19:54:00.000+03:00

Jo kulkiessani kohti oikeustaloa minut valtaa tunne, että olen melkein kuin jokin muu olio. Olen niin rauhallinen, tyyni, pahin kriisimyrsky on nyt ohi (kerron pian syyn, vielä en saa sanoa, enhän tiedä, tuleeko siitä edes mitään). Olen jokin suurempi eläin, eläin jolla on leveä auringonkerääjäselkä ja mieltymys terveelliseen maukkauteen, eikä sanoja, eikä sanojen angstia. Eläin, joka ei osaa töltätä, mutta jolla on käynnissä matkaavoittava askel.

Tiiliseinän viereen on tuupertunut vanha, ruostetankoinen ja löysäketjuinen pyörä. Seisahdun, katselen sen alennustilaa. Mustaan maaliin on nirhautunut nojaumajälkiä, pinnat vinksottavat, kello on repeytynyt pannasta irti, kissansilmän sokka on tyhjä. Ainoa uusi kokonaisuuden osa on mattamusta x-large u-lukko, joka on kiilattu takapyörän ja keskikolmion lävitse. Näin Helsingissä: kahlitse pyörä sitä kalliimmalla lukolla, jos mielit pitää pyöräsi.

Kukaan ei silti varasta lukkoa. Lukolla ei tee mitään ilman avainta. Kun pyörän ja lukon yhdistelmä kähvelletään, arvokas lukko sahataan rikki tämän rämän pyörän takia.

Ruoholahden talojen parvekkeet valmistautuvat talveen. Vaivihkaa, mutta kuitenkin. Pallonmuotoiset jättiläiskrysanteemit ovat kiivenneet kovapuupöydille ja pörhentelevät sieltä pukumiehille. Fleecehuopa on keriytynyt siistiksi rullaksi tuolille, vyötekin vielä paikallaan. Koetan tähyillä laveita keramiikkavateja kotimaisin omenoin, mutta näkyvyyn parvekkeille on huono. Tyydyn katselemaan naista, jolla näyttää olevan sama matka kuin itselläni.

Koetan hahmottaa myös vatsalihakseni. En pidä tavasta, jolla peilikuvani rinnat hetkuvat kävelyn tahtiin.

Tunnistan tuomarin hänen astuessaan ovesta sisään. Olemme tulleet samalla metrolla, hän on tarkkailemani. Nainen on katsellut liikkeiden ikkunoita, pään liikkeissä on lintumaista terävyyttä, kiihkeyttä, kaula rasvaton, silmärypyt hyvää tuulta, terävää älyä ja tarmoa osoittavat. Nainen, joka sopisi soittorasiaan, mutta ei pysyisi siellä kauankaan. Hän ei tunnista minua.

Arvaan oikein: hän syö kuin lintu. Lounaakseen hän nauttii yhden persikan. Työpäivinä hän ei syö, sillä kukapa haluaisi vatsanpuruja ja iltapäiväunetusta. Nyökkään. En minäkään syö ikinä lounasta, jos töitä pitää saada eteenpäin. Pienen välipalan vain. "Mutta aamulla söin suuren kulhon kaurapuuroa", hän nauraa. Nyökkään - niin minäkin. Lesepuuroa tosin, mutta kaurasta yhtäkaikki. Jos minusta sanottaisiin, että syön kuin lintu, pitäisi ajatella strutseja, emuja tai nanduja.

Ja ehkä vielä niin, että ajattelisi biologisen entiteetin olevan oikeastaan koko laji, ei yksilö. Näinhän joissain etiikan teorioissa tehdään, ja kai ontologioissakin. (En halua väittää ontologiasta mitään, koska en muista. Ja ajatus universaalista, näkökulmattomasta olemisesta kuulostaa minusta joltakin saavuttamattomalta.)

Niin, ei mustarastas eikä hippiäinen, enintään strutsi, emu tai nandu. Mutta en ole niin nopea enkä teräväkyntinen. Ei, syön kuin hevonen ja nelistän enintään viitisenkymmentä kilometriä tunnissa. Vasta välitunnin kassalla huomaan ostaneeni täyskauraisia leipäsiä, omenan ja pussin naposteluporkkanoita. Klopisen takaisin oikeustalolle ja nimeän kehoni osat kintereiksi ja etupolviksi.

Unohdan asian, koska oikeusjutut, joista on annettava tuomiot, eivät ole taaskaan yksinkertaisia, ja niin ollen on oltava hetken taas ihmisenä. Mutta millainen logos onkaan. Kun poissaoleva tuodaan läsnäolevaksi keinolla, joka on Umberto Ecoa lainaten se, millä voidaan valehdella, arvaahan tuloksen. Kaikkien kertomukset poikkeavat hieman toisistaan. Poliisin ottamien kuvien silmät kielivät, että alkoholillakin on osuutta asiaan.

Toisella tauolla käyskentelen hetken kaupassa ja löydän neljä kenkää. Maksan Visa Electronilla. Sitten muistan taas hevosenruokani. Huvitun ajatuksesta, että minulla on neljä jalkaa. Tarvitsen enää käsineet ja hatun ollakseni hyvinpukeutunut kentauri!

Ja öitä on jäljellä enää yhden käden sormien verran. Viides yhdeksättä, muistan äkkiä kävellessäni, oli yliopiston alkamispäivä silloin kaksitoista vuotta sitten. Minulla oli vaaleanpunavalkoruudullinen kotelomekko, sen alla valkoinen miestenpaita, kravatti, käärittylahkeiset tummat farkut, tolppakorkoiset kävelykengät brogue-leikkauksin, vaaleanpunaista huulipunaa ja tuhottomasti mustaa kajalia. Halusin tulla intellektuelliksi.

Kukaan ei osannut kertoa, miten sellainen juttu tehdään - -

Kävin yhdessä Elävien runoilijoiden illassa ja raivostuin siitä, että keskustelijat ajattelivat tunnetta ja järkeä toisilleen vastakkaisina ja asettuivat vielä sille kannalle, että runo, jos jotakin, ilmaisee näistä yksinomaan tunnetta. (Ainoastaan Tiina Kaila oli toista mieltä.) En osannut lakata lukemasta runoja enkä kirjoittamasta niitä, vaikka surinkin sitä, että tällainen ilmapiiri oli vallitakseen.

Vaihdoin pääaineen filosofiaksi. En osaa katua (kujaa, puistoa, aukiota) vaikka mielikuvitukseni ja järkeni toimiikin liian poeettis-assosiatiivisesti jotta minusta olisi voinut tulla hyvä filosofian tutkija.

Osaan halutessani kirjoittaa yksinkertaisia, selkeitä ja ymmärrettäviä lauseita. Enimmäkseen en halua. Haluan, että minut ymmärrettäisiin, mutta en halua, että minut ymmärretään liian helposti, liian konventionaalisesti. Konventiot ahdistavat minua, kun talsin kaupungin halki huonoissa mutta kauniinvärisissä kultakuoriaiskengissäni neljä uutta kenkääni kahisevassa kassissa heiluen ja sääriä jaloitta potkien.

Tahdon ihmeitä. Jos en saa kesää talven keskelle, teen joulun elokuun viimeisenä päivänä.

Päätän antaa toiset kengät ystävättärelle, koska hän tarvitsee ne ja haluan toivottaa ONNEA ja ne näyttävät enemmän häneltä joka tapauksessa, enkä kuitenkaan jaksa odottaa jouluun saakka lahjojen antamisen kanssa.

Sitä paitsi, ihmeiden tekemiseen ei ole aina tilaisuutta.

Sivistyksestä, sohvatyynyistä ja sukupuolittumisesta

2006-08-30T18:14:00.000+03:00

Joskus keskustelee jonkun ihmisen kanssa ja miettii, mikä hänen motivaationsa on lukea jotakin. Tämä tulee mieleen, kun lehdenmyyjä soittaa puhelimeeni ja tarjoaa Kotivinkki-lehden tilausta. Se ei tulisi maksamaan aluksi mitään. Mutta en halua lukea tuollaista roskaa, sanon puhelimeen epäkohteliaan suorasti. (En ole pyytänyt häntä soittamaan, joten voin olla melko suora tuntematta itseäni epäeettiseksi - sitä paitsi puhelinmyyjälle, joka jotenkin identifioituisi myymäänsä paskaan, tekee silmiä avaava radikaaliterapia todennäköisesti ihan hyvää. Rajansa sitä on työhön sitoutuneisuudellakin! Jos omia tai oman paikan tuotoksia alkaa pitää jotenkin sädekehin silattuna, on todellisuustarkistuksen aika.) Sitten toivotan hauskaa päivänjatkoa, mutta en parempaa onnea.

Luulen, että iso osa ihmisistä lukee kodinsisustushysterialehtiä jotenkin puolipakonomaisesti tuolla tavalla kaupittelemattakin. Enemmän heille tekisi hyvää lukea jotakin muuta. Vaikka satuja, Platonia, runoja, logiikkaa, psykologiaa. Jotakin, joka ei lietso tunnetta, että muutos on jotakin, mikä pitää ostaa ja tökkiä liikkeelle ulkokohtaisesti. (Toki sekin on yksi mekanismi tuottaa muutosta mielentiloihin - mutta tuntuu siltä, että tuo mekanismi on aivan ylikorostunut ajassamme. Ei menneinä aikoina jähmetytty henkisesti, vaikkei saatukaan Hempasta -kuten yksi ystäväni Hemtexiä kutsuu - muodinmukaisia sohvatyynyjä parin kuukauden välein. Pikemminkin päinvastoin - oli aikaa ajatella muutakin kuin sohvatyynyjä.)

Vaikka olen tutkinut ympäristöestetiikkaa ja olen sitä mieltä, että ympäristö vaikuttaa mielialaan uskomattoman paljon (ja siksi en ikinä päästäisi sisustussuunnittelijaa kotiini raiskaamaan ajatusteni pesää), en siltikään ymmärrä, miksi jatkuvasti pitäisi lukea uusista kesäverhoista ja sohvamateriaaliratkaisuista. Oma tavoitteeni on selvitä tällä kaksitoista vuotta sitten käytettynä ostamallani tiikkiviiluisella pöydällä hautaan saakka. Hitto vie, metsät ovat sentään paljon kauniimpia humistessaan ja kuhistessaan kuin joidenkin sohvien käsinojina (tai Kotivinkki-lehtinä - tämä vaihtoehto on suorastaan puistattava).

Siinä, etteivät ihmiset näytä aina ymmärtävän, etteivät hyödykkeet synny tyhjästä ja että maailman kantokyky on hyvin heikoissa kantimissa, on jotakin hirvittävän sivistymätöntä.

No niin, nyt joku kenties sanoo, että olen sivistymätön, kun en tilaa lehtiä. Se pitää nimittäin paikkaansa - minulle ei tule yhtään lehteä. Jos sivistys tahdotaan määritellä lehtien lukemiseksi ja siihen kritiikittömästi suhtautumiseksi, tunnustaudun oikopäätä yhtä (joskin kvalitatiivisesti eri tavalla) sivistymättömäksi kuin Korkeasaaren paviaanit. Kirjasto olisi tuossa aivan vieressä, mutta ei sinnekään tule mentyä usein lukemaan. Se johtuu kai siitä, että pidän sivistyneempänä sitä, että tutkiskelen joitain punnittuja, perinpohjaisia näkemyksiä, etenkin suomalaisen arkitodellisuuden ulkopuolelta, ja siivilöin ajankohtaisinformaation ystävistäni, jotka ovat päätyneet työnsä tai jonkin muun tuntemattoman seikan - näitä voi olla epäilemättä monia turhamaisuudesta ja pelosta aitoon kiinnostukseen saakka - takia seuraamaan uutisia. Olen miettinyt monesti, onko ystävien käyttäminen tällä tavalla oikein sopivaa, mutta tullut tulokseen, että kyseessä on kuitenkin win-win -tilanne: minä saan tietää uutiset juuri sopivasti suodatettuina, ja ystävät saavat hyvää mieltä siitä, että ovat minua enemmän maailmankartalla. (Sama mekanismi toimii pyydettäessä jotakuta oppinutta henkilöä suosittelemaan kirjallisuutta tai muuta materiaalia tähän ja tähän intressiin - eivät he siitä loukkaannu, elleivät nyt sitten saa miljoonaa sellaista pyyntöä vuodessa, pikemminkin ovat hitusen imarreltuja.)

Minua voisi syyttää sivistymättömäksi myös siinä mielessä, että erotan pelkän oppineisuuden sivistyksestä, jonka ajattelen jotenkin laajemmaksi projektiksi. (Sydämen sivistys, kuten olet kenties huomannut, teroittaa terminä aika monta kieltä tuossa tuokiossa.) Oppinut voi olla kylmä, sivistynyt ei. No, tämä on taas vain oma mielipiteeni. John Irvingin kirjassa Neljäs käsi on mielenkiintoinen kohta, jossa keskustellaan, voiko tiettyä lastenkirjaa lukea itkemättä. (Kuten muutkin Irvingin kirjat, tämäkin on täynnä tarkkanäköisiä havaintoja lukemisesta ja kirjallisuudesta ihmisten elämässä.) "Minä muistan ne!" Patrick huudahti. "Stuart Little oli ihana ja minä muistan, miten äiti itki aina kun hän luki minulle Lotta ystävääni." "Niille, jotka lukevat Lotta ystävääni itkemättä, pitäisi tehdä lobotomia", sanoi Zajac. Tunnistan asenteen: on kirjallisuuden kohtia, jotka saavat minut ajattelemaan, että ihminen, joka ei reagoi niihin mitenkään, on jotenkin vajaa eläytymiskyvyltään ja siten kenties myös moraaliltaan (ellei hän kompensoi eläytymiskyvyn puutettaan jollakin pitävällä, taitavasti muotoillulla moraalisella periaatteella; tuskin hänestä silti ihmistuntijaa koskaan tulee. No, tuskin minustakaan, itse asiassa. Taidan pitää kirjoista enemmän kuin ihmisistä, se on hieman häiritsevää huomata! Jos kirjojen kanssa voisi harjoittaa seksiä, en kai poistuisi asunnostani lainkaan muualle kuin metsiin ja rantaan.) Nuo kirjallisuuden kohdat löytyvät oikeastaan aika helposti - klassikkohan on historiallinen määritelmä teokselle, joka on koskettanut monina eri aikoina useita (ja oletettavasti aika eri tavoin).

Tietysti joskus käy niinkin, että aika ja elintavat ovat muuttuneet jo niin paljon, että suuri osa ihmisistä ei enää tunnista aiemmin klassikkona pidetyn arvoa - tämä on kai realistinen kuvaus nykytilanteesta - mutta ei se ole vielä mikään vastaväite sille, mitä tekstin koskettamaksi, liikuttamaksi tuleminen saattaisi osoittaa. Sillä eihän pikkumaisuus omaan elämäntapaan takertumisessa ja siitä käsin osoitettu ymmärtämättömyys toista elämäntapaa kohtaan (taitavasti kuvattuna, tietysti; asioiden tekeminen näkyväksi, ymmärrettäväksi, koettavaksi on kenties vaikeimpia seikkoja maailmassa, ja miten tärkeä, kun sen moraaliset seuraukset ajatellaan läpi huolellisesti - ehkä ymmärtäisin lehtien lukemista ja tilaamista, jos sitä kuvattaisiin riittävän taitavasti? Otan mielelläni vinkkejä vastaan!) ole mikään hyve vaan pikemminkin moraalin este. Tietty etäännyttäminen ei mielestäni voi kuulua sivistykseen. Sillä mitä sivistynyttä on siinä, että toteaa maailmassa olevan kärsimystä, johon olisi helppo puuttua, mutta enpä aio kuitenkaan puuttua edes helpoissa kohdin? Tai mitä sivistynyttä on siinä, että pystyy tukahduttamaan tunteensa lukiessa, kieltäytyy eläytymästä ja käsittelemästä niitä? Sehän on kirjallisuuden potentiaalin hukkaanheittämistä. (Ja lisäksi rasittaa omaa elimistöä, kuten empiirinen psykologinen tutkimus osoittaa. Niin huvituksen kuin tuskan eleiden kätkeminen - uskon että pientä kutkaa niihin tuntuu kyllä lukiessa, pitäisi vain uskaltaa heittäytyä, harvemmin sitä on hihitykseen kuoltu - tuottaa laajan stressireaktion.)

Lehdissä harvemmin teemoja kehitellään siihen pisteeseen, että ne kykenisivät ravistelemaan. Uutinen viidestätuhannesta kuolleesta siellä ja täällä taas on käsittämätön surullisuudessaan. Joku keski-ikäinen setä jyrisee rintaäänellä. (Anteeksi keski-ikäisille sedille, ette te kaikki ole samanlaisia. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on oikein hieno tyyppi! Mutta monet muut sedät on harmaapukupesty ja klanittu päästä ja ne puhuvat kaikki samaa jargonia - mistä ihmeestä ne pitäisi erottaa? Ajattelen setiä tekemässä itselleen elouait - viisisataa samannäköistä elouaita, jotka puhuvat kannattavuudesta, kilpailukyvystä ja niin edelleen. Siitä, mitä ihmiset tahtovat. Mutta eivät ihmiset tiedä mitä tahtovat! En minä ainakaan. Ei siitä, että ostan luomuteetä, voi vielä päätellä, että tiedän mitä tahdon, edes kuluttajana.) Näistä tapahtumista kuulee. Ja jatkuvasti on kärsimystä, josta ei jakseta kirjoittaa koko ajan, sillä uutisarvo on melko pitkälti uutuusarvon kanssa linjautuva. Mitähän tsunamialueen maataloudelle kuuluu, esimerkiksi? Entä köyhien maiden orpokotien lapsille? Koe-eläimille? Venäjän vanhoille metsille? Bonoboille?

Yksi hyvä kirja tuntuu opettavan moraalista enemmän kuin vuosikymmenien lehtien tankkaaminen. Se, miksi uskaltaudun kirjoittamaan tämän lauseen ylös, johtuu siitä, että olen kirjoittanut lehtijuttuja. Tiedän, miten juttu pitää muotoilla, millaista otetta toivotaan. Vaikka en lue lehtiä säännöllisesti, tunnen lehtimaailmaa tätä kautta. (Okei, kaikki lehdet eivät ole samanlaisia. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu on erinomainen lehti.) Kun luen G. H. Meadin sadan vuoden takaisia mietteitä siitä, miten sanomalehdet tulevat mullistamaan ihmisten moraalin tekemällä kansoista veljiä, tekisi mieli parkua pettymyksestä. Sillä asenteet tuntuvat koventuneen, eivät suinkaan pehmentyneen. Hitto vie, emmehän me ole sisaruksia muuta kuin kuluttajina.

Mutta takaisin sivistykseen. Sellaisessa perinteisessä, formaalissa sivistyskäsityksessä, jollaisen on joskus haistavinaan tiettyjen keskustelujen liepeillä, on sellainen ikävä sivujuonne, että se katsoo jotkut aiheet yksinkertaisesti sopimattomiksi keskustella, vaikka sävy ei olisi edes mitenkään mässäilevä, loukkaava tai yleiseen vastuuttomuuteen kehottava. Mutta jos sivistystä käytetään näin, jonkinlaisena sensuurimörkönä ihmisten kokemuksen jakamiselle, se näyttää toimivan itseään vastaan: eivät synkät salaisuudet avaamattomina traumoina, häpeinä ja pelkoina siitä, että olen ainoa, jolla on näitä ajatuksia, helpota kommunikaatiota ja sujuvaa toimeen tulemista, ystävyyttä ja rakkautta, vaan pikemminkin halvaannuttavat ne jo keskustelun lähtökuopissa. (Miten suuren muutoksen blogit ovatkaan tuoneet tällaiseen keskusteluun! Ja sitä myötä osanottajien elämään. Kenties entiseni on oikeassa - tämä on jonkinlainen kontrolloimaton sosiaalipsykologinen koealusta. Hän uskoo, että meille useimmille käy huonosti. Minulle kuulemma ei, koska olen niin jääräpäinen tahvo. Huooh. Minä taas toivon, että asioiden jakaminen ja työstäminen synnyttäisi uudenlaisen moraalisen ja yhteisöllisen ilmapiirin. Ainakin toistaiseksi tähän yhteiseen ponnistukseen osallistuminen tuntuu aika ihmeelliseltä ja hienolta. )

Mutta takaisin tabuihin. Esimerkkiä ei tarvitse hakea kauaa: useampikin tuntemani mies valittaa, että he eivät voi sanoa, miltä heistä tuntuu sukupuolisuus, miten he jäsentävät sukupuolieron jne. - koska jos kyseenalaistaa jonkin populäärifeminismin teesin (?? Minusta feminismi on niin monitahkoinen noppa, että sieltä voi pöllähtää melkein mikä tahansa mielipide ehkä lukuunottamatta sellaista itsestäänselvää poissulkua että ei olla sitä mieltä, että naisia saisi pistää turpiin ihan niin kuin huvittaa. Se, että joku on feministi, ei sano vielä paljon mitään muuta kuin että hänellä ei ole tuon ismin kanssa samanlaista henkilökohtaisesta historiasta juontuvaa issueta kuin itselläni. No, minä nyt olen muutenkin raivoissani, jos minun pitää sanoa olevani jotakin muutakin kuin kasa ongelmia.) edes mututasolla, tulee erittäin helposti leimatuksi sovinistiksi (vaikkei siis olisi ilmaissut, että feminismi olisi väärässä, esittänyt vain, että ilmiöön on myös tällainen näkökulma, minusta tuntuu tältä, ja etten tiedä, tuntuuko kenestäkään muusta ja että tiedän, että jostakusta tämä saattaa tuntua pahalta, mutta että tältä minusta nyt vain tuntuu - mikä luottamuksen osoitus, ja miten sellainen usein palkitaankaan!). Esimerkiksi, en usko että mies voisi kirjoittaa naisten katselemisesta samoin kuin Eufemia kirjoittaa (erinomaisesti) miesten katselemisesta ilman, että häntä alkaisivat jotkut pikaistuneimmat pitää iljettävänä, vanhoillisena, alistavana tms.

(Samalla kun virittelemme tuntikausia ulos mennessä kenkien ja sukkien, sukkien ja hameiden, hameiden ja villapuseroiden harmoniaa ja käymme vuosikaudet tanssitunneilla oppiaksemme liikkumaan kauniisti ja opettelemme puhumaan heleällä äänellä - - - ajattelun tarkentamisen ja hiomisen ohella - - - ja sitten meitä ei saisi ihastella? Huh, mikä näkemys. Ihasteleminen on toki eri asia kuin kouriminen ja muu karkeus. Kyllä minä ainakin petyn, jos panostan jonkun juhliin laittautumalla juuri siten kuten tiedän hänen mieluiten naiset näkevän eikä hän lainkaan hämmenny siitä, kuinka tarkasti olen kuunnellut hänen mieltymyksiään ja laittanut ne toteen tuona iltana siinä osassa maailmaa, joka ei ole minun mutta kylläkin määräysvallassani - kehoni alueella. Ongelma kai on lähinnä, että jotkut miehet ovat aika huonoja lukemaan, että kadulla bussipysäkillä seisova kaunistautunut nainen ei odota juuri häntä, sammakkoa valkoisine ratsuineen...)

Mitä tulisi ajatella esimerkiksi siitä, että täällä keskustelu sukupuolittuneista roolimalleista menee helposti tukkanuottasiksi ja nalkuttamiseksi? (Ei siitä tulisi tietysti ajatella mitään, mutta jotainhan siitä välttämättä mieleen tulee.) Kuuntelen musiikkia last.fm:ssa, ja hämmästyn hetki hetkeltä enemmän siitä, että länsimaisen naisen ääni on niin valittava, kapea, kiukkuinen. Luulen tämän johtuvan liioista roolipaineista - meidänhän pitäisi olla about miehiä naiseuden ohella, olla sekä hoivaavia ja suvaitsevia ja komppaavia mutta sitten myös raudankovia uraihmisiä ja vielä tuon päälle dokaavia hyviä jätkiä. Siinä tulee lähestulkoon hulluksi! Omat naisten kanssa ystävystymiseen, seurustelemisiin ja rakastumisiin kiteytyvät ongelmani liittyvät pitkälti siihen, etten pidä lainkaan länsimaisesta sukupuolituksesta enkä romantiikan ajalta periytyvästä rakkauskäsityksestä, ja sitten minut käsitetään helposti väärin. (Vaikka perinteessämme on toki käytännössä järkeviä piirteitä, kuten rituaalisten genitaalisten ympärileikkauksien puuttuminen - julmuuksia en tahtoisi olla kyselemässä.)

Lähestulkoon ainoa ihminen, joka on kyennyt keskustelemaan kanssani sukupuoliroolituksesta jokseenkin sivistyneesti, on (kenties joillekin jäykemmin asioita jäsentäville yllätyksenä) Käymälöitsijä, joka jakaa samantyyppisen kiinnostuksen esimerkiksi esimoderniin erotiikkaan eikä pidä tuollaisista asioista keskustelemista jotenkin epäsivistyneenä tai uhkaavana. (Tietysti on muitakin syitä tulla hyvin toimeen Swendolynen kanssa - runoni lukeneeni hän tietää osapuilleen, millaista universumia olen asuttanut, meillä on hyvin samantyyppinen tausta, pidämme toistemme kirjahyllyjen sisällöstä, olemme lähestulkoon yhtä huolettomia käsitteenmäärittelijöitä ja suhtaudumme samalla varauksella ismittymiseen.) Naisten kanssa sukupuoliroolituksesta keskusteleminen kyllä onnistuu, mutta se ei ole tuloksiltaan niin hedelmällistä. (Paitsi ehkä Eufemian kanssa.) Tiedän siitä jo aika paljon, ja siksi koetan liikkua yleiskatsauksenomaisesti toisen sukupuolen alueella karttapohja käsissäni, sitä täydennellen. Minua rasittaa sukupuolivihamielisyys, ja tahtoisin, että jonkinlainen välirauha saavutettaisiin. Sitä paitsi rakastan haasteita, jos ne ovat maltillisia ja toteutettavan kokoisia, kuten esimerkiksi hyväntahtoisuus sukupuolten kesken, ainakin jossakin pienemmissä joukoissa.

On vaikeaa kuvitella, mitä sivistynyttä on siinä, että vaietaan sotatilasta, joka kuitenkin riehuu yksittäisissä keskusteluissa. No, mediassa myös. (Vilkuilen kahvihuoneessa yliopiston henkilöstölehteä. Neljä naistorhtoria valittaa siinä, ettei naisille liikene virkoja - miehet suosivat ystäviään. Mutta niinhän naisetkin tekevät! Tai ainakin ne naiset jotka tunnen, mukaanlukien itseni. Miehet vain sattuvat olemaan tällä hetkellä vallitsevassa asemassa yliopistoilla ja siksi heidän pitäisi ehkä olla vielä hieman tarkempia ja harkitsevampia istuessaan virantäyttökomiteoissa.) Surullisinta on huomata, kuinka sama pyörremysky raivoaa jo ihmisten läheisimmissä ihmissuhteissakin, joiden sentään pitäisi olla rauhan tyyssijoja ja vankan aallonmurtajan rengastamia turvasatamia. Naiset kuvaavat miestään "sellaiseksi äijäksi" ja miehet naistaan "estrogeenituuliviiriksi". Ja asioista ei kuitenkaan saisi keskustella sivistyneesti ja suoraan (koetahan vaan, ihmiset alkavat pitää sinua omituisena - minulla ei ole tällä saralla kyllä enää mitään hävittävää; tosin usein kun sanon jotakin mitä totisinta, kuten että niitä joiden kanssa on maannut ei enää jännitä, ihmiset luulevat, että se on vain jokin vitsi).

Ilmeisesti oletetaan, että toinen tietää jollain telepaattisella varmuudella, mitä päässäni liikkuu tai jopa mitä toinen sukupuoli, tuo tutkimaton manner, diskurssissaan noin yleensä spekuloi, haluaa, inhoaa. En minä tiedä, miten miehet puhuvat, kun en ole paikalla, enkä myöskään sitä, miten toiset naiset puhuvat heille heidän ollessaan kahden kesken. Toisen sukupuolen lisäksi myös omani on minulle tärkeimmissä suhteissaan tuntematon, itseäni lukuunottamatta. (Onneksi on pari miestä, jotka suostuvat keskustelemaan aiheesta vedottuani eettisyyteen ja sen kehittämiseen - enhän voi vaatia, että toiveeni ja paheksuntani otetaan huomioon, jos en vaivaudu kertomaan niistä, eivätkä hekään voi, jos eivät kerro omistaan!)

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin vetää pahvilaatikon päähäni, kun sukupuoliroolikeskustelu alkaa. Koska kaikki muut tuntuvat tietävän, millaisia ovat miehet ja naiset. Minä en tiedä mitään! Ja ehkä juuri siksi kuvittelen, että keskustelu voi pysyä sivistyneenä.

Ja nyt sitten aloitan tällaisen keskustelun ihan itsekseni. Vuodatusta, vuodatusta. Tunnen todellakin olevani osa psykologista koetta havaitessani, että selitän sukupuolirooleista yleisesti ja ylipäänsä. Minua vain stressaa sodanomainen tunnelma. En halua kaivautua mihinkään poteroihin enkä ainakaan ajatella, että sukupuoli olisi niin merkittävä tekijä - ainakaan sukupuoli sellaisena kuin länsimainen stereotyyppi sen kuvaa nykyään.

Mutta tämä onkin vain esimerkki. Esimerkki siitä, missä on vielä sivistyksen puutetta: eettisesti kaikista tärkeimmässä elämän kysymyksessä, pariutumisessa ja sitoutumisessa. (No jaa, ehkä kasvatus on yhtä tärkeä.) Sillä eikö kaikista aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan sivistyneesti? Ja eikö ole kamalaa, että näin tärkeä aihe on sellainen, että jos sitä pyrkii kuvaamaan tarkasti ja luottavaisesti, saa hourupään maineen?

Eipä Kotivinkin puhelinmyyjä tainnut arvata, mihin viaton soittokeikka matkapuhelinnumeroon johti. Olen sotkeutunut perusteellisesti sivistyksen käsitteeseen. Tahdon siis, että sivistys on tarkkaa asioihin perehtymistä, niiden uskollista kuvaamista ja siten jakamista, eri kuvaus- ja jäsennystapojen yhteensovittamisen yrittämistä hyvässä hengessä ja ketään ongelman esiin nostavaa paheksumatta. Että se on sitä, että jonkin yksittäisen ärsyttävän seikan sijaan ehdotetaan, voisiko asia sittenkin järjestyä näin, oletko kokeillut. Että ennakolta sensuroituja aiheita ei ole.

Kuulostaa erittäin ihmiskeskeiseltä, toistaiseksi. Olen taas niin ahdistunut ihmistenvälisestä kitkasta, että melkein unohdan ottaa muotoiluun perustavamman tason sivistykselle. (Olisi kiinnostavaa tietää, liittyykö tällainen mekanismi yleisemminkin ympäristökysymyksestä puhumattomuuteen ja sen näkymättömyyteen ties missä määritelmissä - ihmiset ovat keskenään niin solmussa, että unohtavat, että perustavampikin taso olisi. Taso, joka voisi yhdistää, luoda niitä yhteisiä tavoitteita, joiden puitteissa kenties hyvinkin erilaisten ihmisten keskenään toimeen tuleminen, ystävyys ja rakkaus tulisi helpommaksi...) Mukaan olisi lisättävä vielä se, että tajutaan, että ihmisen maailma on iloinen muurahaiskuhina, joka ei evolutiivisesti ole niin kovin muuttunut kirjoitetun kulttuurin aikanakaan, ja että tajutaan, että noilla muurahaisrassukoilla on keko, ja polkuja, ja metsä, ja että niiden olisi arvostettava jotenkin myös puitteita, joiden ansiosta ne pysyvät hengissä ja virikkeistettyinä.

Mutta en siltikään ole muotoiluuni kovin tyytyväinen. Jätän asian hautumaan ja olen tyytyväinen siitä, että päivä on edennyt iltaan.

Osittain tyytyväisyys johtuu siitäkin, että Vompilta tulee tekstiviesti, joka muistuttaa minua siitä, että maailmassa on hyviä ja kauniita kohtia, joissa sivistynyt keskustelu itää lainkaan ponnistelemattakin. Hän kirjoittaa olevansa solmussa ja kovin räjähdyspaineinen silkasta odotuksesta. Koska kuvaisin itseäni samoin termein, minua jännittää ensi tiistai. Entä jos koko lentoasema räjähtää? Entä jos juoksemme toistemme läpi ja lattialle jää vain verisiä riekaleita? Tai jos itkemme niin, että myöhästymme viimeisestä yöbussista kaupunkiin? (Joskus tulee mieleen, että mielikuvituksen vaimennuspedaali olisi kätevä.)

Jos lentoasema räjähtää tuntemattomasta syystä ensi tiistaina, sinulla on jo hypoteesi valmiina.

Pitkäveteistä pohdintaa

2006-08-29T16:51:00.000+03:00

Moni asia tapahtuu sattumalta.

Monet elämän tärkeimmistä asioista vaikuttavat tapahtuvan sattumalta. Tutustuu ihmiseen, hänen kauttaan toisiin, valikoi opiskelualansa näiden vanavedessä, imee ympäristöstään arvoja ja asenteita. Kerran omaksutusta pidetään kiinni, kunnes ilmaantuu riittävän hyvä haastava näkemys. Sillä välin on ehtinyt tapahtua paljon, joitakin vaihtoehtoja on ohitettu lopullisesti.

Mutta on myös asioita, joihin voi palata. Olen tänään ajatellut pyöräillessäni ja vesijuostessani sitä, kuinka ihmeellistä on, että nyt yli kolmekymmentävuotiaana olen tullut siihen tulokseen, että on naisia, jotka pitävät minusta edes marginaalisesti. Olen sutkuttanut jaloilla ja ajatukset ovat pyörineet päässäni. Lapsena pidin tytöistä enemmän kuin pojista. Sitten tytöt saivat rinnat ja kiinnostuivat pojista, ja raivostuivat, kun en osannut mennä siihen mukaan. Ja kun itse innostuin aiheeseen, ihmiset taisivat jo seurustella, ja minäkin aloin, ja sitten elin miesten maailmassa oikeastaan viime syksyyn saakka. Nyt olen koettanut opetella naisten juttuja.

Mutta olen suunnattoman epävarma niissä. En osaa olla tarpeeksi pehmeä ja huomaan edelleen luiskahtavani asioiden analysointiin niiden pelkän kuuntelemisen ja komppaamisen sijaan. Mutta en aio joutua epätoivoon enkä teeskennellä, vaan pitää asiaa mielessäni, muistuttaa siitä itseäni, kunnes tuo muistuttaminen alkaa näkyä käytöksessäni. Jos sillävälin suuri joukko naisia tulee siihen tulokseen, että olen ärsyttävä tapaus, sitten he tulevat. Olen muuttumassa koko ajan, siksi minusta ei ole hyvä tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Kuten ei kenestäkään muustakaan.

Muutokset vaativat aikaa. Vähitellen säännönmukaisuudesta voi liudentua satunnaisesti esiin pilkistävä, toimimaton funktio. (Kyllä, funktiot voivat olla toimivia tai toimimattomia - toimivuus on kontekstuaalinen kysymys, ja kontekstin muuttuessa jokin aiemmin funktionaalinen piirre saattaa käydä harmilliseksi tai ainakin neutraaliksi, hyödyttömäksi. Mikä tämän kommentin funktio oli? Sen funktio oli tuottaa ymmärrystä. Mutta se esitettiin kontekstissa, jossa ymmärryksen tavoittelu ei ollut vallitsevana kuuntelun periaatteena. Siksi sen funktio ei ollut toimiva. Ajatus toimimattomasta funktiosta on hieman kuin ajatus jäänteestä, muinaismuistosta, palimpsestista. Eleestä, joka kertoo aiemmasta - ja kenties myös tulevasta; ehkä olisi järkevämpi puhua vain toisaalla vallitsevasta järjestyksestä, kuten lyhythiuksisen ystävättären pään heilautus, joka on ymmärrettävä vain jos tietää, että hänellä on ollut pitkä, silmille karkaava tukka, tai piilolinssit päässä diskossa olevan ystävän sitkeä tapa tökätä nenänvartta näkymättömien silmälasien siltaa tavoitellen.)

(Epäilen käyttäväni termiä funktio väärin anyways. Ehkä se johtuu siitä, että siihen liittyy epämiellyttäviä assosiaatioita kuten funktionalismi tyylisuuntauksena. Kohdallani se ei toimi lainkaan esteettisessä mielessä.)

Jotkin ilmiöiden kimput, joissa olen havaitsevinani tiettyä säännönmukaisuutta, saattavat olla silkkaa sattumaa. Saattaa olla, että on täysin kontingentti seikka, että joka ikinen mies, jonka kanssa olen seurustellut vakavasti, on ollut aluksi lyhythiuksinen mutta alkanut lähes välittömästi kasvattaa pitkiä hiuksia (en ole huomauttanut asiasta heille tai muuta - he vain ovat tehneet noin) ja on nauttinut esiintymisestä ihmisten ilmoilla silloin tällöin naistenvaatteisiin puettuna. En haluaisi ajatella, että nämä ovat säännönmukaisuuksia, jotka jotenkin olennaisesti luonnehtisivat miehiä, jotka voivat tulla kanssani toimeen riittävän hyvin yhdessäasumisen kannalta. Sen sijaan tahdon ajatella, että säännönmukaista on se, ettei yhdelläkään noista miehistä ole ollut henkilöautoa - sellainen epäilemättä synnyttäisi varsinaisen arvoristiriidan, koska ajatus terveestä ja hedelmällisyysikäisestä kaupunkilaissinkusta, joka tarvitsee auton, ei yksinkertaisesti kuulosta miellyttävältä. (Taakkoja varten on olemassa taakkapyöriä ja city car club. Ja kaverien vanhempien autoja. No, terveys on suhteellinen käsite, tietysti, arviot tapauskohtaisia.)

Mutta toisaalta haluaisin muistaa, etteivät säännönmukaisuus ja kontingenssi ole polaarisia vastakohtia. On kenties kontingenttia, että ystävystyn sen ja sen kanssa, mutta ystävystymisen prosessissa on monia säännönmukaisuuksia. Useat kontingenteilta vaikuttavat seikat saattavat myös ilmentää jotakin sääntöä, jota emme ole vain vielä osanneet konstruoida. (Hemmetti, pitääkö minun jatkuvasti ivata tieteellisiä oppikirjoja. Me! Ketkä me? En ole osa tiedeyhteisöä, joten turhaan tässä meitittelen. Eikä minulla ole kauheasti hinkuja konstruoida mitään sääntöjä. Yliopisto-opinnot ovat mädättäneet pääni.) Entäpä tilastolliset säännönmukaisuudet ja dispositiot, jotka ilmenevät vain tietynlaisten ehtojen vallitessa? Ei, säännönmukaisuus ja kontingenssi on vaikeaa ajatella täysin vastakkaisina. Ehkä tämä johtuu siitä, että täysin säännönmukaiset seikat harvemmin ovat kiinnostavia spekuloitavia. Kuten se, että kivi putoaa aina alaspäin kehoon suhteutettuna - mitä hauskaa tai spekuloitavaa siinä on? (Joskus kun puhutaan jumalasta, joka luo niin raskaan kiven, ettei jaksa nostaa sitä - voi omnipotentiaa - ajattelen jumalaa, joka voisi muuttaa asiat niin että 2 plus 2 olisikin 14 ja niin edelleen. Ja niin jumala keksi ilmapallon, joka nousi taivaisiin saakka. Tänään ajattelen myös tässä yhteydessä viittä leipää ja kahta kalaa - minulla on näet nälkä pyöräillessäni. Kuvittele dialogi: "Mitä ihmettä tämä on? Ei tässä ollut ennen vuorta!" "Ei se ole vuori, se on suurehko leipä väkijoukkojen ruokkimiseen." "Mutta mistä tuo haju tulee?" "Ah, se on tuo kala - niin, se. Sekään ei ole vuori. Tuolla tavoin haiseva vuori olisikin jotakin kummallista." "Sanoitko kala? Ei se ole kala vaan nisäkäs." "Hyvänen aika, mikä jumalan ihme!" Ja niin edelleen - minun ainut toivoni on päästä minne vaan, koska selvästi jatkan rienaamista enkä ole kiltti tyttö.) Ja kenties jotkin asiat, joita tarkastelen säännönmukaisina, ovatkin vain sattumia. Kenties tapani tarkastella niitä säännönmukaisina saa vain aikaan sen, että näen sitä, mitä etsin. Tai omassa käytöksessäni, että käyttäydyn, kuten oletan.

Käyttäytymisen kaavojen rikkominen on yllättävän vaikeaa. Murrosiässä tapahtui paljon murtumista - enimmäkseen alkoholin voimalla. Kun tajusi, että periaatteessa osaa esimerkiksi puhua miehille (siitä oli selkeä joskin visuaalisesti heitteinen ja oksetuksen tunteen läpilyömä muistikuva ja runsain mitoin sivullisten todistuksia), asiaa saattoi koettaa myös selvinpäin. Psykologiassa onkin huomattu, että parhaiten tepsivä interventio avuttomuuden kierteeseen tietyn seikan suhteen on usein rakentaa tilanne, jossa avuton huomaakin äkisti tekevänsä juuri sen, mitä hänen ei pitänyt osata. Kun jokin on kerran tehty, omakohtaista kokemusta tuosta tekemisestä on vaikeaa enää kiistää. Nyt olen aikonut tehdä samantyyppistä totuttelua kuin aikanaan opetellessani puhumaan miehille myös ilman viinaa. Olen eron jälkeen nähnyt, että periaatteessa osaan tehdä monia asioita yksinkin ja aion koettaa toteuttaa niitä myös parisuhteen piirissä (sillä edellytyksellä tietysti, että viikon päästä olen vielä samaa mieltä ja että Kerubivompatti myös - maailma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen niinä hetkinä kun joku palaa pitkältä matkalta). Samalla tavalla kuin olen sitä mieltä, että keskustellessa on parempi olla selvin päin kuin humalassa (jos näiden väliltä pitäisi valita - onneksi ei täysin tarvitse, mutta kyllä usein ja rajusti juopottelu aika pölvästiltä vaikuttaa ja ainakin jo pari viinipöhnää viikossa saa minut vihaamaan hetken sosiaalista kyvyttömyyttäni, jota pitää tuolla tavoin lievennellä), olen nimittäin selvillä siitä, että kaipaan nyt aika tiivistä ihmissuhdetta. Minun on saatava nukuttua ja syötyä, elettyä ilman kauheaa stressiä!

Kuinka olenkaan ponnistellut talvella nukkumisen ja syömisen, jonkinlaisen normaalielämän eteen. Olen virittänyt herätyskellon soimaan aikaisin, pitänyt kiinni ruoka-ajoista, liikkunut säännöllisesti. Mutta ruoka ei maistu eikä uni tule, aamulla kyllä nukuttaisi, mutta en voi antaa unirytmin päästä tärviölle, koska sitten menetän kaikki sosiaaliset suhteeni. Mutta kun olen parisuhteessa, huonossakin, nuo elämän perustoiminnot onnistuvat tuosta noin vain - stressitasoni on selvästi huomattavasti alempi. Se saa miettimään vakavasti, miksi lopulta pelätä rakastumista ja sitoutumista uudelleen. En halua tehdä tai jättää tekemättä asioita vain siksi, että pelkään epäonnistuvani. On lannistettava pelko, myönnettävä aiemmat epäonnistumiset ja noustava uudelleen satulaan.

Muutenhan ei voi sanoa yrittäneensä parastaan. Hittojako minä siitä piittaan, onnistunko. Tai tietysti piittaan, mutta juuri siksihän on yritettävä. Tai kuinka pahasti rikon itseni yrittäessäni onnistua jonkun kanssa. En voi kunnioittaa itseäni, jos en edes yritä, vaan juoksen pakoon vikisten. Pelkään jo aivan horkassa tiistaita viikon päästä, jolloin Kerubivompatti palaa. Entä jos en osaa sanoa mitään, tai saan paniikin ja juoksen karkuun? Tai alan itkeä ja ulisen pari tuntia osaamatta lopettaa? Tai tajuan äkkiä, kirkkaasti ja selkeästi, että olen kuvitellut kaiken, että hän onkin aivan toisenlainen kuin miltä on vaikuttanut aiemmin? Tai että tajuan muuttuneeni niin rajusti, että kommunikaatiomme ei enää toimi?

Usein vaikuttaa nimittäin siltä, että merkittävät murrokset omakuvassa tapahtuvat puolivahingossa. Vaikuttaminen ei kuitenkaan ole sama kuin että ne tapahtuisivat näin. Kenties Dewey onkin oikeassa kirjoittaessaan, että terve minä ei koskaan lepää laakereillaan vaan on aina menossa jo jonnekin suuntaan. Ehkä se etsii koko ajan pieniä merkkejä ympäriltään ja suunnistaa sen kummemmin tiedostamatta niiden vilkutuksen mukaan.

Kenties siksi ihmiset kasvavat erilleen, kuten Kissalle ja minulle kävi. Piirteet, joista itse vaikenin, koska niistä olisi ollut vain negatiivista sanottavaa, ja negatiivinenkin sanottava on käyttäytymispiirteiden rohkaisua, saivat rohkaisua toisaalta: työelämästä, tieteellisistä piireistä. Ja piirteet, joita kehuin - no, olin kehunut niitä jo kymmenisen vuotta, joten tuskin niistä kehuista enää kicksejä sai samalla tavalla kuin uusista näkökulmista. En ole aiemmin tullutkaan ajatelleeksi tätä: että siinä missä parisuhde muistuttaa äidin ja lapsen suhdetta intiimiydessään ja sulautumisen asteessaan, sen purkautuminen muistuttaa myös äidin ja lapsen suhteen purkautumista.

Äiti ei jaksa innostua kaikesta, mitä lapsi puuhaa toistuvasti (kertaus on automaation äiti - puuh, äidit menevät nyt melkein sekaisin), kehuu vain aina samat asiat (jos muistaa, niitäkään). Mutta ulkopuoliset, heiltä saa jakamatonta huomiota, ja kun lapsi oppii, millaiset temput kirvoittavat naurun (kertomus äidin tekohampaista, esimerkiksi, se mitä ei missään nimessä saisi kertoa, tai käsittämätön tempaus puraista lasi rikki päivällispöydässä), kenties hieman silittelyäkin, hän alkaa suuntautua äidistä poispäin, käväisee vain tämän luona tarkistamassa, että turvapylväs on edelleen olemassa, liihottaa sitten teilleen. Äiti sanoo: älä roiku kädessä, se on jo kilometrin pituinen. Sukulaistäti sanoo: onpa mukavaa, kun voidaan kävellä näin käskynkkää kuin ystävättäret.

Monet asiat, jotka vaikuttavat tapahtuvan sattumalta, saattavat ilmentää säännönmukaisuutta, joka on kerran vain huomattava ja joka näyttää sen jälkeen ilmeiseltä.

Kunnes ilmaantuu kontingentti oivallus, joka kääntää kaiken aiemman päälaelleen.

Elämä ei ole pitkäveteistä, mutta sen jäsentämisyritykset ovat. Tai ehkä vain minä olen. Hmm.

Eksymisestä

2006-08-28T17:02:00.000+03:00

Suomalaisten sanotaan olevan siitä kummallisia, että me emme häkelly vieraassa metsässäkään. Katsomme vain, että kas, tuossa on polku, joku täällä on ennenkin liikkunut, en minä eksyksissä ole, jos seuraan sitä, päädyn jonnekin.

Olen eksynyt kerran elämässäni. Raahasin painavaa mustikkaämpäriä ja kiroilin, mutten ääneen, koska äiti olisi hermostunut. Oli kesä ja siten valoisaa. Polut risteilivät hämärässä aluskasvillisuudessa, tulimme monetta kertaa saman aukion laitaan.

Ihmisten ja ihmisten ajatusten kanssa on hieman samoin. Toisen ajatuksiin voi eksyä, jäädä harhailemaan yömyöhään, seurata polkuja peloitta. On ihmisiä, joiden metsässä on selkeät suuntaviitat ja pururadan varressa lamput, ja sitten niitä, joiden metsä on yhtä kivenmurikkaa, rytöä ja suota ja jossa polut näyttävät kehivän. Hyvä on, joku on tosiaan kulkenut täällä ennenkin, painaumat ovat selkeät. Mutta se joku on kulkenut ympyrää.

Joskus seuraa polkua, joka hämmentää. Joku sanoo, että tyttö hyvä, et sinä saa sanoa jollekulle toiselle, että hänen ei ehkä kannata tehdä näin ja näin, koska ihmiset voivat pahoittaa mielensä. Jää miettimään, miksi hän saa mielestään sanoa minulle, etten saa tehdä näin ja näin, mutta minä en saa sanoa sille jollekulle edes, ettei hänen ehkä kannata. Saanko sanoa, että eihän hän oman periaatteensa mukaan oikeastaan saisi sanoa minulle, tai että ehkä hänen periaatteensa mukaan hänellä on vähemmän rajoitteita kuin muilla. (Ehän kategorista imperatiivia tai sen johdannaisia tarvitse tietenkään hyväksyä, jos keksii mielestään paremman järjestyksen. Mutta voi olla, että ei-vastavuoroinen järjesstelmä on vaikea esitellä toisille jotenkin riittävän houkuttavana, jotta he pitäisivät sitä aidosti kiinnostavana ja moraalisena.) Miettii, onko korrektia huomauttaa, sitten kun on selvinnyt järkytyksestä ja asia vain palaa ilta toisensa jälkeen ja sen kanssa on keskellä synkintä metsää eikä näe, mikä huomautuksen mieli on.

Ei hyvänen aika, miettii, kaikkea minäkin pohdin. Tai siis, en lähestulkoonkaan kaikkea. Tietenkin kohdatessaan tuollaisen oikun pitäisi muistaa, että oma systeemikin on aikamoinen omituisuus, tuskin poluttunut maasto. Systeemi? Ei se mikään systeemi ole. Kasa myooppista rationaalisuutta.

Ihmisten kanssa on helpompaa tulla toimeen, kun ei turhaan oleta, että heidän arvoarvostelmansa ovat koherenssissa. Tämä pätee myös minun kanssani toimeen tulemiseen. Koherenssin tavoitteleminen on kaunista ja järkevää, mutta koherenssin vaatiminen naurettavaa. Samalla tavalla totuuden tavoittelemisessa on tietty hohto, mutta se, että vaatii toisen hypoteeseilta totuutta, on aikamoista pään avaimenreikään junttaamista.

Tottahan pää avaimenreikään mahtuu!

Olen tehnyt taas omalaatuisen kuvaston: oven takana toinen ihminen sellaisena sekamelskana kuin kodit tapaavat olla vieraan tupsahtaessa yllättäen, päänsä hinkuen avaimenreikään tunkenut minä, minän päässä epämääräisten umpikujien metsä.

Ja minä kun kuvittelin, että metaforat voisivat selkeyttää jotakin!

Kun eksyin, olin vieraan kaupungin lähistössä, vieraassa metsässä äitini, tätini ja joidenkin pienten serkkujeni kanssa. (Ehkä minun pitäisi lakata puhumasta pienistä serkuista, sillä nämä ovat samanikäisiä kuin rakastajani. Tai siis, rakastettuni. Sopivaa sanaa ei ole, sanat kieltäytyvät yhteistyöstä.) Tädille metsä oli tuttu, mutta siitä ei vaikuttanut olevan mitään hyötyä. Hyttyset söivät, marjaämpäri kävi tunti tunnilta raskaammaksi. Yötuuli virisi. Siinä oli erehtymätön lemu - jossakin lähistöllä on sikala!

Seurasimme lemua ja päädyimme pellon laitaan, pellon takana tönötti sikala ja talo. Jos tämä olisi uskonnollinen tarina, epäilemättä meidät olisi pelastanut enemmiltä hyttysenpuremilta valkeakaapuinen enkeli. (Nälkään tuskin olisimme kuolleet NIIN painavien mustikkaämpärien kera.) Mutta ei, meidän pelastuksemme oli sikalan kauas kantautuva ominaishaju.

Joskus huono esimerkki on paras.

Täti menee sisään sikalan omistajien taloon, soittaa auton paikalle. Istumme maantien laidassa odottamassa. Matkalla kämpille onnistumme virittämään riidan siitä, oliko meillä metsässä paniikki vai ei. Minulla ei eksyessä iske paniikki. Olen tottunut olemaan hukassa, kulkemaan ja töllistelemään.

Niin, ja tunkemaan pääni avaimenreikään. No juurihan minä sanoin, että totuuden kärttäminen on sitä. Ei tänne enää toista päätä mahdu. Totta vie haluaisin joskus olla oikeassa ja selkeä, mutta se on aika vaikeaa.

Ja oikeastaan, olen luvannut itselleni suhtautua asiaan positiivisesti ja olla tyytyväinen maailmaan ja päähäni tällaisenaan. Ne muuttuvat kuitenkin jonnekin suuntaan, mutta ei ole mitään kiirettä, tässä. Saattaa mennä kaksi tai kolme viikkoa, että hahmotan hieman, mitä jonkun toisen lause tai oma lauseeni oikeastaan pitää sisällään, viattoman kieliopillisen rakenteensa alla. Tai saattaa mennä kymmenen vuotta.

Saattaa olla, että jokin lause ei ikinä selkeydy. Että metsä jatkuu. Mutta metsässä on mukavaa kulkea, tarkastella ympäristöä, kuvitella kuinka hiusputkissa nousee neste, kuinka juuret rei'ittävät permannon ja niin edelleen.

Olen eksyksissä ja siihen tyytyväinen.

Yllättävistä seikoista

2006-08-27T22:40:00.000+03:00

Yllättyisittekö, jos kuulisitte, että olen tänään kulkenut kaupungin halki posliinia ja hopeaa laukussa, päälläni viktoriaaninen asu, ilman meikkiä, tanssikengät jalassa? En jaksa itse enää yllättyä siitä, että istumme avaran meren äärellä ja annamme aaltojen huokailla ja neljässä alushameessa on kuuma. Ja nostamme kupin varoen suulle, koruompeleeseen piirtyy lehti, muistikirjaan runon aihio.

Enää ei kukaan kirjoita kauhutarinoita, joiden pitkissä lauseissa metsät huokailevat kanervaa aaltoilevien nummien takana ja mainingitkin vaimenevat kohtalon lähestyessä synkkien vesien ja aamun valon kultaamien ränsistyneiden kalastajakylien harmaaseinäisten verkkovajojen takaa. Ja harva kävelee hiekan ja mudan yli tanssikengin, neljissä alushameissa. Rational dress voitti aiempien merenrantaretkien silmänpalvonnan. Mutta miten kaunis onkaan viltti, jolle levittyvät kermavaahto-kriikunahilloleivät, lusikkaleivät, mansikat, rypäleet, myskimelonin viipaleet, juustonkimpaleet ja herukkapiiraat, vadelmamehu ja teeastiastot. Miten kaunista onkaan, kun jäsenet ovat hameiden peitossa, hiukset takana, kasvot paljaat.

Lapset rypevät valkoisissa tyrskeissä, kirkuvat, kääntävät kasvot veden heittyessä ilmaan lämpimänä, helmeillen.

Tulee äkisti sellainen olo kuin joskus uuden rakastajan kanssa, kun nousee hyväntuulisena suihkun kautta ja työntää vain hiukset korvien taakse märkinä ja vetää ylle paidan ja pitkän hameen, ei muuta, jalkaan sandaalit, ja kävelee yhdessä puistoon, ojentaa käden ja työntää sormet toisen kosteisiin hiuksiin eikä ole sen kummemmin aamiaisen nälkä. On vain: on yksi puista, yksi penkeistä, istuu amfiteatterin reunalla, kertoo sudenkorennoista, jotka jostakin syystä pariutuvat siellä laumoittain.

Eikä toinen kysy miksi, eikä toinen kysy, miksi sinä sudenkorennoista nyt.

En ole osannut ajatella, että jostakusta satu pienestä merenneidosta olisi kamala. Taidan kuunnella Hans Christian Andersenia platonistin korvakierukalla. Pitää pettyä valheellisuuteen, jotta voi tulla ilman hengettäreksi, tanssia ilman hengettärenä. Eikä silloin jalkoihin enää satu. Ystävättären varpaissa nousevat vesikellot yhä pinkeämpinä. Omissa jaloissani kolottavat varpaiden tyvinivelet. Ensin opettelemme tanssien, tanssikengissä liikkumaan sulokkaasti, niin että sielu kuultaa kaikesta läpi, sitten kipuilemme.

Mitä, että olisi kauheaa olla ilman hengetär? Ei lainkaan. Kuinka moni saa sen prinssin, jonka kuvittelee? Kuka saa kuvan päästään, pystyy todentamaan sen?

Useimmat prinssit ovat iloisia sammakoita, jotka kurnuttavat sadetta ja lätäköitä. Mutta pikkutytöt, pikkutytöt pysyvät samoina. He piirtyvät kuviin aaltoja odottavina, ne halkaisten. Ja lopulta he nousevat kalliolle, eivät osaa tarkkailla, onko heidän vatsansa pömpöllä. Sillä ei ole vielä väliä. Siksi heitä on mukavaa kuvata. Heissä asuu vielä sama jumaluus kuin lammikkoa nokalla naaraavassa sorsassa ja puiden ehdottomuudessa. Jotkut kutsuvat sitä viattomuudeksi.

Aikuinen harvoin saavuttaa viattomuuden muulloin kuin saatuaan keinua jonkun sylissä - meren, rakastajan - tai selässä - hevosen, veneen, tappajahain. Silloin aikuinen nauraa hetken ja uskoo satuihin ja siihen, että kirjan sulkeuduttua maailma on oikeudenmukainen.

Kun siinä istun ja katson ulapalle ja mietin omaa sijoittumattomuuttani ja työkaverini toteamusta, että kirjasto on suojatyöpaikka ja että jokainen siellä on jotenkin hieman omituinen, otan hajamielisesti kuvia ihmisistä, jotka ylittävät harjanteen.

Kun kotona rajaan kuvaa ja ihmiset harjanteella tulevat suuremmiksi ruudulla, tunnistan entisen mieheni, yhden nykyisen työnantajani ja tämän tyttöystävän. Katselen kuvaa tarkemmin. Seurassa on vielä yksi mies, häntä en tunne. Miten kaikista maailman ihmisistä juuri he ylittävät harjanteen, ja miksi kaikista harjanteen ylittäjistä näppään kuvan juuri heistä? Pilvi harjanteen takana on aavistuksen uhkaava, muistan zoomailleeni ensin sitä, sitten ovat tulleet ihmiset, putkahtaneet maavallin takaa pää edellä vasten pilvitaivasta, heidän hahmonsa ovat olleet hauskan muurahaismaisia.

Mutta tunnenkin nuo muurahaiset. Siitä yllätyn kaikista eniten. Ei se, että me muutumme. Ei se, että aika liikkuu sivuttain kuin syksyn ampiaiset. Ei se, että Eufemiakin muuttaa entiseen asuntoonsa takaisin, kuten minä huhtikuussa, että on tyhjillään seisseitä asuntoja, että on rakkautta pelkääviä ihmisiä, että sanon tänä talvena ja keväänä ja kesänä kaikille, että oikeastaan sillä ei ole niin väliä, tärkeintä on ystävyys, siihen en anna minkään kauhuromanttisten mallien kajota.

Mutta että Helsinki on pieni ja että tietämättäni otan kuvia tutuista, he ovat uineet kenties sillä kalliolla, jonka esittelin Kissalle kauan sitten: kallion, jolta voi laskea viherleväliukumäkeä Helsingin siluettia vasten. Kalliolta, jonka viereisellä kalliolle suutelen jotakuta muuta kuvassa, joka on aivan vino. (Toisinaan minun pitää katsoa tuota kuvaa, jotta tiedän, etten näe unta ollessani valveilla. Unessa kuvieni horisontti on suorassa poikkeuksetta.) Tutuista kuvassa yllätyn, tuijotan hahmoja kuvaruudulla, esitän kysymyksen.

Kyllä, mikä sattuma. Olen tunnistanut ihmiset oikein. He ovat olleet samassa saaressa, saman meren rannalla, samalla mannerlaatalla, uineet ja nauraneet, nähneet samat lautat, saman kimmeltävän tien Tallinnaan.

Pariisissa kukaan ei käytä enää alushameita. Huskynsilmiäni särkee kaikki merestä taittunut valo.

Ajasta ja tärkeistä asiosita

2006-08-26T10:36:00.000+03:00

Lempikirkkoisäni, Tunnustusten Augustinus, on kirjoittanut ajasta samalla tavalla kuin ihminen voisi itse asiassa kirjoittaa aivan mistä hyvänsä ilmiöstä: luulen tietäväni tarkasti, mistä on kyse, mutta annahan olla, kun haluan määritellä ilmiön (ja käsitteen) tarkasti, niin tajuan, että olen tekemisissä jonkin monimutkaisen, liukkaan ja vastaan potkuttelevan kanssa.

Ajasta tulee aina mieleen Augustinuksen valaiseva narahdus. Aivoni eivät harrasta liiemmin statuspingpong-namedroppingia, mutta tässä kohdin ne tekevät sen aina, ajasta Augustinukseen. (Ja ajatteluun, ajatteluun myös. Sinä, sinutella, aika, ajatella. Auuugustiinus.) Opettelen parhaillaan olemaan ärtymättä tuohon tosiseikkaan. Itseänihän vain kiusaan ärtymällä jostakin noin pöhköstä.

Pöhköä tai ei, menisin mieluummin ajan kanssa suoraan asiaan kuin muistaisin erään dosenteista, joka kulkee Mariankadun luentosalissa ympyrää ja pohdiskelee aikaa ikään kuin Augustinuksena siinä oppilaiden edessä, lokakuussa kaksitoista vuotta sitten. Dosentin hiuksia ei ole pesty aikoihin ja villapaita on kulahtanut. Mutta yhtäkaikkisesti kuuntelemme tarkasti. En muista, viemmekö dosentin lokeroon jouluksi nimettömänä lahjana laventelihunajaa (kutsumme häntä Malaijinkarhuksi ystäväni kanssa - karhut pitävät hunajasta), mutta tarkoitus ainakin on. Lahjan pitää olla nimetön, tietysti, ettei jää käsitystä, että koetamme hankkia paremman arvosanan kurssista lahjuksin.

Veimmekö hunajan vai emme? Voisin kenties kysyä AMS:ltä, mutta hänkin on saattanut unohtaa. Ehkä hän ei edes ajattele dosenttia jokainen kerta kuullessaan sanan aika. Hunajan nimettömässä lahjoittamisessa olisi ollut sekin hyvä puoli, että dosentti olisi voinut kuvitella saaneensa sen joltakulta naiselta (tai mieheltä, mistäpä minä tiedän, keitä tuo karhu metsästää). Me tietenkään emme olleet naisia, vaan oppilaita. Se on toinen kategoria, tai ainakin uskoin niin ollessani kahdenkymmenen. Ja jo siinä iässä saattoi nähdä, että dosenttia olisi ehkä piristänyt läheinen ihmissuhde; hänelle ei selvästikään ollut sellaista. Ei siksi, että hän olisi alempitasoinen tai jotain - sillä tavalla ajattelemaan kykenevä ihminen ei voi olla - vaan siksi, että hän ei tosiaan vaikuttanut ikinä pesevän hiuksiaan. Eikä kukaan kai tahdo seksiä eltaantuneen talin hajussa, jos vaihtoehtoja on, ja onhan niitä. Punatakkisia suorahousumiehiä, jotka myyvät tavaraa tai tekevät jotakin muuta epäillyttävää, mutta sentään pesevät hiukset.

Kunnon ihmisiä, sellaisia kuin turvamies takanamme eilisen vesipullokauppajonossa, sanomassa puhelimeen että miksetsä - mutta verbi on jo kadonnut, Vii voi muistuttaa, jos muistaa - hoitanut, höylännyt, vetänyt tai jotakin muuta sitä, heh heh, römeästi, koko kauppa kuulee. Minun ystäväni kuulkaa olisi saanut. (Ei silti, että me puhuisimme jotenkin viktoriaanisempaan sävyyn vesijuoksualtaassa. Mutta se sävy, se sellainen mies tekee mies maksaa mies katuu -sävy, en jaksa sellaista ollenkaan.)

Ei minulla ole kauheasti illuusioita siitä, että meillä romantikoilla olisi jotenkin kovaa kysyntää nykyisillä mielihyvän markkinoilla. Ketään ei kiinnosta siinä kontekstissa se, että olen päätynyt tutkimaan aikanani tiettyjä filosofeja siksi, että heidän systeemissään seksuaalinen kokemus voidaan jäsentää esteettiseksi kokemukseksi Monet'n lumpeiden, ooppera-aarioiden ja metsäpalon kulottaman maaston rinnalle. Että rakkaus ja jopa himo ovat esteettisiä paradigmoja. Ne on vain kuvattava, tuotava jotenkin näkyviin niiden paikka ihmisen esteettisessä universumissa.

(Joskus epäilen, ovatko sittenkin ne ystävät, jotka ilmoittavat blogin alkuaikana hämmästyneensä sitä, että ajattelen muutakin kuin seksiä, lopulta parempia näkemään ajatteluni pohjavireet kuin itse voisin ikinä olla.)

Kaikki tällainen roska tukkii pääni, kun Kerubivompatti kirjoittaa, että voimme laskea huonosti nukutut yöt jo pelkin sormin. Sanotaan naisten ja miesten eroista mitä hyvänsä, ainakin meillä on yhtä monta sormea ja samanlainen kaipaus konkretiaan, kosketettavaan ihoon ja jäseniin. Vomp kirjoittaa myös, että jää palattuaan luokseni määrittelemättömäksi ajaksi.

Rakas, minun huvittaisi vastata, kaikki aika on määrittelemätöntä. Sillä onhan nytkin niin, että vauhkoan naurettavasta kymmenestä yöstä, kymmenenyötäeikuluikinä! Ja että samalla olen sitä mieltä, että entiseni kanssa ensimmäiset seitsemän vuotta kestivät noin kolme sekuntia tasajalkahyppelyä ja käsien läiskyttelyä ja viimeiset kaksi ja puoli vuotta ainakin vuosisadan, jonka kulutin rahjustaen lattioiden yli kastelukannu kädessä, erilaisia siemeniä multaan maanisella kiihkolla kylvien, ja että suhteen loppumisen hetkinä aika yksinkertaisesti pysähtyi, osa kasveistakin kuoli pystyyn, ja sitten äkkiä tapahtumat alkoivat vyöryä siihen tahtiin, että mietin, ehdinkö lainkaan tajuta, mitä tapahtuu. Kymmenen yötä ja määrittelemätön aika... passiflorani on kymmenvuotias, siemenestä kylvetty, synnyinkotiinsa palannut.

Kymmenen yötä ei ole paljon, jos se on määrittelemätön aika, mutta se on määriteltynä paljon, aika monta sormea. Unettomuuteni alkaa olla tasolla, jossa hampaat särkevät ja niska jumiutuu, vaikka juoksenkin joka päivä kloorinturkoosia edestakaisin, jos vaikka saisin nukuttua kunnolla paria tuntia pidempään.

Kymmenen yötä valoja sytyttäen ja sammuttaen, uninallea tiiviimmin kainaloon tunkien, kirjasta novellin lukien, tulisiko uni jo, kuppi valeriaanateetä, pissahätä, vastapäinen fasadi jo aivan pimeänä, muutama pasianssi. Käsikirjoituksen leveät, painavat liuskat, harvat lyijykynämerkit, paperi jolle kirjataan ylös sivut, joilta on vielä löytynyt jotakin. Sana, jonka huomaan puuttuvan: aikavälillä, kuinka ollakaan.

En voisi elää elämää, joka on läpeensä aikataulutettu, sillä koordinaatiston pitäisi kai jotenkin olla vakioitu, jotta sillä voisi olla merkitystä. Ehkä pitäisi vain päättää, että päiväni ovat yhtä pitkiä kaikki, että kellon mekaaninen tunti on olennaisempi kuin se tunti, jonka tunnen, joka on mielenkiintoinen, pitkäveteinen tai peräti käänteentekevä. (Tunti, jona haistan ensimmäisen kerran jonkun poskea tai saan sanottua tälle, kuinka tärkeä tämä on - kuinka maailma muuttuukaan tuollaisesta, turhat ovet avataan, kulku helpottuu, ei tarvitse hikoilla ihmisten välisten rajamuodollisuuksien tullijonoissa asiapaperit kädessä, sukupuoli-ikä-siviilisääty, hymyillä ei saa kuvassa, suun tulee olla kiinni, pää eivätkä hartiat saa olla vinossa ja niin edelleen. Tunti, jona sana tai suukko tai kosketus harteille saavat aikaan sen, että tiedämme voivamme palata tänne milloin tahansa määrittämättä keitä olemme, vaikka putipuhtaiksi ryöstettyinä ja muistimme menettäneinä - muisti on sidottu elämäntyyliin, menetä elämäntyylisi ja menetät aiemman muistisi merkitykset eli muistin sellaisena kuin sen koet.)

Minulle suurta mysteeriota edustavat nämä ihmiset, jotka päättävät, että valmistuvat ja hankkivat lapsen tiettyyn ikään mennessä, tai tietävät tahtovansa naimisiin tai tietynmerkkisen auton, ja joilla on selkeä käsitys siitä, minkä ikäinen ihminen saa elää milläkin tavalla. Ounastelen, että he eivät ole lukeneet Michael Enden Momoa, tai ainakaan eivät ole ymmärtäneet Beppo Kadunlakaisijan asenteen viisautta tuossa kirjassa.

Sillä mitä merkitsisi, että ilmoittaisin, että kahden vuoden sisään minun on saavutettava sitä, tätä ja tuota? Pelkään, että se muuttaisi tapaa, jolla teen asiat.

Minua häkellyttää jo sekin, että ihmiset kysyvät, kuinka paljon aikaa käytän blogin kirjoittamiseen. Ei tätä mitata ajalla, vaan ajatuksin. Minähän kehrään aikaa, kun kirjoitan! Aloitan, kun tuntuu siltä, että on jokin, jota tahdon avata ja laajentaa tai vaihtoehtoisesti tarkentaa ja eritellä. (Ihannetapauksessa sekä että ja niin, että asia kuulostaisi vielä lukijallekin avoimeksi jäävältä eikä minkään sedän jyrinältä - ajattelen nyt sedällä semmoista professori-isäjumala-möräkkärömäkkää, joka fiksannut uskomuksensa kolmisenkymmentä vuotta sitten ja sulkee silmänsä kokemuksen niiltä puolilta, jotka eivät niin hyvin sovi teoriaan ja jotka voi tunkea jonnekin mielen alalokeroihin satunnaisena väsymysreaktiona.) Lopetan, kun tuntuu siltä. Koska olen aika lyhytjänteinen, en kirjoita kauan enkä pitkästi. Palaan mieluummin uudestaan samoihin kysymyksiin. (Osittain siksi, etten kuitenkaan usko, että ajattelu tulisi valmiiksi.)

Kun keskustelen ihmisten kanssa, jotka sanovat määränneensä itselleen päivästä tietyt tunnit lukemiseen, kirjoittamiseen tai johonkin muuhun, josta he väittävät pitävänsä, ja perustelevat lukujärjestystään sillä, etteivät muuten saisi tehtyä tuota asiaa - ei siksi, että muut asiat ajaisivat sen edelle, vaan koska he omien sanojensa mukaan välttelisivät sitä eivätkä tekisi asiaa ikinä, jos eivät tuolla tavalla jäykästi määräisi itselleen sen suorittamista - en osaa oikein olla arvuuttelematta, pitävätkö he oikeastaan tuosta asiasta sen itsensä takia vai onko se enimmäkseen väline johonkin muuhun. Tietenkin saattaa olla vain niin, etten oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole järjestäneet koko elämäänsä heille itsessäänkin tärkeiden asioiden ympärille, kuten itse näytän tekevän asiaa sen kummemmin problematisoimatta - elämähän on sen verran lyhyt (sanoo tyttö jolle 10 yötä on aivan liikaa) että pitää olla aika tarkka siinä, mitä milloinkin tahtoo ja ettei nyt ala aivan turhaan tekemään kompromisseja juuri niistä asioista jonkin imaginaarisen kunnon kansalaisuuden tms. suhteen.

Äh, haluaisin ymmärtää kaikenlaisia elämäntyylejä, koska silloin olisi niin paljon helpompaa tulla toimeen kaikkien kanssa ja olla vahingossa tölväisemättä ihmisiä jollakin kommentilla, jonka oli tarkoitus tuottaa hyvää mieltä ja liudentaa tullimuodollisuuksia. Mutta kuten kaikki muutkin, olen aika silmälaputettu.

Ja joskus tuntuu siltä, että mitä pidemmälle jotakin asiaa koetan ajatella ja työstää, sen kauemmaksi etenen. (Tämä ajatus on itse asiassa Hurinan, jonka kanssa olen viime aikoina keskustellut tuosta leimaamisasiasta.) Ja sen harvempia ympärilläni ymmärrän kovin hyvin. Saatan vielä ymmärtää, että heidän systeemissään asiat menevät näin ja näin, mutta en enää tajua, miksi he haluavat sitoutua tuohon systeemiin.

En tiedä, onko se liiallista ankaruutta vai ei; joka tapauksessa suhtaudun pari vuotta sitten takaiseen itseeni samalla hämmästyksellä: miksi ihmeessä?

Ja olen aika hyvin selvillä, ainakin teorian tasolla, siitä, että saattaa olla, että viikon tai parin päästä tarkastelen jo itseäni nyt samalla ihmetyksellä - miksi minä tuolla tavalla sen jäsensin. Mutta itsen kohdalla kyse on hieman eri seikasta kuin toisten kohdalla. Unohtamisesta, ei siitä, ettei ole elänyt toisen maailmaa. Yksi syy muistamisen ja muistiinpalauttamisen tärkeydelle on juuri se, että se tavallaan pitää näkökulman avoimempana. Muistaa, että asiat voivat olla toisin tuhansin eri tavoin, tilanteita myötäillen.

Lyhyen yön uumilla

2006-08-25T16:53:00.000+03:00

Onnistun romahtamaan keskelle taiteiden yötä, jonne minun ei pitänyt edes mennä muuta kuin painattamaan t-paitaani ilmainen teksti "meillä kaikilla on menneisyys". (Ja joidenkin meistä lähimenneisyys on epämääräisinä luonnosviivoina blogissa - tulevaisuus ei sentään, onneksi.) Äkisti seison salissa, joka puolella on ihmisiä, toinen ystävätär huutaa laa laa laa, toinen kaataa edellisen tuopin jämät seuraavaan.

Ei saisi sanoa, että tietää pitävän kikan saada tiskiltä palvelua nopeasti. Mutta ihmehän se olisi, jos ei itse vastaavassa työssä olleena olisi pian tajunnut, millainen ilme kiskoo huomion. Rauhallinen nirvanahymy - äiti. Kaksi siideriä, kiitos. Nyt ei pidä juoda, ajattelen, kannan siidereitä korkealla, kasvojen tasalla. Ovulaatio, selibaatti, kaikki kasassa, seurueeseen mahdollisesti liittyviä ihmisiä. Imen kuin sieni silkkaa hämmennystäni.

Jossain vaiheessa hiuksianikin silitetään ja sanotaan, että vielä kaksitoista yötä, kyllä sä kestät. Onneksi tämä ei jatku kahtatoista yötä. Pian olen äkäinen turvotuksesta, itsetyytyväinen ja ehkä hieman itkuinen. Miehet, sanoo keho silloin, ovathan ne ihan mukavia, mutta yksi kerrallaan kiitos, ja se yksi on nyt toisaalla.

Minun piti olla tasainen ja istua riskipäivät kotona. Joka puolella seisoo miehiä, äkisti näen heidät. Vaikka lattiaa jatkuu metritolkulla jokaiseen suuntaan, tanssin nuoralla ystävättären ja oma siideri liukkaita kämmeniä viilentäen.

Muistatko, kuinka nuorallatanssijat aina vähäsen näyttävät horjahtavan tahallaan, korjaavat sitten tasapainon? No, se on suunnitelmani. Onnistun. Luokseni tulee moninkertainen kollegani, joka on taas heitetty pihalle. Rautatieasema on suljettu, joten makuupussi ja alusta jäävät lukkolokeroon yöksi. Nukumme vierekkäin kapealla laverilla alle kahdenkymmenen neliön kopissani. Äkisti huone tuntuu pieneltä, vaikka yksin tai Kerubivompatin kanssa se on vähintään renessanssilinnan kokoinen.

Sänky on niin kapea, että uninalle on nostettava ikkunalaudalle istumaan. Kissa mahtuu juuri ja juuri jalkoihimme tyytyväisenä keränä.

Aamulla kuuntelemme Miriam Makeban iloisen kappaleen ja muuta hyvänolon musiikkia, ostamme leipää ja menemme puistoon. Sametinpunaisia terälehtiä on kaikkialla: viltillä, hiuksissa. Kreetalaistyttöjen armeijat ovat talloneet nurmen kulolle. Mukavammassa puistossa pyörivät sadettajat joten sinne emme käy. Tyttö saa avaimen uuteen kotiin yhdeltätoista, jäämme viltille vielä hetkeksi, sitten menemme maauimalaan.

Turkoosista nousee roottorikäsiä hämmentävällä tarmolla. Varmat päivät (näinä päivinä varmuus omasta viiripäisyydestä on käsinkosketeltavaa) ja darra yhdessä saavat aikaan sen, että kaikki tuntuu seksuaaliselta: tuuli selkä- ja vatsakarvoilla, nauraminen, ihmisten askeleet, roottorikäsien rytmi. Aurinkokin, tuo paholainen, kumottaa takareisiä. Vesijuostessa juoksuvyö piirtää rusketukseen uuman kohdalle vaaleamman kaistaleen. "Sukkanauhavyö!" tunnistaa ystävätär vääntyillessäni alasti peilin edessä ymmärtääkseni, mitä tuo vaalea alue edustaa.

Ja kun lähdemme toimiimme, unohtuu isoilta, kognitiivisesti turboahdetuilta hormonifasaaneilta pukuhuoneeseen toinen sinisistä, pulleista vöistä, joissa lukee, ettei kyseessä ole hengenpelastusväline vaan urheiluun suunniteltu tuote. Kuvassa vedenpinnasta nousee musta, nivelten kohdalta sisäänottamaton roottorikäsi.

Surrour! Surrour! Kumiset lakit leikkaavat pintaa ristiin epäilemättä vieläkin. Mutta olen jo turvassa, kirjaston hämärässä, töissä.

muAamuAa

2006-08-24T07:50:00.000+03:00

Aamulla on helppoa olla lempeämpi, paremmalla tuulella (illalla ei saisi kirjoittaa, silloin muuttuu jyrähteleväksi.) Näen yön unta ihmisistä, jotka istuvat suurissa maneeseissa ja kirjoittavat vanhoilla mekaanisilla kirjoituskoneilla. Seison maneesin katsomossa ja opas selittää, että tässä kirjoitetaan kaikenlaista. Yksi tuottaa sellaista ja toinen tuollaista tekstiä.

Unessa ymmärrän hyvin, että kaikelle tekstille on tilaa. Kun herään, olen itselleni vihainen. (Herään tätä nykyä nalle kainalosta. Rouva Nalle, yöseuralaiseni kolmenkymmenenyhden vuoden ajalta, on taas kuvioissa.) Mutta vasta sinne saakka, että ymmärrän, miksi kaikki kirjoittamispuhe on tuntunut käsittämättömältä. Se johtuu siitä, että minun on vaikeaa ymmärtää kommunikaatiota, jossa puhutaan kellarissa nauhoille ja kenties joskus pitkän sensuurin jälkeen annetaan nauhat toisten käyttöön sen kertomiseksi, miten maailma makaa. (Ja usein näissä nauhoissa kama on jo niin hiottua palottua copypastattua, että alkuperäistä kokemusta, josta puhe kumpuaa, ei hahmota juuri kuinkaan.) Jos kukaan sensuuriviranomaisista ei pidä nauhoista, ne jäävät kellariin. Ties mitkä oivallukset sinne jäävät seisomaan ja tomuttumaan.

Kun ihminen tulee kellaristaan ulos, muut kysyvät, mitä kuuluu. Ihminen vastaa, että on tässä viime aikoina puhunut vaikka mitä. Sitten ihmiset puhuvat puhumisesta, mutta eivät hipaise sitä, mistä on puhuttu.

Kaikki ne kauniit sanat ja ajatukset, jotka voisivat jo nyt muuttaa maailmaa!

Kuten eilen jo kirjoitan, blogimuoto on itselleni tärkeä muodottomuudessaan. Esimerkiksi kollegani Hurinan blogista olen saanut uskomattoman paljon, mutta tajuan kyllä, että Hurinan pohdinnot tuskin olisivat sillä tavoin genreistettävissä, että kukaan kustantaja uskaltaisi tarttua niihin ainakaan aivan tuommoisinaan.

Onneksi ei tarvitsekaan. Onhan blogit. Tämä on yhteisö, jonne ei ole muodollisia vaatimuksia.

Jokin idoleissa ja ideaaleissa, jotka ovat minuun tarttuneet, saa minut olettamaan, että tulen helpommin onnelliseksi tällaisessa kaikille avoimessa, epäformaalissa yhteisössä työskennellessäni kuin yhteisössä, jossa kiinnitetään liikaa huomiota saavutuksiin, statukseen ja sen sellaisiin ja jonne on vaikeaa tapella tiensä sisään. (Eilisen ajatteluni virhe on lyhykäisyydessään siinä, että oletan, että kaikki tulisivat helpommin onnelliseksi näin. Tai että olisi oikeutettua toivoa, että näin olisi. Tai että olisi oikeutettua toivoa, että sellaiseksi voisi maailma muuttua - luulen kyllä, että tällaisessa yhteisössä ponnisteleminen muuttaa ihmistä aktiivisesti. Mutta enhän voi toivoa, että kaikki toimisivat samalla tavalla kuin itse. Minulle kyse ei ole vain siitä, että kirjoittaminen muuttaisi, koska olen aina kirjoittanut paljon. Ei. Kyllä tässä muuttava aspekti on asioiden jaettavaksi asettaminen ja sen seurauksien huomaaminen. Miten syvälle ja miten äkisti olemme keskinäisessä kommunikaatiossamme päässeetkään! Miten helpottavaa, ettei ole mitään synkeitä salaisuuksia!)

Vain yhtä seikkaa en ymmärrä: sitä, että joku jaksaa lukea näitä pohdintojani. Ymmärrän, että itse jaksan lukea esimerkiksi Hurinaa, joka hänkin on toisinaan rönsyävä, mutta eetokseltaan (minusta) oikea ja kiteyttää asioita, joille itse vasta tapailen sanoja.

Ounastelen, että se johtuu siitä, että nämä ajatukset ovat itselleni helpommin nähtävissä kuin toisille. Kyse on siis vain perspektiiviharhasta. Ajatukseni eivät ole erityisen mielenkiintoisia itselleni, mutta koetan kyllä kehittää niitä vielä määrittämättömään suuntaan, ruokkia itseäni monenmoisin tekstein ja ajatuksin. No, korvapuustein myös.

Toivottoman hidasta tämä kyllä on. Eikä ajattelu tule koskaan valmiiksi. Toisaalta tässä on hyviäkin piirteitä: koska hahmotan tämän ajattelun ensisijaiseksi työkseni (muu on rahanhankintaa), en voi jäädä työttömäksi tms. Ja ehkä maailmassa on tilaa myös tälle, sillä on ihmisiä, jotka pitävät kivistä ennen kuin ne on hiottu geometrisiin muotoihin ja istutettu hopeisiin käätyihin.

Olen itse noita ihmisiä, tietysti. Venyneet, likaiset taskut kielivät kaikesta tuosta.

Pianotunneista ja muista sormiharjoituksista

2006-08-23T22:59:00.000+03:00

Kenelle kellot soivat? Välituntilaisille, lapsille. Missä iässä lakkaan olemasta lapsi? Älä kysy noin vaikeita. Ehkä siinä vaiheessa kun uskallan sanoa äidille, etten tahdo enää käydä pianotunnilla. Ei tule pianistia eikä balleriinaa ja tiedän sen jo silloin. Tuijotan ruusupuskaa kuten vähintään yhdeksänkymmentä prosenttia välitunneista, ystävittä. Ruusupuska muuttuu vuodenaikojen mukaan. Siinäkö kiinnostun kasveista vai toisaalla? Vaikeaa sanoa.

Koulun jälkeen pianotunti, vihko jo laukussa. Sävellystehtävän olen tehnyt visuaalisin perustein, koettamatta soittaa sitä pianolla. Onneksi en osaa labanotaatiota, muuten varmasti tekisin tanssikoreografiankin notaatiovisuaalisuuteen perustuen. Se näyttäisi ja kuulostaisi älyttömältä. Ehkä jotkut nykykoreografit toimivatkin niin, ja säveltäjät.

Minulle se olisi kätevin tapa säveltää. Yllätyn kuullessani, että osa lauluntekijöistä ja soittajista ei koskaan ole opetellut nuottien ylöskirjaamista. He vain soittavat! Ja tajuan, että meillä soitonopetus aloitetaan väärästä päästä: opetellaan siirtämään nuotit koskettimille sen sijaan että ensin tapailtaisiin sävelmiä, joista lapsi jo pitää, tajuttaisiin, että niitäkin voi soittaa, eikä vain poppies are blooming tai lonesome pine tai muita harjoituskappaleita. (Tyypillistä kyllä, en muista melodioita, mutta nimet muistan, painetut aukeamat. Vasta yläasteella alkaa englanti. Poppies are blooming kiinnittyy merkitysavaruuksiin.)

Lapsena kuvittelen, että vain aikuiset (ja toiset lapset, ne pitkätukkaiset hoikat tytöt, joilla on kiiltävät korvakorut jo ala-asteella, korvakorut ja tahrattomat vihot - jotakin kerrassaan saavuttamatonta, kuten laihat käsivarret! heitä ei kukaan läskittele) osaavat soittaa oikeita kappaleita. Uskallan sanoa pianotuntien lopettamisesta vasta, kun soitamme Händelin Sarabandea, ja tunnistan äkisti kappaleen haparoivista sormistani, nimeähän en tietenkään millekään isän musiikille tiedä. Oikeaa musiikkia -

En koskaan ehdi harjoitella Sarabandea loppuun saakka. Olen niin riemuissani siitä, että soitan oikeaa musiikkia, että olen aikuinen (käsivarret eivät ole laihat, joten tämän täytyy olla aikuisuutta), ilmoitan, että syksyllä en enää jatka pianoa. Vanhemmat suhtautuvat asiaan kummallisen neutraalisti. Olen valmistautunut pitkälliseen poterosotaan, mutta äiti sanookin vain hajamielisesti, että jos et kerran halua, ei sitten. En vielä ymmärrä, että ovathan he jo sen tajunneet, ettei minusta ainakaan pianistia tule.

En minä kirjoita nyt muistelmiani, anteeksi. Äidistä ja isästä ajatus pianotunneista vain oli kätevä, sopiva, helppo. Helppoa ohjelmaa viisikymmenvuotispäiville ja niin edelleen, pianistitytär. Mutta menee monta vuotta, että pelkkä pianon ääni saa niskakarvat pystyyn ja nostaa esiin muiston eteisestä, jossa riisutaan kengät, läikikäs kissa hyökkää kengännauhojen kimppuun, koetan viivyttää pianon ääreen siirtymistä, koska en ole harjoitellut lainkaan. Pelko on turha: opettaja tietää aivan yhtä hyvin, että pianotuntini ovat kulissi. Syömme yskänpastilleja, hän peittääkseen vanhan viinin löyhkää, minä seuraksi. Äidin viisikymmenvuotispäiville pyydän erästä ystävääni esiintymään. Koen sen velvollisuudekseni: jos tytär ei pysty johonkin, joku hänen ystävistään pystyy.

Joskus kaipaan pianoeteistä. Olen viivytellyt siinä yhtä paljon kuin ruusupensaiden ääressä. Osaan sen ulkoa. Erityisesti kaipaan tunnetta, että on kevään viimeinen pianotunti. Edessä on kimmelvä kesä, merilevän läpi uimista, kirkumista, jäätelöä ja voipaperitötteröirtokarkkeja. Eikä yhtään pianoa!

Kaipaan kummallisia seikkoja. En kaipaa oikeastaan takaisin entistä elämääni kokonaisuudessaan, tai siis, entisiä elämiäni, miehiä joiden kanssa olen asunut, äidin vieressä nukkumista tai mitään sellaista. Kaipaan hassuja pieniä sattumia, ohikiitävyyksiä. Finnmatkojen lastenhoitajaa, joka suukotti otsaan vanhempien ollessa iltaretkellä, ensimmäinen kerta kun en pelännyt nukahtaa pimeään huoneeseen. Kuinka löysin kauniin kiven ja työnsin sen kiviaidan rakoon, koska äidin mielestä se venyttää taskun, enkä enää löytänyt sitä koskaan. Sitä kuinka joku poika suuteli niskaani ollessani kielikurssin rantajuhlassa teini-ikäisenä; en koskaan kääntynyt katsomaan, kuka oli kyseessä.

Kerubivompatti sanoo, että parasta rakkautta on se, joka ei ikinä toteudu. Vain sellaista voi kaivata. Olosta tulee raskas ja surullinen noita sanoja pohtiessa. Eikö ihminen saa todellakaan koskaan olla onnellinen? En halua uskoa tuollaiseen kuvaan, mutta entä jos se, jota rakastan, todella uskoo siihen? Että joku asettaa potentian toteutumisen edelle a priori?

Haluanko kaivata asioita vai kokea asioita? Kunpa tietäisin edes yhden vastauksen. Ja: millainen tapa elää olisi helpoin? Ei minulla ole mitään helppoutta vastaan. Helppoutta hyljeksitään ihan turhaan opportunismina ja laiskuutena. Helppous, kätevyys, sopivuus on suhteessa johonkin elämäntapaan. Se, mikä on yhdessä elämässä helppoutta, ei toisessa ole. Esimerkiksi, minulle on helppoutta se, että saan kulkea lihasvoimalla töihin ja takaisin. Saan kuntoilua samalla kun ylitän välttämättömät välimatkat - kuinka kätevää. Mutta ratkaisu ei ole kätevä sille, jonka elämään kuuluu olennaisempana prinsiippi saapua paikalle hiukset järjestyksessä, tuivertumatta. Olen joskus turhaan koettanut vaikeuttaa asioita. Mitä vanhemmaksi käyn, sen enemmän etsin sujuvuutta, sopivuutta. Tiedän, että neliönmuotoista palikkaa on turhaa yrittää tunkea ympyränmuotoiseen koloon. Koska sujuvuus on suhteessa elämäntyyliini ja arvoihini, toisten näkemykset kätevistä järjestelyistä kuulostavat toisinaan minusta päätäpahkaisilta ja omituisilta.

Esimerkiksi, että olisi kätevää neuloa kaulaliina, koska silloin saa juuri sellaisen kuin tahtoo. Minusta on kätevää huovuttaa kaulaliina, koska huovuttaen homma sujuu nopeammin kuin neuloen eivätkä hartiat kipeydy samalla tavalla, ja lisäksi raakavilla on ihanampaa kuin langat. Tietysti neulominen olisi kätevää, jos katselisi televisiota; voisi neuloa samalla. Mutta lukiessa pitää olla alinomaa kääntämässä kirjan sivua ja silmukat tippuvat puikoilta ja kissa takertuu lankaan, puree sen poikki, enkä mielelläni sähise harmaalle kollille, se on herkkä ja käy järkytyttyään kusemassa ovensuuhun - pelkään eteisenlattiani pian mätänevän ainaisesta sitruunantuoksuisella dailypesuaineella luuttuamisesta (pesuaineen nimi on oikein sopiva). Tässä elämässä neulominen ja pianistityttäreksi ryhtyminen eivät vain ole käteviä ratkaisuja.

Minusta on älyttömän kätevää kuunnella toisten soittamaa pianomusiikkia - näin purkitetun musiikin aikakaudella se ei edes tule kovin kalliiksi. Voin myös stepata tahtia, sekin onnistuu. Mutta koskettimia en painele.

Minulla on ystävätär, joka haalii kirjavia lankoja neuloakseen niistä kaikkea ihanaa, ja toinen ystävätär, joka on pianisti. Ymmärrän etäisesti, että heidän elämässään nuo ratkaisut ovat äärimmäisen helppoja ja käteviä. Mieleeni ei tulisi tokaista neulovalle ystävättärelle, että mitä rasitat elämääsi tuollaisella pipertelypaskalla. Tai pianoystävättärelle, että eikö ole rasittavaa kun joutuu harjoittelemaan ja etsimään melodioita pala palalta. (Joku voisi sanoa samaa näistä sormiharjoituksistani joita kai voi kutsua kokonaisuutena blogiksi.) Asiat ovat selvästi heille jotenkin läheisiä ja helppoja, ja se on kiinnostavaa.

On oikeastaan vain joitakin helppouden lajeja, joille olen allerginen ja joista jaksan narista takanapäin. Yksi niistä on "me ollaan sisäpiiriä" -helppous, jossa linnoittaudutaan täsmälleen itsen kaltaisten ihmisten kanssa, sellaisten joilla on sama tavoite. Siinähän sitä sitten mennään suurena joukkona ja kauhistellaan kaikkia muita. (Ja minä kauhistelen heitä. Se varmasti johtuu siitä, että joukkohysteria on minulle niin vaikeaa. Jos olisinkin sosiaalistunut normaalisti... osaisin tuonkin. Nyt osaan kyllä ulkoa ruusupensaskalenterin ja pitää turpani kiinni, ainakin lähes riittävän usein.) Toinen on suorituskeskeisen elämän välineellistys-helppous: vain suoritukset painavat, joten keinot, jolla niihin päästään, ovat vain keinoja ja niitä käsitellään sellaisina. (Usein toiset ihmiset joutavat keinoiksi tämän asenteen vallitessa.)

Pyöräiltyämme ystävättären kanssa kotiin Marianna Kurton runokirjan julkistajaisista (oi oi, toiset elämässäni, jännittävää!) seisomme pitkään kulmassa ja puhumme idoleista. Tai oikeastaan pidän kai monologia. Se on ärsyttävää. Suuhuni pitäisi tunkea likainen punajuuri tällaisina iltoina. Vaikka tietysti koetan sanoa jotakin oleellista, sillä hetkellä kovin helppoa; jotakin oleellista siitä, miten kirjoittamiseen suhtaudun. (Minulla on kriisi, koska kaikki hakevat Kriittiseen korkeakouluun ja minua ei huvita ja itse asiassa asia tuntuu minusta jopa vaaralliselta. En halua kenenkään sorkkivan huviani. Minussa ei ole ammattiasennetta eikä sillä tavalla fiksoitua päämäärää tulla paremmaksi. Tai saada aikaan.) Ei minulla ole kiirettä julkaista sitä, tätä eikä tuota. Olen hieronut runokokoelmaani reippaat kymmenen vuotta ja ajattelen kauhulla sitä päivää, kun ajattelen siinä olevan jotakin niin erinomaista, että uskaltaudun lähettelemään sitä kustantajille. Puita, jotka sitä varten kaadettaisiin ja niin edelleen. Ei, jos se jää ikuiseksi tekeleeksi, sutermullukaksi, jääköön.

Ehkä minun pitäisi koettaa välillä sanoa jotakin vaikeaakin. Tai tajuta jotakin vaikeaa. Esimerkiksi - haluaisinko asua maalla vai kaupungissa? Haluanko oikeasti seurustella ja asua miehen kanssa? Eikö siinä käy taas siten, että laiminlyön sormiharjoitukset, joita teen silkasta kirjoittamisen pakosta? Hajoaako pääni jälleen siihen, että sisälläni surisee liikaa ajatuksia eikä kukaan jaksa kuunnella niitä enkä saa niitä kirjoitettua koska kaikki aika menee nuuhjatessatuuhjatessa? Haluanko ehkä lapsenkin? Eikö se nyt ole viimeinen niitti sille, että voin tehdä muuta kivaa kuten käydä Linnanmäellä, kaivella maata, silitellä kissoja ja tökätä runojulkkareissa hyvää ystävää sormella ja sanoa hei pöhkö? (Anteeksi, muistan sinun kieltäneen minulta pöh-alkuiset sanat, mutta en halunnut sanoa mitään hup-alkuista.) Ja kuulla jälkeenpäin, että olen tehnyt pöhkistelyni arvovaltaisten kirjallisuussetien edessä, ou nou.

Päivä on ollut silkkaa kaaosta. Olen siivonnut, tavannut entiseni ja laittanut ruokaa lounasvieraalle, joka unohti tulla. Sitten olen istunut ja kuunnellut, kuinka kirjoittamiseen tavoitteellisesti suhtautuvat ihmiset puhuvat kirjoittamisesta ikään kuin se olisi jotakin an sich eikä niinkään maailman muuttamisen väline. (Sitä se minulle on. Pääni on osa maailmaa, vaikkakin aika pieni ja vaatimaton osa, stevensszymborskaleguindeweymeadberleantjnemössöä.) Kaunis nainen on kumartunut puoleeni ja sanonut: "Teitä nuoria taiteilijoita on täällä niin paljon! Mitähän kaikkea teistäkin vielä tulee?"

Silloin olen tehnyt päivän ainoan hyvän työn (ellei hei pöhköä lasketa - raskaita mieliä pitää hieman kutkutella, jotta ne pysyisivät ylävireessä; leikkisyys johtuu epäilemättä siitä, että ovuloin) ja sanonut liian pitkän hiljaisuuden jälkeen (ajateltuani ensin sanoa, että olen mahdollisimman kaukana taiteilijasta - olen sormiharjoittelija): "Toivottavasti onnellisia. Muulla ei ole niin väliä!" Nainen on säpsähtänyt, ajatellut hetken, sanonut: "Niin, niin se kai on... muulla ei ole niin väliä."

Ja olen istunut ja katsellut, miten lampun valoaukoista valo tulee keltaisina kaltereina harmaalle seinälle, pyörittänyt punaviiniä lasipesässä, ajatellut, että on sulaa hulluutta istua sisällä tällaisina viimeisinä kesäpäivinä kuuntelemassa, miten ihmiset keskustelevat kirjoittamisestaan - eivät miehistään, lapsistaan, töistään, vaan hitto vie kirjoittamisestaan, puhuen siitä kuitenkin vain pintatasolla, toimintana, itsestäänselvyytenä, ensimmäisenä toiselta kysyttävänä asiana: mitä lajityyppiä, oletko julkaissut, onko käsikirjoitus vetämässä - ja ajatellut, miten eri elämissä onnellinen on aivan eri asia. Jossakin onnellisuus on tyytyväisyyttä vähään, jossain suuria saavutuksia ja julkista tunnustusta. Jossakin onnellisuus piilee ankarassa kiellossa vaatia mitään, toivomisen myöntämisessä mutta vaatimisen kieltämisessä. Jossakin onnellisuus on sitä, että heittää toivomisenkin menemään. Jossakin onnellisuudella ei ole tekemistä minkään toiveiden, vaateiden ja tunnustusten kanssa vaan syntyy silkan pakon täyttämisestä: onnellisuus siitä, että vessahätä helpottuu, että ajatukset selkenevät kirjoittaessa.

Runokirja vaikuttaa alkuselailun jälkeen mukavalta. Kannessa on jälleen valas.

Kun kuuntelen ihmisten puhetta, tajuan toivovani jotakin. Toivon, että osaisin toivoa saavutuksia, koska silloin ymmärtäisin heidän puhettaan, heidän maailmaansa helpommin. Mutta itselleni tärkeissä asioissa - maailman kuvaamisessa eri tavoin, välinein - minulle on jotenkin tärkeämpää itse toiminta. Kenties tämä on jokin suojamekanismi? (On uskoakseni täysin mahdollista kuvata defenssimekanismit maailmankuvien tukipönkkinä erilaisten maailmankuvien ristipaineen uhatessa maailmankuvan eheyttä. Tämä selittäisi esim. sitä, miksi suhteesta pois siirtyessä defenssimekanismit vaihtuvat äkillisesti ja rajusti niin, että ne tunnistaa helposti itsekin - ja samoin, kuinka defenssit vaihtuvat uusi suhde solmittaessa. Kun tarkastelen mennyttä vuotta, muistan elävästi, kuinka täysin omituisena pidin sinkkuaikana itseäni suhteessa ja kuinka raivokkaasti suhtauduin suhdeaikani kompromisseihin. Nyt taas, kun olen rakastunut, huomaan tarkastelevani sinkkuaikani rajua halua täydelliseen riippumattomuuteen täysin omituisena ajatteluna. Vaikka toki olen edelleen sitä mieltä, ettei toiselta voi vaatia mitään, ainoastaan toivoa. Mutta haluan toivoa anyways. Sinkkuaikana toivoin, etten haluaisi toivoa, että voisin heittää koko kirotun toivon hornan tuuttiin. Normaalisti elämäntapa vain vaihtuu niin hitaasti, ettei huomaa sen ja siihen kuuluvien defenssien vaihtumista. Vasta kriisissä ne tulevat näkyviksi, kun uusi tapa olla, elää, vaatii täysin uudenlaiset defenssit pönkikseen.) Halusin kyllä menestystä kaksikymppisenä, mutta kun aloin hahmottaa, kuinka helposti menestyksen tavoittelu korruptoi tekemisen ilon ja kuinka itse työstä tulee usein vain väline, ikävä velvollisuus suosioon pääsemiseksi, olen tehnyt kaikkeni karsiakseni itsestäni kaikki toiveetkin menestykseen ja suosioon. Kai tämä on jonkinlaista narsismin pelkoa?

Mutta myös jotakin muuta, luulen, jotakin jolla on tekemistä idolien kanssa. Kunpa ihmiset olisivat varovaisempia idoleita valitessaan. Olen kuullut mm. sellaisista idoleista kuin Jackie Onassis ja Sokrates. Ja kuinkas heille kävikään. Äiti Teresa on jo vähän pyhimys makuuni, mutta esimerkiksi nimettömiksi jääneet Valamon luostarin munkit tekivät minuun kovin hyvän vaikutuksen, samoin G. H. Mead, joka elämässään julkaisi vain muutaman artikkelin, vaikka kirjoitti ja opettikin käytännössä koko aikuisikänsä.

No niin, minun piti kirjoittaa erilaisista maailmankuvista ja suvaitsevaisuudesta ja miksi se ei ole relativismia, mutta kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän hairahduin jonnekin todella kauas.

Mutta tiivistettäköön loppuun jotakin, josta voi kenties jatkaa joskus: Helppous ja kätevyys ovat suhteessa elämäntapaan nyt. Elämäntavan muutokset ovat aika hitaita. Siksi helppous ja kätevyys (kuten myös kauneus ja pyhyys - arvostelmat ovat sidotut elämäntapaan) ovat suhteellisen pysyviä, vakaita. Se, että hyväksyy tosiseikan, että ihmiset elävät eri lailla ja siten myös kokevat eri asiat helppoina, kätevinä tai ponnistelun arvoisina (tässä astutaan moraalin piiriin - minkä eteen voin ponnistella pitkällä aikavälillä ponnistuksistani iloiten ja voimaantuen), ei vielä tarkoita, että nuo elämäntavat olisivat jostakin metanäkökulmasta samanarvoisia. Suvaitsevuus ei välttämättä ole vielä sama kanta kuin täysi moraalirelativismi. Esimerkiksi, elämäntapojen sopivuutta voidaan verrata sen suhteen, miten paljon ne tuottavat iloa tai kärsimystä tuntoisille olioille, tai vaikka sen suhteen, miten ne syövät meidän kaikkien yhteistä olemassaolon perustaa, ekosysteemiä. Tällä alueella hienosäätö lienee loputonta, vaikka kaikki yleensä ostavatkin perusposition: ilo, ystävyys ja rakkaus jees, kipu ja kärsimys minimiin (ainakin ihmisten keskuudessa), elämän fyysiset edellytykset turvattava (tässäkin kiistat koskevat lähinnä sitä, missä vaiheessa tasapaino - sikäli kuin se nyt ylipäänsä on sopiva metafora - järkkyy jo liikaa).

Rakastan blogimuotoa, koska sitä ei oikeastaan ole. Kätevää ja helppoa. Lähestulkoon helvetillistä lukea tosin, mutta siitä viis -

on soitettava skaaloja do re ja niin edelleen. Pelleiltävä, aloitettava kysymyksellä. Toivon jossain mielessä, etten osaisi vastata vaikeisiin kysymyksiin. Kysymykset ovat sympaattisempia kuin vastaukset: vastauksissa on tuhon siemen.

Levy on lituskainen kappale

2006-08-22T13:57:00.000+03:00

eli Dyron levyhaaste:

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi:
Procol Harumin The Whiter Shade of Pale. Löysin sen yläasteikäisenä. Tajusin sen myötä, miten erilainen psyykkinen maisema mulla on verrattuna Kylie Minogueta yms. diggaaviin tovereihini, joista kukaan muu ei tajunnut Procol Harumin viehätystä.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut lähes puhki:
Faurén Nocturnes 1-6, pianossa Jean Martin.

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Jaa-a, luulen hieman, että olen jo kasvanut niin kiinni tuohon Bachin h-mollimessuun Celibidachen johtamana (kiitos vaan vinkistä Swendolynelle!) että se olisi luontevin valinta tuolinjalkojen kolauksineen ja yskäyksineen. Pidän siitä, kuinka tilanne nousee etualalle tuossa levytyksessä, kuinka se saa minut ajattelemaan sattumia ja ohikiitävyyttä.

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon (giddy):
Salt'n'Pepan levy, jolla oli se "Push it". Sain aika nopeasti kyseenalaisen maineen tuon kappaleen julkisen a cappella -laulamisen takia. Minulla oli tuohon aikaan kaverien kanssa myös Antibändi-niminen bändi, jossa laulettiin mistäpä muusta kuin seksuaalisuudesta. (Tänä keväänä otin jutskat uusiksi a la kolkyt laulamalla yksin vappupiknikviltillä Kristiina Halkolan Laulun rakastamisen vaikeudesta.) Myös japanilaisen discobossanovan olen huomannut aiheuttavan sen tyyppistä tanssitautia, että joidenkin vakavampien tyyppien on sen jälkeen vaikea suhtautua edesottamuksiini. Miehet & musiikki -yhdistelmässä huvittavin on se seikka, että niitä miehiä, jotka ovat kertoneet minulle, että olen suoraan Neil Youngin musiikista, ei ole yksi eikä kaksi. Kenties tapani heitellä kanelia kaoottisesti kaikkialle ja hinkua aina Cafe Esplanadin korvapuustien perään saa miehet jotenkin puoliuniversaalisti näkemään minussa Cinnamon girlin. Mutta on siinä jotakin huvittavaakin. (Ja toki miellyn mieluummin Neil Youngin kuin vaikkapa ZZ Topin musiikkiin! ZZ Top on niin ällöttävä, etten laita edes linkkiä.)

Tämä hupakkokysymys on selvästi tärkein, koska tähän haluaisi kirjoittaa tuntikausia!

5. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Last.fm:n myötä olen löytänyt muutamankin kappaleen. Levyillä ei ole tällaisia disposioita, mutta kappaleilla on - ja näistä olen koonnut oman soittolistan lastiin. Eritoten Nina Simonen Mr. Bojangles, Ben Foldsin The Luckiest ja Maria Callasin tulkinta Bizet'n Carmen-oopperan biisistä L'amour est un oisseau rebelle ovat ihan mahdottomia itkuttajia.

6. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen äänitetyksi:
Nina Simone laulamassa kaikki lempikappaleeni. Ehkä taustalle Penguin Cafe Orchestra.

7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan tehty:
No näitähän riittää. Suurin osa purkkapopista. Suurin osa hevistä. Toisaalta, en tiedä, ehkä ne ovat olleet terapeuttisia tekijöilleen? Olisi jotenkin ilkeää sorkkaista täältä sivusta, että en tykkää, tota ei ois saanut tehdä. Tämän kesän semmoinen hittibiisi, jossa vihellellään, on kyllä aika raivostuttava myös.

8. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa:
Regina Spektorin Soviet Kitsch. Koukussa, kovin koukussa.

9. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella:
Olen aika huono vain aikomaan. Tahtoisin kyllä kuunnella uudestaan ja uudestaan Ilze Purmalieten kasetin Lidojums, mutta olen ollut maaliskuun lopusta saakka ilman kasettisoitinta.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Haastan tietysti bloggaajia last.fm:llä!
Vii
Näkymätön Tyttö
Välittäjä
Riite
Marginaali-Jani

Ja muut: hemmetti vie, ruvetkaapa kuuntelemaan last.fm:aa. Se on ihan tajuton. Ilman sitä (ja siellä olevien kaverien suosituksia; kiitos teille) en olisi ikinä löytänyt Natalie Merchantia, Regina Spektoria, Kalio Gayoa, Gogol Bordelloa, The Ditty Popsia jne. Itse asiassa, en taida paljon enää levyjen kanssa asioidakaan, jos kerran sisältö löytyy koneelle kolmella rahalla kuussa ilman pölyttyviä kiekkoja ja vaatimuksia yhä suuremmista säilytystiloista.

Konkreettisesta

2006-08-21T20:23:00.000+03:00

Tekee mieli jatkaa jostakin, joka eilen jäi kesken. Konkretiasta.

Jostakin syystä luku viisitoista esimerkiksi tuntuu aika suurelta noin abstraktisti ajateltuna, yhdistämättä mihinkään yksiköihin. Viisitoista euroa, viisitoista varvasta ja viisitoista palaa kakkua eivät kuulosta erityisen vaarallisilta tai merkittäviltä. Mutta että viisitoista. Tai yksi. Tai kaksi.

Silloin kun vielä annan matematiikan tukiopetusta abiturienteille, yksi haastavimmista tapauksista kieltäytyy ratkaisemasta normaaleja yhtälöitä, koska matematiikka on hänestä petkutusta, jossa lukuja vain siirellään on yhtä kuinin puolelta toiselle kaoottisesti, niiden mitään merkitsemättä. Älä pohdi sitä, kehotan. Ajattele vain välivaihe kerrallaan, opettele ulkoa, missä järjestyksessä välivaiheet tehdään, sovella mekaanisesti. Ylioppilaskirjoitusten lyhyessä matematiikassa ei mitata, millainen luvun käsite tai lukukuva sinulla on. Riittää, että ratkaiset yhtälöt, petkutat meidän muiden kanssa, samalla tavalla kuin muut.

Oppilas on jääräpäinen eikä asiaa auta, että hän on ystävänikin. Ikäeromme ei ole riittävä, jotta voisin jyristä auktoriteettina. Olemme esimerkiksi juoneet yhdessä oppilaan äidin sosiaalitoimiston pikkujouluista nyysimän mehukattikiljun jämät. Olemme sekoittaneet kiljuun pellavansiemeniä, jottei vatsa menisi siitä niin sekaisin. Vatsa menee sekaisin silti, ja lima-aineella terästetty kiljuinen mahahappo-oksennus osoittautuu sangen sitkeästi seiniin tarttuvaksi aineeksi. Sitä paitsi oppilaalta sujuvat miesasiat sutjakkaammin, mikä tarkoittaa, etten oikein kykene hahmottamaan mitään keinoa olla hänelle auktoriteetti. Asiaa ei myöskään lainkaan helpota se, että itselleni matematiikka on ollut helppo aine, että olen työntänyt syrjään kysymykset lukujen olemassaolosta ja luonteesta ala-asteella samalla kuin kysymyksen jumalastakin, ja suorittanut operaatiot kylmäpäisesti vaihe vaiheelta, turhiin metafysiikoihin sotkeentumatta. (En ole kai koskaan olettanut, että metafysiikka voisi olla yksi.) Vaiheittain ajateltuna homma on tuntunut helpolta, melkein liukuhihnatyöltä. Mutta koska oppilas ei suostu menemään huijausnärkästykseltään vaiheeseen yksi, hän ei etene ikinä ratkaisuun saakka, tajuan.

Kun kerron myöhemmin kahvilassa toiselle ystävälle, että minun on vaikeaa saada oppilastani motivoitumaan huijaamisen välivaiheiden opetteluun, hän tuhahtaa, että kyseessä on selkeä defenssi - oppilas ei vain tajua mistään mitään ja koettaa venkoilla. Kävelen yömmällä koiran kanssa pimeää sateista jäänniljaista rantaa ja mietin, mitä ihmettä voittaisin ajattelemalla, että oppilaallani on defenssi. Jos sanoisin hänelle, että hän vain koettaa torjua sen seikan, ettei osaa, ja leimaa itselleen vieraan tyhmäksi, tuskin madallan hänen kynnystään tarttua toimeen ja opetella asia. Ei, on oltava pehmeä, kuunneltava, otettava tosissaan.

Ehkä jotakin mielenkiintoista nousee jopa esiin. Jospa oppilaalla onkin jokin teoria?

Odotus paljastuu turhaksi, mutta yhtäkaikki maailman hahmottaminen siitä ajatuksesta käsin, että matematiikka on pelkkää bulia, osoittautuu jollakin tavalla kiinnostavaksi. Keskustelemme keittiön pöydän ääressä, teekupeissa höyryää keisarin morsianta ja leivän päällä on meetvurstia. Puhumme matematiikasta ylipäänsä. Sen avulla on lennetty kuuhun, muistutan, ja paljon muutakin. Osoittelen sähkölaitteita keittiössä. Mutta se on aina jostakin, inttää ystävä. Kymmenen omenaa, satatuhatta lasta, kaksi teekuppia. Mutta ajattele, että se on kaava, jonka avulla saamme tietää, missä suhteessa teekupit ja omenat ja lapset ovat samanlaisia, pyristelen. Kaksi lasta tai teekuppia tai omenaa plus kymmenen lasta tai teekuppia tai omenaa on aina kaksitoista lasta tai teekuppia tai omenaa. Jossain vaiheessa automaatio pettää, ja on turvauduttava kaavoihin. Fasaanilla muistaakseni hahmotunnistus sallii neljän poikasen mukanapysymisen kyttäämisen, ihmisellä joidenkin tutkimusten mukaan luku on seitsemän. (Jälleen Herta Mülleriin viitaten - hieman viritetympi fasaani, mitäpä muuta.) Seitsemän lasta, teekuppia, omenaa - sinne asti riittää yhden vilkaisun automaatio ilman erityisempiä kaavoja ja sääntöjä. Ja jossain vaiheessa lapsia tai teekuppeja tai omenoita saattaa olla niin paljon, tai ne saattavat olla toisilla mantereilla, ettei niitä tahdo laskea enää päässä ja visuaalisesti.

Mutta ne ovat silti omenoita, lapsia, teekuppeja, sanoo oppilas. Tietysti, sanon. Ei tämä mitään alkemiaa ole sentään. Ei matematiikka kajoa siihen, mitä on niin ja niin monta kappaletta. Paitsi että tietysti se muuttaa maailmaa. Osoittelen taas sähkölaitteita, nimeän ne. Tunnen hervotonta kiitollisuutta leivänpaahtimesta, mikroaaltouunista ja sähköliedestä, vaikka ne eivät vaikutakaan kovin vakuuttavilta todisteilta oppilaasta.

Oppilas läpäisee matematiikan ylioppilaskokeen rimaa hipoen. En usko, että antamallani opetuksella on asian kanssa mitään tekemistä. Osaan kuten kuka tahansa muukin opettaa vain asioita, jotka ovat olleet itselleni silmittömän vaikeita, jotka olen joutunut rakentamaan aivan alkulähtökohdista saakka, selittämään vaihe kerrallaan, motivoimaan joka ikisen hienomotorisen sävähdyksen tarpeelliseksi.

Jään miettimään hänen ajatustaan huijauksesta. Se pulpahtelee välillä uniin, välillä unettomiin sinkkutunteihin sängyssä, yksinsängyssä, ikkunan takana pimeä, olisi nukuttava huomista luentoa ajatellen. (Luulen, että hän ei jää samalla tavalla miettimään ajatustaan.) Vasta vuosia myöhemmin luen, mitä Dewey kirjoittaa luvuista kaukaisimpina abstraktioina ja nyökyttelen vaisusti. Lukuihin on vaikeaa suhtautua, se on totta. Niissä ei ole sillä tavalla kiinteyttä kuin varpaankynsissä ja niiden punaisuudessa. (Punaisuus on minusta kiinteämpää kuin luvut, mutta tämä on lonkalta, tämä. Olen kaukana kaikkien aiheiden asiantuntijasta, koska tarkemmin ajatellen en ole minkään asian asiantuntija.) Luen Deweyn huomautuksen liian myöhään - se tarkoittaa, sen jälkeen kun olen jo jättänyt kandintyöni fysiikan filosofiasta. Deweyn huomautus on kiinnostava muutenkin konkretian ja teorian suhdetta ajattelen ja olisi tuonut mainion lisän "havaitseeko koira pallon" -keskusteluun (edellyttääkö pallon havaitseminen kieltä jne. - jotkut muotoilevat havainnon teorian siten, että havaitseminen edellyttää taustateorian; tyypillistä kyllä, fysiikan filosofiaa käsittelevään opinnäytetyöhönikin raahasin kuvan koirasta, jolle heitetään palloa ja joka erottaa käskyn "hae pallo" käskystä "hae keppi").

Mutta luen Deweyn ajatuksen myös liian aikaisin - liian aikaisin nyt siitä kirjoittamisen kannalta. Muistan elävästi keskustelun oppilaani kanssa ja jopa hänen myöhemmistä vaiheistaan kuulemani tarinat. On kasvot, joihin voin liittää nuo yksityiskohdat. Ne kiinnittyvät konkretiaan. Deweyn ajatus luvuista sen sijaan on huterampi, hankalammin arkeen niitattavissa. En tarvitse työelämässä matematiikkaa sen kummemmin kuin laskiessani vaihtorahat myöhästymismaksuista ja sen sellaisista. Enkä niitäkään oikeastaan laske. Olen vain ehdollistunut: kahdestakympistä annetaan takaisin kaksi ja kahdeksankymmentä jos summa on seitsemäntoista kaksikymmentä ja niin edelleen. Tai ehkä jokin päässäni laskee, mutta en ole tuosta ripeästä pikku homunculuksesta lainkaan tietoinen. Enkä ajattele huijaavani vaihtorahojen kanssa ollessani laskematta ja vain tietäessäni sen kummemmin kyseenalaistamatta, mikä summa asiakkaalle pitää ojentaa.

Siinä on jotakin aavemaista, tuossa ehdollistumisessa. Siinä, ettei luvuista ikinä ylläty. Enimmäkseen maailma on yllätyksiä täynnä ja teoriatkin on pakko vaihtaa pään osuttua seinään riittävän monesti.

Sanat eroavat luvuista. Ne ovat konkreettisempia, koska niillä voi leikkiä paremmin, kouriintuntuvammin. Kotiin pyöräillessäni ajattelen esimerkiksi säkeitä: Livuta huopa sään ylitse / huputa tähdet tavallisin adjektiivein / satuloi pilvet / pidä korvaa lintuna kämmenellä... Eivät ne tunnu miltään abstraktilta. Huovat, säät, huput, tähdet, adjektiivit, satulat, pilvet, korvat, linnut ja kämmenet ovat tuttua, konkreettista, objektivoivaa. Mutta en voi olla ajattelematta sitä, miten lapset piirtävät linnun ennen kuin he oppivat, että lintu on kolmiulotteinen elävä ympäristöstään ääriviivoin rajautuva objekti, jolla on kaksi jalkaa, siivet ja höyhenpuku, kirkkaat tirrisilmät ja nokka: miten lintu on ensin polveileva viiva paperilla, lentoa. Mutta kun sanotaan tarpeeksi useasti, että tältä lintu näyttää, oppii lapsi näkemään objektilinnun verbilinnun sijaan.

Koetan hahmottaa, miksi minun on helpompaa ajatella Kerubivompatin paluuta laskien varpaita ja sormia kuin pyörittäen päässäni epämääräistä ja silti yllätyksetöntä suuretta viisitoista yötä. Tapani mukaan epäonnistun tuloksiin pääsemisessä, mutta muistan matkan varrelta kiinnostavia detaljoituja kuvia.

Jos tarkastelisin ajatteluani sen tulosten kannalta, vaipuisin ennen pitkää epätoivoon. Mutta kun tarkastaelen ajatteluani toimintana, käytäntönä, voin aivan mainiosti. Päätän pitää toimintaa ja käytäntöä konkreettisempana seikkana kuin tuloksia. Kotona asetan vierekkäin jalkani ja toisen (vasemman) käteni. Melkein hahmotan nuo punaiset pilkut öinä yhdellä silmäyksellä. En osaa sanoa, pitkäkö aika tuo tarkalleen on, mutta ei kovin pitkä.

Se on vähemmän kuin yhden ihmisen mittainen.

Yksityiskohdista

2006-08-20T20:32:00.000+03:00

Sana "yksityiskohta" on kummallinen. "Detalji" tavoittaa tarkemmin, mitä tarkoitan, kun tahdon puhua yksityiskohdista, sillä "yksityiskohta" assosioituu päässäni kummallisesti kahteen seikkaan: toisaalta yksityisyyteen, intiimiin, toisaalta yksittäisyyteen, esiintymään tai ilmentymään tyypin vastakohtana.

Nämä assosiaatiot ovat äärimmäisen kiusallisia, sillä toisaalta minua kaivelee myös puhe detaljeista: se kuulostaa yksinkertaisesti huonolta suomelta. Detaljoitu menee vielä jotenkin, mutta detalji ei.

Niinpä kun kuljen kaarevaa kujaa kotiin takapihan kautta, hyvästeltyäni telttaretkelle lähdössä olevan lomaystävättären - on kesä, vielä voi olla kesälomaa - mietin, kuinka selittäisin jollekulle sitä havainnoinnin metodia, joka kehottaa kerta toisensa jälkeen keskittymään yksityiskohtiin. Keskittymään siihen, mikä on aistittavissa, koeteltavissa, hahmotettavissa intersubjektiivisesti, jos se ensin nostetaan esiin kirjoituksessa. (Kirjoitus on kuin sormi, jolla voi osoittaa rapattujen seinien ominaistuoksua tällaisena elokuun päivänä.) Minua myös loukkaa jollakin oudolla tavalla se seikka, että jotkut asioiden, olioiden, prosessien piirteet luokitellaan yksityiskohdiksi ja toiset suuriksi linjoiksi, peruspiirteiksi, fundamenteiksi, tai miksi niitä nyt sitten pitäisikään kutsua.

Mikä on se yhteisö, joka määrittää, että talossani on olennaista sen väri ja sen katonkulma, ikkunallisuus, rapattuus ja moniportaisuus, mutta että rakennuksen ominaistuoksu, se kuinka portaat pestään kerran viikossa, se kuinka takaoven koodilukko on ollut rikki koko kesän ja se, että koodiluku on edelleen sama kuin vuonna 1994, ovat oikeastaan vain pikantteja yksityiskohtia? Mikä tekee toisista piirteistä olennaisempia kuin toisista?

Tietenkin se, että käytän esimerkkinä taloani, on tahallinen valinta. Yksityiskohta, voisi joku sanoa. Voisin käyttää toisenkinlaista esimerkkiä. Voisin puhua jostakusta ihmisestä, esimerkiksi. Siitä, kuinka vahingoittavalta joskus näyttää se, kuinka joku ihminen takertuu johonkin historialliseen seikkaan (minulle on ihan sama halutaanko tätä sanoa tosiseikaksi tai pikkuseikaksi, ehkä on parempi vain puhua seikasta ylipäänsä) itsestään ja nostaa sen jonkinlaiseksi fundamentiksi, jota vasten hän luonnehtii ja arvioi omaa käytöstään ja motivoi tulevia tekojaan. Mutta ihmisistä on parasta olla kirjoittamatta.

Taloista kirjoittaminen on turvallisempaa, samoin koirista kirjoittaminen. Siksi se, mitä taloista ja koirista kirjoitetaan, on usein räjähdysalttiimpaa kuin ne bestsellerit, joiden avulla ihmiset koettavat opetella ymmärtämään itseään ja aikaansa. Lue koirankoulutusoppaita. Lue, miten eri tavalla koira opetetaan seuraamaan vierellä viisikymmentä-, seitsemänkymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvulla. Vertaa lukemaasi siihen, kuinka peruskoulun opetussuunnitelmaa on uudistettu. Vertaa lukemaasi siihen, kuinka keskustelu lasten kurittamisesta sävyttyy näinä vuosikymmeninä. Lue, kuinka ajan henki tulee itsestään tietoiseksi koirankoulutusoppaiden maailmassa - -

Olen miettinyt viime päivinä paljon kahta yksityiskohtaa maailmassa. Toinen on Aasian lisääntyvä painoarvo kaikessa suunnittelussa, toinen on viime vuosisadan kenties merkittävin mullistus - ihmisen eliniän piteneminen karkeasti ottaen kaksinkertaiseksi. Olen miettinyt, mitä ne yhdessä saattaisivat tarkoittaa ennusteiden laatimisen kannalta. Tiedämmehän hyvin, kuinka aasialaisissa kulttuureissa vanhuutta ja kokemusta arvostetaan aivan yhtä paljon kuin länsimaisessa antiikissakin (tarvitsee vain ajatella oliko se Platonin ajatusta, että filosofiasta ei voi olla järkevää sanottavaa kellään alle nelikymppisellä; toki silloin tiedonvälitys olikin eri mallilla kuin nykyään, mutta osapuilleen arvelen tuossa huomautuksessa olevan paljon perää - nuoruuden ihannoinnissa on jotakin kummallista ja ainakin itse tunnun parantuvan kaiken aikaa ajattelultani, vaikka toki matalapainepäivinä varpaideni tyvinivelten kulumat särkevät armottomasti ja onnun kuin vanha varis - mutta suoraan sanottuna, on jotenkin tyynnyttävämpää ajatella tarkasti ja detaljoidusti kuin pystyä tanssimaan varpaillaan ja päkiöillään tarkasti ja detaljoidusti), ja on suunnattoman mielenkiintoista nähdä, mitä näistä kahdesta suuntauksesta yhdessä kehittyy.

Sanon yksityiskohta, koska vaikka kyse onkin vaikutuksiltaan laajoista seikoista, on kyse kuitenkin vain historiallisista yksityiskohdista. On kiinnostavaa nähdä, miten ne heijastuvat ajatteluun. Hitaasti, tietenkin - eihän esimerkiksi darwinismin kaikkia seurauksia tunnuta vieläkään tunnustettavan suuressa osassa ihmistieteitä (enkä tarkoita tällä sitä, että pitäisi olla kynnet ja hampaat -tyylinen vulgääridarwinisti - sekin on jonkinlaista kypsymättömyyttä ja juontunee jonkinlaiseen tietämättömyyteen muiden eläinten käytöksestä; huvikseen tappava verenhimoinen peto on aika harvinainen ekolokero).

Enimmäkseen mietin kuitenkin sitä, että rakkaani paluuseen laskettavia päiviä on enää vähemmän kuin sormeni ja varpaani yhteen laskettuna. Kun läpsytän kujaa kotiin, tajuan, että punaisia kynsiä on enemmän kuin öitä, jotka minun on vielä kääntyiltävä lakanoissa hermostuneesti, unta turhaan kinuten. Uskomatonta! Siihen verrattuna eliniän piteneminen ja Aasian tukevoituminen vaikuttavat yksityiskohdilta. Mietin, onko ihmisiä, joiden elämässä näin ei olisi (heidän ollessaan rakastuneita - ja millaista olisi elää siten, ettei osaisi rakastua ja rakastaa; mietin myös Kristevan oivallisesti sanallistamaa filosofian eetosta: "---love crosses the treshold of modern times only in literature. When theology withdraws in the face of philosophy that grounds being on knowledge rather than on affection, rhetoric - as it doest when love is first experienced - steps in to gather the passion and enthusiasm of lovers." Mutta onko retoriikkaan luottamista?).

Tavallaan toivon, että heitä olisi, ja että heitä olisi tuhatmäärin, ja että he olisivat päteviä ja onnellisia juuri noissa toimissaan ja että he pyyteettömästi järjestäisivät maailmaa siten, että me rakastavat, rakastamiseen keskittyvät, siinä kiereksivät olennot voisimme elää hyvää elämää juuri sopivan vaivalloisella tavalla kehittyäksemme ajattelultamme, tehdäksemme toisillemme hyviä tekoja ja niin edelleen, positiivisina ja toiveikkaina ja aktiivisina pysyen. Ja samalla tajuan, että tuo toive on hupsu harhakuvitelma. Ei kukaan järjestä maailmaa sillä tavalla puolestani.

Mutta toistaiseksi en osaa ajatella kuin lukumäärää, joka on kynsieni lukumäärää pienempi. Rouge fantastique, todentotta. Rakkaani on ostanut kuulemma suuren lastin teekukkia. Teekukat ovat jotakin hänelle vierasta, kokematonta, jota olen kärttänyt tuliaiseksi ja halunnut siinä määrin, että etsin netistä kiinankieliset nimetkin juuri niille kukille, joita hingun maistaa. Nyt hän tuo minulle teekukkia.

Olen tyytyväinen: pidän enemmän miehestä, joka tuo teekukkia, kuin miehestä, joka toisi kukkia kimpun. Olen sillä tavalla omituinen; edelliseltänikin pyysin lahjaksi opuntiakaktuksen hänen ilmaistuaan halunsa antaa minulle kukka lahjaksi. Viikunakaktus sopi mielestäni hyvin minulle. Tuossa se on ikkunallani.

Teekukassa - nyt ollaan taas turvallisella maaperällä retken ihmismieleen, politiikkaan ja moraaliin jälkeen - kiteytyy monta piirrettä, jotka mieltäisin yksityiskohtia enemmän fundamenteiksi, sikäli kuin sellaisista nyt voi vakavissaan puhua. (Ei ole kivijalkaa, joka ei rapautuisi, ei luita, joihin ei tulisi kulumia, jos niitä tarpeeksi rasitetaan, ja kaikki käsitteellinen työ, kuten runous ja filosofia, on noiden fundamenttien räiskimistä milloin salamoin, milloin korvapuustitaikinoin - anteeksi kyökkeinen metafora; minua kiinnostaa sekin, kuinka korvapuustitaikina eroaa pullataikinasta ennen kuin se on leivottu levyksi, päällystetty margariinisulin, kanelein ja sokerein ja kääritty ja kolmioitu ja likistetty korviksi; leipurille ero on selvä. Joku muu voi sanoa, että ahaa, teet pullataikinaa, mutta leipurille kyseessä on korvapuustitaikina alusta, jauhopussin kaapista nostamisesta saakka.)

Esimerkiksi, teekukka on osittain luontoa, osittain ihmiskätten työtä. Sama pätee kai kaikkeen, minkä havaitsemme; suhtaudun epäillen ajatukseen, että jokin havaittu voisi olla mielen saastuttamatonta (sehän havaitaan) tai pelkkää aktiivista mieltämistä (sehän havaitaan); otan mielelläni vastaesimerkkejä harkittavaksi mutta en lupaa kommentoida niitä ennen kuin neljänkymmenen rajapyykin ylitettyäni (nyt minun pitäisi epäilemättä laittaa tähän Hurina-;) jottet kuvittele, että tosissani pystyisin argumentoimaan näistä asioista; olen tässä yhtä vauva kuin kuka tahansa toinenkin ja epäilen, että olen yhtä vauva vielä kuolinvuoteellanikin tai miten tai missä nyt sitten olenkaan kuollessani). Se avautuu hitaasti, muttei yksin, vaan ainoastaan suotuisten ympäristötekijöiden vaikutuksesta. Ja niin edelleen. Sillä on hintansa, se on yksittäinen olio tai prosessi mutta meillä on myös sille nimi, ja nimeämme sen tunnistaessamme siitä ne piirteet, jotka yhdistävät sitä toisiin teekukkiin ainakin omassa havainnon järjestyksessämme. Ja niin edelleen.

Siitä voi nauttia. Sen voi pudottaa kannuun ja katsoa, kuinka se aukeaa ja levittää värinsä ympäröivään veteen. Sitä voi käyttää metaforana jollekin toiselle.

Kuten yksityiskohdalle. Jokainen yksityiskohta maailmassa - tämä teekukka, jota en ole vielä nähnyt, joka on rakkaani matkatavaroissa, jonka hän on ostanut kenties käyttäen apunaan printtaamaansa sähköpostia, johon olen copypastannut kiinankieliset merkit (en ole turhaan harjaannuttanut itseäni hakemaan tietoa, detaljoituja seikkoja rakastamistani prosesseista; löydän teekukkien symbolit mutta minua kylmää ajatus mitä sitten joskun netti kaatuu ja me olemme jo tottuneet tähän kaikkeen) - ilmentää jotakin yleistä. Yleiseen ei pääse käsiksi yksityiskohditta.

Siksi on tärkeää havaita yksityiskohdat, ajattelen, kun läpsytän kohti kotiani. Matkaa Viin hyvästelystä kotiovelleni on alle sata metriä, mutta siinä ehdin jo ajatella yksityiskohtia ja teekukkia yhdessä rymäyksessä. Hymyilen hieman vinosti ajatellessani jokin aika sitten käymääni keskustelua, jossa ystävä kysyi, miten saatankin kirjoittaa niin paljon. Miltei tuohduin - pidän itseäni laiskana kirjoittajana. Ymmärtääkseni tämän yksityiskohdan - oman ajatteluni - kautta jotakin yleisestä minun pitäisi kirjoittaa huomattavasti ahkerammin.

En saa päivittäin ylös kuin pienen palan, jonkun ohimenevän häivähdyksen ovikoodia näppäillessä tai sinne päin. Tietenkään kirjoituksen tarkoitus ei ole kartoittaa olemista tai ajattelua kokonaan vaan kommunikoida sitä tai ainakin mahdollistaa kommunikaatio asettamalla näkyväksi jotakin muuten näkymätöntä.

Luotan siihen, että yksityiskohtien kokoelma voi muodostaa maailman. Se johtuu siitä, että oma maailmani muodostuu niinikään yksityiskohtien kokoelmasta. Mutta sinun vastuullasi, yksin sinun vastuullasi on, mitkä näistä yksityiskohdista juuri sinä koet hallitsevina. Et tiedä, mitkä niistä ovat minun fundamenttejani tällä hetkellä - enkä tiedä minäkään, ennen kuin niitä koetellaan.

Mistä tahtoisin pitää kiinni? Ainakin siitä, että rapatun seinän tuoksu on miellyttävä jopa silloin, kun siihen sotkeentuu asfaltin lievä koirankusen haju kotia päin kulkiessa, osan ystäviä piknikviltille jättäen, vesijuoksusta jo alustavasti sopineena, ystävälle hyvää telttaretkeä toivotettuaan.

Se on seikka, jota minun olisi erittäin vaikeaa epäillä.

Tum tum

2006-08-19T21:13:00.000+03:00

Olen edelleen hengissä, joskin pihisten ja jäykkänä. Pyörän eturengas pysyy paikallaan ja toimii erinomaisesti ja liukastetut ketjut ovat unohtaneet, kuinka rahista. Herään puolitoista tuntia ennen herätyskellon soimista, olo on halkomaisen syinen ja hitaastisyttyvä. Koska en osaa kuitenkaan nukahtaa, pyöräilen vesijuoksemaan ennen töihin menoa.

Kirjastossa on hämärää ja ilmastointilaite pauhaa. Kolmen maissa tajuan kurkkuni olevan niin kipeä, ettei illan bilestyksistä tule mitään. Olen jopa tyytyväinen asioiden käänteeseen: aion ottaa flunssasta kaiken irti, maata lakanoiden välissä kittaamassa kuumaa yrttiteetä ja lukea työpaikalta lainaamaani John Irvingin kirjaa. (Aion parantua maanantaiksi, koska silloin Näkymätön Tyttö syö luonani lounasta.)

Tietysti nukahdan ja herään kirjankuva poskeen painuneena, aukeama kuolalla silattuna. Sitten menen käymään alakerran kaupassa. Se on täynnä kaljaa ja siidua ostavia ihmisiä. En jaksa kokea kuin lievää uteliaisuutta heidän sosiaalisuuttaan kohtaan. Tänään ei huvita nähdä ihmisiä, työpaikalla käymme hyvän keskustelun ja se riittäköön. Kaupan jono kestää vartin. Takanani oleva mies kiukuttelee naiselleen koko ajan siitä, kuinka täysi kauppa on, toiselle kassalle pitäisi lohkaista lekalla tilaa, joka toinen sana on vittu ja onko tätä kamaa just nyt ostettava. Käännyn katsomaan miestä uteliaana. Hän näyttää ihan tavalliselta mieheltä ja ärsyyntyy kai hieman, kun sillä tavalla uteliaasti katselen häntä, rutistaa kulmiaan, katselee hyllyssä tököttäviä kylmälaukkuja. Mutta ei sano mitään, ei sen jälkeen enää. Nainen huokaisee raskaasti, kahahduksesta kuulen katsomatta hänen siirtäneen painon jalalta toiselle.

Olen edelleen hyväntuulinen siitä, kuinka luen ääneen Kerubivompatin ja minun alkuaikojen sähköpostiviestejä ystävättärelle, joka koettaa olla rakastumatta ja kiintymättä. Viikon minäkin jaksoin sellaista projektia, mutta Kerubivompatin todettua viikon venkoiltuamme kirjeessään, ettei hänkään olisi nyt selkeästi valmis rakastumaan mutta lisättyään sulussa, että todennäköisesti tällainen spekulointi on täyttä paskapuhetta, taivuin säyseästi siihen tosiseikkaan, että spekulointi on paskapuhetta. Mietin kassajonossa seisoessani myös sitä, miten ihanaa olisi oikeasti pesiä jonkun syliin.

Mutta kyllähän muistan edelleen, missä maailmassa elän. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt vanhempieni suutelevan tai halaavan tai puhuvan toisilleen leikkisään sävyyn. Siitä täytyy olla kymmeniä vuosia, olen ollut silloin lapsi. Aikuistuttuani sanon aina heille, että älkää koko ajan tapelko. Mutta ei se kuulemma ole tappelua vaan puhetta. Naiset munivat aina, miehet ovat isoja lapsia ja niin edelleen. Ehkä minulla on ollut suorastaan neuroottisen nopeasti käyntiin lähtevänä naisena jonkinlainen etuoikeutettu valinta-asema, sillä mieheni ovat olleet aina vakavampia ja aikuisempia kuin minä (suureksi pettymyksekseni). Ostokset maksavat hieman yli viisi euroa, hedelmiä.

Koska joku muu on ottanut hissin, kävelen ylös portaita ja reidet kivistelevät siinä mennessäni. Kurkussa jokainen verisyöksy sattuu tum tum. Suljen silmäni lakanoiden välissä lukiessani kohdan, jossa Irma rakastuu työnantajaansa tajuttuaan tämän kyvyn rakastaa sitä, tätä ja tuota. Taidan tätä nykyä olla aikamoinen nature boy. Enkä osaa edes oikein nauraa sille.

Lasken päiviä.

Machissima talttuu heti alkuunsa

2006-08-18T19:00:00.000+03:00

Aamu alkaa suloisesti: kävelen rautakauppaan ostamaan numeron viisitoista lenkkiavaimen ja säädettävän jakoavaimen. Alkuperäisessä suunnitelmassa on ostaa kaksi lenkkiavainta, mutta onneksi matkalla tajuan, että muttereita saattaa olla muutakin kokoa kuin viisitoista, ja on hyvä, että toista avaimista voi käyttää muuhunkin kuin polkupyörän fiksaamiseen. Jännitys kytee sisälläni. Entiseni on ähkinyt ja kiroillyt otsa kurtussa pyörän kanssa, joten arvelen edessä olevan jotakin hikistä, inhottavaa ja ehkä hivenen vaarallistakin.

Avaimet kilkuttavat reisitaskushortsien taskussa iloisesti tarpoessani mäkeä ylös. Soitan ystävättärelle: "Leikitäänkö pyöräkorjaamoa?" Hän saapuu paikalle minihameessa. Kummallakin on rouge fantastiquella lakatut kynnet. Reisitaskushortsit ja kaksi lettiäni kyllä hieman haittaavat femppakorjaamon tunnelmaa, mutta yhtäkaikki pyörällä pihaan saapuva nainen lainaa pumppuani. Välillä ulkokumi kuljetetaan sisään imuroitavaksi - en halua kumien väliin jäävän mitään roskaa, joka rikkoisi uuden sisäkumin hetsilteen. Ystävätär silittää sisäkumista varoen pölytkin pois. Nostamme etupyörän pois hollilta, tungemme renkaat paikalleen punaisine kynsinemme.

Ihme kyllä, homma toimii. Emme hukkaa edes venttiilin hattua, kuten miesten on tapana tehdä. Kiskomme omiin suuntiimme avaimista, kunnes lopulta mutterit eivät väänny tiukemmalle. Kyllä, pienet renkulat ovat oikeilla kohdilla ja rengas pyörii suoraan. Silti minua kauhistuttaa ajaa pyörällä. Olen aina pelännyt pyörällä ajamista entisenkin korjattua sitä, saati nyt sitten kun olen itse ollut insinöörskana, työnjohtajana ja emansipoitumassa. Mutta pyörä toimii moitteettomasti ja äkisti tajuan, että pyhät pyssyt soikoon, minähän osaan vaihtaa nyt pyörään itse nastarenkaatkin paikalleen! Ja totta vieköön vaihdan itse, en enää maksa tästä korjaamolle, tämähän on hauskaa ja loogista.

Jos öljymonttuäijät tämän tajuavat, miksi ihmeessä olen kuvitellut, etten itse osaisi kuin korkeintaan paikata kumin rengasta irroittamatta? (Vaikka tämä on hieman elitististä kirjoittaa, luulen olevani tarkempi ja huolellisempi kuin keskimääräinen öljymonttujuippi ja kykeneväni kenties mekanismia tarkastellen hahmottamaan paremmin teoreettisesti periaatteen, minkä takia ohut metallirinkula tulee kiinnikkeen tälle puolelle. Ei siksi, että se on ennenkin ollut niin tai että se kuuluu siihen, vaan siksi, että se suojaa mutteria vääntöpaineelta ja auttaa siten mutteria pysymään tiukkana. Voi kyllä olla, että selitykseni on väärä. Siinä tapauksessa, oikaise.) Miten loistava fiilis: Minä osaan, jee. Olen tänä talvena oppinut korkkaamaan skumppapullon, poraamaan seinään reikiä ja muita miesten juttuja. Enkä usko, että enää suostun kovin helposti siksi, joka seisoo vieressä pidellen venttiilin hattua, kuuntelemassa kirosanoja ja tuntemassa itsensä viisivuotiaaksi-vau-kaikkea-toi-osaakin.

Kohta olen niin machissima, että kerron miehille, kuinka se tehdään, ja käytän siinä sä-kieltä. Toivon, että tämä pissi nousee päähäni mahdollisimman hitaasti ja mahdollisesti sakkaantuu jonnekin matkalle.

Niin käykin, sillä käytyämme vastarasvattuine ketjuinemme palstalla kitkemässä ja poimimassa puhuttelevia kesäkurpitsa-, kurkkupoika- ja munakoisomuotoja lehtivihannespedeille ja kaivettuamme ylös talvivalkosipulia, jonka punaviirut ovat lähes rouge fantastiquea, ja syötyäni ystäväni J:n kanssa salaattia ja perunaleivostaikinakakkua (kuvittele viisitoista senttiä pitkä ja halkaisijaltaan seitsensenttinen lieriö, joka on perunaleivostaikinaa - sellainen on Selveri kirjukoer, Tallinnasta, 35 kruunua), luen blogilistan suosikkejani, ja pysähdyn siihen, että Saga on kuollut.

Eikä mikään maailmassa ole niin surullista kuin surullinen pieni tyttö. Istun hiljaa, mietin tapaamaani tyttöä, hänen rakkauttaan eläimiin ja kokemusta, jonka hän käy läpi. Kun ensimmäinen villakoirani kuoli neljäntoista yhteisen vuoden päätteeksi, itkin kaksi viikkoa maaten pimeässä huoneessa ja onnistuin hymyilemään vasta annettuani kodin tallinnalaiselle hylätylle puolivillakoira Mobutulle, joka nyt on tuhkana uurnassaan vaatekaapissani.

Ei, minusta ei sittenkään voi tulla machissimaa, miten sitten yrittyisinkin ja missä sitten onnistuisinkin. Machissimat eivät itke, ja he onnistuvat kaikessa, mihin ryhtyvät. Enkä onnistu keksimään kuinkaan, miten kertoa, että surujen kanssa kasvaa kyllä, mutta että silti ne tuntuvat vuosi toisen jälkeen yhtä surullisilta asioilta. Surujen yli ei kasva eikä niitä unohda, mutta niiden kanssa oppii elämään. Ja tärkeimpiä asioita elämässä on tajuta, kuinka hauraita ja hetkellisiä prosesseja käsittelemme aina ollessamme tekemisissä elollisten olentojen kanssa. Maailma ei ole kiskoilla jyskyttävä, teräksinen juna, jonka machot ja machissimat korjaavat loogisesti jakoavaimineen ja johon on aina varaosia tarjolla.

Siksi on liikuttava varovasti, kevyin kantamuksin.